Mitenkäs se seitsemäs käsky nyt menikään?

© Taika. Jørgen Brekke: Armon piiri (Johnny Kniga 2011).

Sallan kirjablogissa on meneillään mielenkiintoinen keskustelu tekijänoikeuksista netissä. Ihan hetken mielijohteesta googlettelin kuvia niistä kirjoista, joista olen ottanut itse kuvia. Ja kuinka kävikään?

Ihan ammattilaisten voimin on käyty kuvavarkaissa. Vantaan seurakuntien lehdestä Vantaan Laurista löytyi arvostelu Jørgen Brekken Armon piiristä, jossa on käytetty kovasti tuttua kuvaa. Itsekin olin sitä mieltä, että kuva on varsin onnistunut, alkuperäinen postaus löytyy täältä. Mutta en ole antanut lupaa sen käyttöön. Ja miten olisin voinutkaan, kun lupaa ei ole kysytty?


Ihmeellistä vieläpä on, että kyseessä on vasta viime vuonna julkaistu kirja, jolle kustantamo tarjoaa mediakäyttöön ilmaiseksi kansikuvaa. Minä en suinkaan tarjoa kuviani a) muiden käyttöön tai b) ilmaiseksi, vaikka ne internetistä löytyvätkin.

© Vantaan Lauri. Teksti viestintäpäällikkö emerita Aila Alarotu.

Tokihan kyseessä on "vain" kirjablogi, mutta Wordpressin käyttöehdoissa todetaan, että alustalla julkaisevat nauttivat täyttä tekijänoikeutta teoksiinsa. Vaikka bloggaankin anonyyminä, yhteystiedot löytyvät kyllä helposti, joten yhteydenotto oikeuksien omistajaan ei ole tässä yhteydessä mitenkään mahdotonta toimittajalle (jonka ammatinkuvaan tällaistenkin asioiden selvittäminen kuuluu).

Mitenköhän sitä tässä sitten etenisi?

Terry Pratchett: Elävää musiikkia

Terry Pratchettin Elävää musiikkia on kirjailijan 15. Kiekkomaailmaan sijoittuva hupifantasiaromaani. Kantavana teemana on tällä kertaa musiikkibisnes ja ikuinen kivikova musiikki.

Terry Pratchettin huumori perustuu fantasiamaailmaan, jossa tosielämämme ilmiöt muuttuvat karnevalistiseksi irvikuvakseen. Sekä nokkeliin sanaleikkeihin. Suomentaja Mika Kivimäki tekee erinomaista työtä Kiekkomaailmaromaaneja kääntäessään: useimmat vitsit ja sketsit toimivat myös suomeksi nokkelastipokkelasti sätkytellen, kuten alkuperäiskielisetkin. Jopa alahuomautukset naurattavat poikkeuksetta silloin, kun niissä pyydetään lukijalta anteeksi alkuperäisen vitsin kääntymättömyyttä.

Elävää musiikkia (Karisto 2005, alkup. Soul Music 1994, suom. Mika Kivimäki) alkaa pikaisella historiikilla, jossa käydään läpi erään kirjan päähahmon kannalta olennainen sukuhistoria puolessatoista (!) sivussa. Kirja alkaa Ressunkin suosimalla ikiklassikolla "Oli synkkä ja myrskyinen yö". Ja jatkaa samalla synkhumoristisella tunnelmalinjalla loppuun saakka.

Kiekkomaailmassa on ilmestynyt tarinoita, joissa on Kuolema, ja romaaneja joissa ei ole. Kuolemalliset ovat henk. koht. mielestäni parempia. Niissä on sellaista ylimääräistä särmää, joka saadaan aikaan paitsi KAPITAALEILLA KOMMENTOIDESSA, myös yleisemmin sf-kirjallisuudessa, kun paikalla on tyyppejä, jotka eivät ihan tajua paikallista menoa.

Elävässä musiikissa Kuolema ehdottomasti korjaa potin, vaikka Musiikki yrittää kovasti laittaa kampoihin. Jos Elävää musiikkia ei lue ihan vain huvittuakseen, voi siitä löytää syvempiäkin pohdintoja esimerkiksi taidebisneksen luonteesta. Itse keskityin männäviikolla järjestämään lapselleni leipää ja sirkushuveja à la kermakakkua kevätsiivotussa kodissa, joten keskityin nauttimaan kaikesta, mikä suinkin kevensi välillä varsin kireää tunnelmaa.

Elävää musiikkia toimi äärimmäisen hyvin tähän tarkoitukseen, mutta voin lämpimästi suositella sitä myös muihin akuutteihin ja kroonisiinkin huumoripläjäystarpeisiin. Se parhaiten nauraa, joka joillekin muille jossain ihan muualla nauraa.

Kate Mosse: Labyrinth

Lähde: www.katemosse.comwww.katemosse.com

Kate Mossen Labyrinth on historiallinen seikkailukertomus, trillerimäisellä jännityksellä, maagisilla elementeillä ja romanttisilla hetkillä leikattu viihdetiiliskivi. Se hengailee kahdella aikatasolla, 1200-luvun alussa ja nykyajassa, joissa kirjan kaksi naispäähenkilöä, Alaïs ja Alice, työskentelevät saman päämäärän eteen, toinen päämäärätietoisesti ja toinen pääasiassa tietämättään. Kyseessä on Graalin maljan salaisuuden pitäminen.

