Kirjaläppää: Ammattikritiikin ansiot

Tuula-Liina