Graalin maljan salaisuus, ikuisen elämän mahdollisuus, on kiehtonut eurooppalaisia varhaiskeskiajalta lähtien. Mosse on tehnyt paljon tutkimustyötä romaaninsa eteen, ja tämä näkyy paitsi sinne tänne vihmottuna nippelitietona itse Graalin maljasta, myös kataarien ja katolisten välisten uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen kudelmasta, joka toimii uskottavasti taustana sekä kirjan keskiaikaisille hahmoille että heidän toimilleen.

Labyrinth (Orion, 2005) on sikäli merkillinen merkillepantava historiallinen fantsuromaani, että sen pääasialliset päähenkilöt ovat naisia. Myös pääpahikset ovat naisia. Kirjailija toki tekee myönnytyksen keskiaikaiselle ajankuvalle siinä, että 1200-lukulaiset Alaïs ja Oriane luovivat miesten säännöillä rakennetussa maailmassa, eikä Alicekaan selviä ilman miesten apua. Ilmeisesti naispäähenkilöt pakottavat kirjailijan ymppäämään romaaniin myös juoniin suht heikostikin sopivia romanttisia kohtauksia sinne sun tänne - naispäähenkilöt ehkä tarkoittanevat sitä, että ostaja-lukijankin oletetaan olevan nainen, joka ei ehkä selviä lähes 700 sivusta ilman romanttisia taukoja.


Naispäähenkilöt tuovat muassaan myös lapset ja suhteet lapsiin, mitä ei useinkaan nähdä vastaavanlaisessa miehille suunnatussa kirjallisuudessa. Vai olisiko Da Vinci -koodi ehkä kaivannut muutamaa lapsihahmoa tarinan todellisuudentunnun lisäämiseksi?

Vaikka Labyrinthissä on näitä ansiokkaita ja mielenkiintoisia puolia, ja kirjan juonikin oli suhteellisen vetävä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta, ei se kuitenkaan lukukokemuksena ollut erityisen koskettava. Mossen kerronta on kliinistä ja toteavaa, lukijalle ei anneta tilaa oivaltaa tai makustella. Huumorilla ei ole sijaa Mossen keskiajalla tai nykyisyydessäkään, ja muutenkin positiivinen pää tunneskaalasta jää käyttämättä. Päähenkilöillä on tuli hännän alla, pääpahiksilla myös. Paitsi milloin vähän maalaillaan maisemia.

Turhauttavaa on myös lukea kirjan viimeisiä nykyaikaan sijoittuvia lukuja, joissa kerrataan pikaisesti kirjan aiemminssa keskiaikaluvuissa tapahtunut. Tämä on toki loogista, sillä Alice ei tiedä Alaïsin kohtalosta kaikkea sitä, mitä lukija tietää. Loogisuus tarkoittaa tässä tapauksessa kuitenkin tylsää. Kuka muka haluaa lukea saman stoorin kaksi kertaa samassa kirjassa, toisella kerralla ikäänkuin lyhennelmänä? Varsinkin kun lukija tietää jo tarinasta enemmän kuin sen kertoja? Epäileekö kirjailija, ettei lukija kuitenkaan jaksa koko kirjaa lukea, tai jos jaksaa, niin ei ainakaan muista puoliakaan sen sisällöstä tai osaa pitää mielessä kahden gimman tarinoita yhtä aikaa?

Lisäksi tässäkin tiiliskivessä oli vielä se pakkoepilogi, jossa selitetään, että päähenkilö oli sittenkin todellinen prinsessa, joka sai prinssinsä, valtakuntansa ja vieläpä oman vauvan. Jee. Että rankka seikkailu oli, mutta nyt ollaan jo toivuttu onnelliseen perhe-elämään sen tyypin kaa, johon tuli rakastuttua ensi silmäyksellä. Vai olisiko Foucaultin heilurikin ehkä kaivannut täydellistyäkseen epilogin, jossa vanhat herrat pääsevät maailmanhistorian salaisuuksien selvittämisen lisäksi laskeskelemaan jälkeläistensä pikkuvarpaita ja -sormia?

Labyrinth on ongelmat ja ansiot yhteenlaskettuna ihan kelpoisa romsku, jonka sujuva kerronta tempaissee mukaansa perinteisen historiallisen fiktion ystävät.

Kirjaläppää: Voiko feministi lukea chick litiä?

Charles E. Perugini: In the Orangery.

Joku oli löytänyt tiensä tänne kysymällä googlelta, "voiko feministi lukea chick lit kirjallisuutta?" Miten on?

Ehdottomasti voi. Ensinnäkin koko feminismin ajatus lähtee siitä, että sukupuolen ei pitäisi rajata kenenkään yhteiskunnallisia, kulttuurisia tai sosiaalisia mahdollisuuksia. Jos kerran miehet voivat halutessaan lukea chick litiä, mikseivät naiset voisi? Ei ole tarpeen rajoittaa itseään lukemasta nuorten aikuisten naisten kirjallisuutta samalla tavalla kuin ei ole tarpeen pyytää pienempää palkankorotusta kuin haluaa.

Toisekseen, mitä varten kirjallisuus on, jos ei lukemista varten? Yhden alan kirjallisuuden lukeminen syventää näkemystä kapea-alaisesti, kun taas mahdollisimman monenlaista kirjallisuutta lukeva pystyy kasvattamaan näkemystään siitä, mitä kaikkea kirjallisessa maailmassa on.

Chick litin lukemista voi tässä mielessä perustella useammastakin näkökulmasta:

a) Kyllähän vihollinen pitää tuntea. Ei voi puhua chick litistä asiantuntevasti,  ellei ole tutustunut edes pintapuolisesti koko genreen ideologisista, sukupuolisista tai muista syistä. Naishömpän tuomitessaan pitäisi olla jotain perusteluja, ja mistäpä ne perustelut paremmin kaivaa, kuin hömppäkirjoista itsestään?

b) Kaikki chick lit ei suinkaan koske sitä, miten päästään mahdollisimman upeasti
naimaan naimisiin, shopataan parhaat rakkauskengät ja edetään onnellisten sattumien kautta uralla. Chick lit ei suinkaan ole yksi monoliittinen kirjallisuudenlaji, kuten monesti kuvitellaan. (Ks. New York Timesin artikkeli vuodelta 2006, joka ottaa esille mm. unkarilaisen feministisen chick litin.) "Chick lit"-termi syntyi 1990-luvulla kuvaamaan Bridget Jonesia, joka oli kuitenkin pastissi Jane Austen -romaaneista. Sittemmin samaa termiä on käytetty pääasiassa kuvaamaan Bushnell-Keyes-Kinsella-Sykes-tyyppistä überchikkeriä.


Mutta sitä voidaan käyttää kuvaavaan kaikkea pääasiassa nuorille naislukijoille tarkoitettua kevyttä viihdekirjallisuutta, joka (yleensä) myy hyvin, joka ei tee suuria kirjallisia innovaatioita tai jolla ei ole uutta filosofista sanomaa. Eli siis vähän kaikkea tarpeen mukaan.

c) Chick litistä voi tehdä feminististä tulkintaa paitsi kirjasta itsestään, myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Tilaisuutta ei kannata jättää käyttämättä hyväkseen.

Esimerkiksi suomalaisen chick litin itselleni mielenkiintoinen alagenre on kolmikymppisen naisen äitiyttä ensimmäisen lapsen saannin aikaan kuvaava kirjallisuus. Tämä mahtanee kertoa jotain suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta (sukupuolieroihin törmätään niin perhepiirissä kuin työpaikallakin vasta perheytymisen yhteydessä) tai esimerkiksi yleisestä vapaamielisyydestä (naisten elämistä tietyllä tavalla vaaditaan vasta, kun hän on plussannut). Tässä mielessä kannattaa tutustua esim. Pauliina Suden Ruuhkavuoteen (2005), Cia Kiiskisen Äitiyspakkaukseen (2001) tai Minna Kiistalan Minä en sitten koskaan muutu -teokseen (2010).

Chick lit -termiä voi käyttää myös retroaktiivisesti, mikäli tiedostaa käyttönsä olevan anakronistista. Miten esim. 1800-luvun chikkerisankarittaret eroavat 1960-luvun Modesty Blaisesta tai Sinkkisten Carriesta? Mitä nykyinen naiskirjallisuus kertoo feminismin kehityksestä, valtavirtaistumisesta ja naisasialiikkeen yhteiskunnallisesta onnistumisesta?

Mitäs koottuja selityksiä tästä nyt jäi puuttumaan?

Katso lisää ylen jutusta 20.4.2012: Voiko feministi lukea chick lit -kirjallisuutta?

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä. Kuva Suomen Kuvapalvelusta.

[caption id="attachment_571" align="alignright" width="205"] Eve Hietamies: Tarhapäivä. Kuva Suomen Kuvapalvelusta[/caption]

Eve Hietamiehen Tarhapäivä jatkaa lapsiperhe-elämän elämänmakuista kuvaamista  Yösyötöstä alkaneen viisivuotiskauden loppupuolelta. Paavo on edelleen hengissä! Antti on edelleen hengissä! Terttu, Enni ja koko muu leikkisjengikin ovat hengissä, parhaimmat jopa entistä useampine jälkeläisineen. Hyvinhän ne vetävät.

Ja sitten. Käy niin kuin elämässä monesti käy. Arkipäiväänsä Paavon kanssa vähän kyllästynyt ja väsynyt Antti hankkiutuu jälleen lapsiperheongelmiin, kun taas yksi äiti-ihminen häviää kuvioista. Taloon muuttaa yllättäen vain Terttu. Koska sillä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä, lapsparka. Ajankäytöllisesti tämä on ongelma, vaikka Paavo ja Terttu ovat sentään samassa tarhassa. Ajankäyttöongelmat eivät ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen isoon
ongelmaan
haasteeseen, joka on Uusi Lapsi.

Tarhapäivässä (Otava 2012) Antti saa lisälapsen, joka on varustettu uudella sukupuolella, temperamentilla ja muilla lisävarusteilla. Tästä asetelmasta Hietamies repii reippaasti huumoria - banaalit ongelmat kuten tunikan ja mekon ero saavat elämää suurempia mittasuhteita heti, kun läsnä on joku, jolle asia on Todella Tärkeä. Niinpä Hietamiehen sketseistä kasvaa jälleen suurempia pohdintoja lastenkasvatukseen ja lapsiperheilyyn liittyen.

Periaatteessahan kaikkia lapsia kasvatetaan rakkaudella ja rajoilla. Mikä kuulostaa suunnattoman yksinkertaiselta, mutta käytännössä ei kuitenkaan ole. Sillä ne pikku kultamussukat ovat kaikki erilaisia, on pakko personalisoida. Esim. (omaelämäkerrallinen): jos sitä ennen oman lapsen kohtaamista kuvitteli kasvattavansa sukupuolineutraalisti, niin kasvatusmielikuvat on  kiltisti mukautettava todellisuuteen, kun lapsi 8 kk heittää uninallen raivoten pinniksestä, eikä suostu nukahtamaan ilman unikaivuria (huom. turvallisuusriski). Ja sukupuoli nyt on yksi pieni haaste kaikkien luonne- ja temperamenttikommervenkkien seassa.

Eikä tässä vielä kaikki! Ne muuttuvat jatkuvasti, "vaiheet" seuraavat toisiaan. (Meillä on menossa nyt kaivuri-, vene-, juna-, rekka-, bussi-, ja ambulanssivaiheiden jälkeinen betoniautokausi. Olen henkisessä kasvussani lapsen myötä vaiheessa, jossa pystyn tunnistamaan lavettirekan vaihtolavattomasta vaihtolavakuormurista.) Jos lapsen elämässä tapahtuu suuria muutoksia, ennen näkemätön vaihe hyökkää välittömästi päälle ja tutustakin lapsesta kuoriutuu uusi uniikki hyönteinen (mikä?).

Niinpä Tertun muutto Pasasille ei vaikuta ainoastaan Anttiin, vaan ennen kaikkea Terttuun ja Paavoon, jonka elämässä muutokset näyttävät hengailevan kuin mehiläiset hunajassa. Koska lapset osaavat tässä kirjassa jo puhua, Tarhapäivä on monitahoisempi kuin Yösyöttö (Otava 2010). Tragikomediakin on syvempää: tragedia välillä hyvinkin surullista, komedia ratkiriemukasta. Aikuiset saavat toki suurimman osan dialogista ja juonikuvioista - lasten elämän seuraamisesta huolimatta Tarhapäivä on aikuislukijoille tarkoitettu romaani, jossa romantiikkaakin on onnistuttu ropsauttelemaan lapsiperhearkeen. Ehdottomasti chick litimpi kuin Yösyöttö, mutta ei tää vielä ihan hömppää ole.

Mä niin näen tämän kirjasarjan jatkon: Koulupäivä, Teinidisko, Abiristeily, Pussikaljaromaani, Suden vuosi, Juoksuhaudantie... Vähän niin kuin Harry Potter, mutta ilman Suurta Tarinaa ja nakkikeitolla. Hietamiehen arjen magia tapahtuu pienissä piireissä, mutta koskettaa.

Tarhapäivän ovat lukeneet myös ainakin Susa, Matti, Anni M., Norkku, toinen Susa, Amma ja Annika.

Kirjaläppää: 100 säilytettävää kirjaa

Kirsi laittoi taas pahan Kirsin kirjanurkkauksessa. Mitkä 100 kirjaa säilyttäisit? Omaan settiinsä Kirsi oli valinnut mm. sanakirjoja.

Nythän on niin, että sanakirjat ovat välttämättömiä apu/työvälineitä: meikäläinen ei ainakaan lue yhtään kokonaista lausetta latinaksi, ellei saatavilla ole kyseisen ulkomaankielen (kuolleen, ei kuopatun) sanakirjaa. Sama kirjoittaessa: etenkään niinä päivinä, jolloin aivot ovat muutenkin hitaalla, ei kirjoittamisesta tule mitään, jos jotain sanaa pitää oikein ruveta pohtimaan. Toki netissä on sanakirjoja pilvin pimein, mutta varsinkin em. päivinä sen netin on paras olla pimeänä, tai kirjoittamisesta ei tule mitään.Eli sanakirjahyllymetrini lasken tässä yhteydessä yhdeksi esineeksi. (Säästin tässä just useamman kymmentä paikkaa.)

Toisekseen, ammattikirjallisuus. Ammattikirjallisuus on välttämätöntä ammatin harjoittamista varten, eikä ainakaan oman alani erikoiskirjallisuutta ole helppo saada uudestaan käsiinsä, mikäli ne joskus menettää. Ammattikirjallisuus = yksi esine. (Säästin tässä just vaatehuoneellisen nimekkeitä.)

Mutta ne loput sitten. Olen opiskeluaikoinani pärjännyt ihan hyvin kymmenellä kirjalla ne ajat, jolloin vaihto-opiskelin ulkomailla. Tai toki niitä ulkomaankielisiä on tarttunut paikan päältä mukaan matkojen varrella, mutta siis jos on kirjasto käytössä, niin periaatteessa ihminen selviää hyvin vähällä määrällä. Minäkin saattaisin selvitä alle 50 kirjalla, sillä suuri osa lemppareistani on mukavasti aina saatavilla kirjastossa. Ehkä tämä nykyinen hamstraus onkin enemmän stabiilin omistusasumiselämän lieveilmiö?

1. Sanakirjat


2. Ammattikirjallisuus


3. Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär


4. Julio Cortazar: Bestiario


5. Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha


6. Saima Harmaja: Kootut runot


7. John Berendt: Midnight in the Garden of Good and Evil


8. John Irving: A Prayer for Owen Meany


9. E. L. Doctorow: Ragtime


10. Stanislav Lem: Solaris


11. Junichiro Tanizaki: Varjojen ylistys


12. George R. R. Martin & Lisa Tuttle: Windhaven


13. Roger Zelasny: The Great Book of Amber (The Chronicles of Amber 1-10)


14. E. M. Forster: A Passage to India


15. Guy Gavriel Kay: Tigana


16. Wladimir Kaminer: Russendisko


17. Eino Leino: Helkavirsiä


18. Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat


19. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli


20. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan


21. Peter Ackroyd: Chatterton


22. Jonathan Swift: Gulliver's Travels


23. Daniel Defoe: A Journal of the Plague Year


24. Ray Bradbury: Fahrenheit 451


25. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi


26. Walter Moers: Die Stadt der Träumenden Bücher


27. J. R. R. Tolkien: Hobitti


28. Jane Austen: Northanger Abbey


29. Jane Austen: Persuasion


30. Jane Austen: Pride and Prejudice


31. Jane Austen: Sense and Sensibility


32. William Blake: Selected Poetry


33. John Donne: Complete English Poems


34. Julian Barnes: Flaubert's Parrot


35. Mary Shelley: Frankenstein


36. Margaret Cavendish: The Blazing World and Other Poems


37. Neal Stephenson: Cryptonomicon


38. Neal Stephenson: The Baroque Cycle


39. Don Delillo: White Noise


40. Richard Adams: Ruohometsän kansa


41. Uuno Kailas: Runoja


42. Edith Södergran: Dikter


43. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi


44. Henry James: What Maisie Knew


45. Jane Austen: Mansfield Park


46. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?


47. Caryl Phillips: Crossing the River


48. Peter Ackroyd: Hawksmoor


49. George R. R. Martin: A Game of Thrones


50. Charles Baudelaire: Les Fleurs du Mal

Puristin tähän nyt 50 nimekettä siinä järjestyksessä kuin satuin ne muistamaan noin puolessa tunnissa. Joiltain kirjailijoilta olisi hyvin voinut valita useampia kirjoja, ja jotkut jätin mainitsematta juurikin hyvän kirjastosaatavuuden tai ilmaisen nettisaatavuuden takia.

Tähän lauantai-illan ratoksi voisikin näin sopivasti motivoituneena käydä pikatyhjentämässä kirjahyllyistä kaikkea turhaa, nyt kun on kirkkaana mielessä, mikä on todella olennaista. Laitan ne eteiseen ja ilmoitan miehelle, että kirjasto aukeaa aamuysiltä, nämä saa viedä kierrätykseen. Bonarina saan pitkät aamu-unet, mies ei varmasti uskalla herättää ennen kuin kirjat ovat todella poistuneet talosta. Nerokasta ja tehokasta.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010).

Eve Hietamiehen Yösyöttö hupailee vauvaperheen arjella osoittaen, että isästäkin on äidiksi. Jos ei nyt täydelliseksi äidiksi, niin vähintään keskinkertaiseksi. Vuoden mutsit ja muut elämänmakuisesta lapsiarjesta huvittuvat  saavat Yösyötöstä varmasti hyvät naurut. Toki kirjassa on se tummempi pohjavire koko ajan läsnä: poissaolevan äidin tragedia, joka vaaditaan, jotta läsnäoleva isä pääsisi syntymään.

Ylipäänsä Yösyöttö (Otava 2010) sohaisee nykyisiin ydinperheideaaleihin: vauvaperheessä se vauva on elämän keskus, äänekkäästi ja jatkuvasti huomiota vaativa keskus. Ja jonkun on pakko antaa sitä huomiota. Tällainen henkilö tavataan mieltää äidiksi, joka on sitä parempi, mitä enemmän hän antaa aikaansa ja muita resurssejaan lapsen käyttöön. Jos äiti ei kuitenkaan ole pelissä mukana, niin kuin Pasasen Pia ei Yösyötössä ole, mitä sitten?

No ekana pitää olla järkevä selitys sille, miksi äiti tai edes isoäiti ei ole kuviossa mukana: äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja psykoosiin. Toinen isoäiti on menehtynyt aikaa sitten ja toinen isoäiti asuu Espanjassa. Niinpä Antti ja Paavo saavat tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa, ja Antti siinä sivussa selvittelee, miten vauva noin ylipäänsä pidetään hengissä pidempäänkin (ja miten töissä kehtaa sanoa, että nähään kun skidi on riittävän vanha selviytyäkseen päivät tarhassa). Siis perinteinen mutsiutumisavaus. Alkuvaikeuksista selviytymisen jälkeen on puolestaan vuorossa vauvaperhearjen pyörittäminen tylsyyden sietämisen opettelusta niskakakkojen torpedointiin ja leikkisäitikommunikaation kehittelyyn saakka.

Yösyöttö on älyttömän hauska kirja, jossa arkielämän sketsikkyys ja haastellisuus näyttäytyvät yhtä aikaa kiperissä kohtauksissa. Antti syöttää lapselleen (rakastamalleen lapselle, huom.) äidinmaidonkorviketta, kaupallista valmissosetta ja nakkeja, vetää iltaisin rentoutusoluen saatuaan sen tointumaan ja hoitaa hermojaan poistumalla pääkallonpaikalta. Siis täysin loogisia ja logistisesti rationaalisia selviytymiskeinoja, joilla Hietamies hauskuuttaa lukijoitaan.

Olisiko Pasasen perhe-elämä yhtä hauskaa seurattavaa,  jos päähenkilö ei olisikaan keski-ikäinen mies, vaan keski-ikäinen nainen? Tekisikö lukijan mieli moralisoida, että imetys on tärkeää lapsen kehitykselle, lapsen ainoa vahtihenkilö ei missään nimessä saa nauttia tippaakaan alkoholia, eikä nakkeja saa antaa skidille kuin yhden viikossa korkeiden nitriittipitoisuuksien vuoksi (ja mistähän ihmeestä mä tämänkin tiedon olen sisäistänyt, toim. huom.)? Isämerkkinen äiti saa vaikka kyllästyä yöheräilyihin, harmistua riskaamisiin ja tuskastua oman ajan puutteeseen, äitimerkkisen äidin keskinkertailu ja satunnaiset rimanalitukset saattaisivat tuottaa hupaisan sijasta pelottavia ja ahdistavia kohtauksia. Lopputulemana on, että ei se isämerkkinenkään selviä yrityksestä huolimatta ilman samassa jamassa olevien laumaa, se vaan kutsuu sitä verkostoitumiseksi kaveeraamisen sijaan.

Yösyöttö on tragikoomisen keveää ja sujuvaa luettavaa yhteiskunnallisfilosofisella pohjavireellä. Ei täydellisestä äitiydestä 24/7 täpöillä nauttiville luomutosikoille (sis. äitien itsensä lisäksi myös lapset, isät ja lemmikit sekä puhtauttaan hohtavat puklurätit).

Kirjaläppää: hamstraus

Kirsi pohtii kirjanurkassa kirjahamstrausta. Miksi tyypit hamstraavat kirjoja, etenkin kun nykyään on jo niin paljon luettavaa sähköisesti saatavilla?

Tämä on meillä kotona kestosuosittu aihe: mieheni vetoaa turvallisuus- ja järkisyihin perustellessaan, miksi minun pitäisi taas kerran käydä läpi "tarpeettomat" (?) ja "turhat" (??) kirjat ja heittää ne kierrätykseen. Minä myöntelen ja onnistun kauhean pohtimisen jälkeen viemään jonkin yhdistyksen vuosikirjan viime vuosituhannelta kirjaston kierrätyshyllyyn. Ehdin tuntea suurta onnistumisen riemua noin varaslähdön ajan ennen kuin bongaan siitä samaisesta hyllystä esimerkiksi Don Quijoten kolmen pokkarin painoksen ja iskemättömän Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Jotka on toki pakko kotiuttaa, koska toinen on klassikko uniluettavassa formaatissa ja toinen roikkunut lukulistallani vuosia.

Siis periaatteessa mulla on ollut kestoprojektina viedä ulos vähintään yhtä monta kirjaa kuin tuon sisään. Kirjahyllyt eivät vaan riitä, vaikka kirjoja tunkisi kolmeen riviin, eikä lisää hyllyjä mahdu (tai kannata taaperotalouteen hankkia, turvallisuussyistä). Huonot kirjat pystynkin helposti kierrättämään: jos sitä ei viitsi lukea loppuun tai kaipaa luettuaan, sitä ei tule kaipaamaan. Kavereille "lainaamalla" on helppo päästä eroon sellaisista, joita ei enää lue, mutta joita ei hennoisi heittää yksin kylmään maailmaan. Tietääpähän sitten, mistä sen voi saada jos joskus hamassa tulevaisuudessa tarvitsee (kannattaa valita kaverinsa huolella).

Ja lasten- ja nuortenkirjat, niitä nyt ei voi heittää ulos, kun lapsi oppii muutaman vuoden sisään itse lukemaan... Sitäpaitsi meillä luetaan iltasatuja pitkin päivää, joten näille nyt ainakin on kestokäyttöä. Askartelukirjat ovat tärkeitä myös, sillä ihan kohta lapsi a) oppii käyttämään saksia ja b) alkaa mankumaan, että sillä on tylsää, keksitään jotain tekemistä (lukeminen ei ole tekemistä).

Mulla koko kirjojen keräily kulminoituu ensisijaisesti lukukokemuksien keräilyyn. Kirja esineenä on mukava muisto tai haave, joka pelkällä olemassaolollaan tuottaa onnellisia ajatuksia ja tunnetiloja. E-kirjoihin ei pysty samalla tavalla kiintymään. Kirjahylly on minulle identiteetin rakentamisen väline siinä missä valokuvat ovat visuaalisesti suuntautuneille: suuri osa minuuttani perustuu sille, mitä olen lukenut.

Toki nätit kirjat ovat nättejä ja saatan hyvinkin kerätä antikvariaatista mukaan sievän vanhan opuksen ihan ulkonäön perusteella. Sketsikkäin löytöni ikinä löytyi vuosituhannen alussa kirjamessuilta: sikarinhajuinen Peer Gynt-pokkari (WSOY, 1949), joka on leimattu arvostelukappaleeksi. Ja jonka sivuja ei ole koskaan avattu. Että on sitten jäänyt se Peer Gynt lukematta minultakin.

Charles Dickens: A Christmas Carol

© Taika. Charles Dickens: A Christmas Carol.

Pitkäperjantai oli pitkä, muttei riittävän pitkä yhden Dickensin lopetteluun. Sain A Christmas Carolin kuitenkin lopetettua pääsiäisen aikana. Työn ja tuskan takana oli se. Joka tapauksessa, jänisräikkä ja paukkuserpentiiniä, olen lukenut elämässäni yhden Dickensin loppuun saakka. Kylläpä tuntuu nyt uskomattoman sivistyneeltä ja asiaankuuluvalla hartaudella Dickensin juhlavuotta viettäneeltä.
Charles Dickensin A Christmas Carol (Minster Classics 1970, alkup. 1843) on maailman tunnetuimpia joulusatuja. Se on Dickensiksi siedettävän lyhyt, oma versioni oli kokonaisuudessaan (lyhentämättömänä versiona) 128 sivua suht isokokoista fonttia pokkarikoossa. Myös 128 sivua kohtuullista tylsyyttä, joten tämä arvio menee valitettavasti juonireferaatiksi.

A Christmas Carol on psykologinen kummitustarina, jossa saita ihmis- ja joulunvihaaja Ebenezer Scrooge ymmärtää ihmisten välisen läheisyyden ja kansakuntaa yhdistävien juhlapyhien merkityksen. Tarinan opetus liittyy joulun sanomaan: ihmisen ei ole hyvä yksin ja hyvästään kannattaa jakaa, sillä se tuottaa iloa ja onnea paitsi muille, myös itselle.

Tarina alkaa jouluaattona, kun pitkän päivän bisneksessään häärinyt Ebenezer joutuu kohtaamaan ällöttäviä jouluinnokkaita, jotka kehtaavat oikein toivotella hyvää joulua ja kutsua kylään, vaikka joulun takia menee hyvä työpäivä hukkaan. Aattoiltana Scrooge vetää kauravelliä ja näyttää hapanta naamaa, vaikkei ketään kiinnosta.

Scrooge saa yllättävän vieraan, jonka kahleet ne kolisevat kilinkolin-kilinkolin: hänen juuri henkensä heittänyt liikekumppaninsa Marley tuo sanomaa tuonpuoleisesta ja toimii Scroogen uudelleensyntymän kätilönä. Kummitus-Marley varoittaa, että Scroogelle käy yhtä huonosti, ellei hän paranna tapojaan. Marley on hyvää hyvyyttään tuonpuoleisessa diilannut Scroogelle pelastuksen kolmen hengen muodossa.

Ja niinpä jouluyön aikana Scrooge syntyy uudestaan menneiden, nykyisen ja tulevien joulujen henkien avustamana. Menneiden joulujen henki näyttää Scroogelle lapsuuden ja nuoruuden onnellisia jouluja, nykyisen joulun henki puolestaan, millaisia jouluiloja Scroogen tutut viettävät. Tulevien joulujen henki puolestaan näyttää, miltä tuttavien tulevat joulut näyttävät, jos Scrooge ei paranna tapojaan. Scrooge katuu ja tekee parannuksen heti jouluaamuna. Niinpä myös hänen tuttaviensa tulevaisuudet paranevat välittömästi, Tiny Timkin selviytyy hengissä Scroogen kääntymyksen ansiosta.

Henkilökohtaista lukukokemustani voisi kuvailla jolteensakin väljähtyneeksi ja latteaksi. Minä ja Dickens nyt emme vaan kerta kaikkiaan taida kulkea samoilla aaltopituuksilla edes silloin, kun pidän tarinan moraalista pointtia mukavana muistutuksena käytännön arkipäiväänkin. Edes tarinan fantasiaelementit eivät jaksaneet kiinnostaa ensimmäistä kolmannesta pidemmälle, nykyisen joulun henki näyttäytyi koomisena jopa silloinkin, kun sen viitan alla piileskelevät kauhiolapsukaiset paljastuivat.

Mut hei, mäpäs olen nyt lukenut yhden kokonaisen Dickensin. Tämän uroteon jälkeen vedän vähän henkeä kaiken kivan parissa ja sitten aloitan seuraavaa klassikkoluku-urakkaa. Varmaan ihan parin viikon sisällä siitä, kun James Joycen Ulysses kolahtaa postiluukusta. Varsinkin jos on sateinen kesä, flunssavaivoja tai lapsella taas joku kulkutauti.

Ei vaiskaan, sehän on voinut viidessätoista vuodessa muuttua vaikka kuinka hyväksi kirjaksi... Dickens ei kyllä näytä hyvää esikuvaa tässä suhteessa, mutta mähän olen toisaalta juuri sparrannut sivistystäni ja tylsyydensietokykyäni 128 sivulla arvostettua klassikkoa. Sen täytyy näkyä jossain, eikö?

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha. Kansi: Ahtiala (WSOY 1964)

[caption id="attachment_535" align="alignright" width="213"] Patricia Moyes: Muotimurha, kansi: Ahtiala[/caption]

Patricia Moyesin Muotimurha on hurmaavan charmantti dekkari, jossa yltiömiehekäs Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett joutuu ottamaan mittaa taiteellis-naisellisesta muotilehden toimituksesta. Dekkarimuotoista Mad Meniä tarjolla täysin purjein, siis.

Muotimurha (WSOY 1964, suom. Anna-Liisa Laine, alkup. Murder à la Mode 1963) on jälleen kerran yksi näitä kirjaston vaihtohyllystä kansitaiteen perusteella valitsemiani ilahduttavan viihdyttäväksi osoittautuneita vähäverisiä murharomaaneja. Tällä kertaa murhan kohteena on muotilehti Stylen toimittaja Helen – hän tulee nauttineeksi toimistossaan teetä syanidilla aamukolmen pintaan kirjoittaessaan kuvatekstejä Pariisin kevätmuotia käsittelevään numeroon. Murhaa selvittelevä komisarius joutuu useampaan otteeseen umpikujasta toiseen selvitellessään toimituksen sisäisiä kähinöitä, romanttisia kuvioita ja taiteellisten henkilöiden temperamentteja.

Muotimurha on näppärä romanttissävytteinen dekkari, jonka kerronnallinen jännite pysyy kasassa miehisen poliisimaailman ja naisellisen muotimaailman välissä. Kirjailija vihjaa mukavasti loppuratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa ja lukija voi paistatella vähintään puolet kirjasta oman nokkeluutensa paisteessa.

Nykylukijalle elämyksellistä on myös seurailla Moyesin kuvauksia 1960-lukulaisesta muotilehden toimittamisesta ja muotihuoneiden toiminnasta. Malleja arvosteltiin langanlaihoiksi silloinkin (siitä huolimatta, että he itse väittivät syövänsä ihan mitä sattuu). Muotilehden muotihuoneessa ommellaan kuvauksia varten malleja Pariisin näytösten valokuvien perusteella – ja samaa tapahtuu varsinaisten muotihuoneiden puolella. Ei tarvinnut lontoolaisten lainkaan häpeillä jälkeenjääneisyyttä muotiasioissa. Muotimaailmassa ei myöskään näytä keksityn mitään erityisen uutta stten -60-luvun, sillä jo silloin nimekkäät huippusuunnittelijat diilasivat tyyliä halpisvaatemerkeille erityismallistojen avulla.

Muotimurhan kerronta on soljuvaa ja tarina pysyy enimmäkseen kasassa. Vasta kirjan lopuksi kirjailija sotkeutuu hiukan sotkuisasti kahden kertojan paljastukseen. Vähän niinkuin Poiroteissa Hastingskin olisi saanut puhua loppunäytöksen aikana. Loppupaljastuksessa Moyes herkuttelee myös niillä yksityiskohdilla, joita lukija ei ole tarinan perusteella kyennyt arvaamaan. Tämä kirjailijalle sallittakoon lievästä brassailunmausta huolimatta.

Muotimurhan suomennoksessa näkyy, ettei toimitus- tai vaateala ehkä ollut suomentajille ominta alaa, sillä kirjassa käytetty alan erikoistermistö (jota ei ole erityisen paljon, mutta riittävästi tuomaan oikeanlaista tunnelmaa) on ajoittain outoa. Kirjassa tapahtuu paljon “pimeässä huoneessa”  ja mallien päälle kokeillaan “toilé:ita” ennen lopullisen vaatteen leikkausta ja ompelua. Muuten suomennos on varsin sujuva.

Muotimurha on hyvä dekkari ja ennenkaikkea aiheeltaan ja aikalaiskuvaukseltaan herkullista tyttöilyhömppää. Tästä on otettu uusintapainos vuonna 1993, joten Muotimurha saattaa hyvinkin löytyä esimerkiksi paikallisesta kirjastosta.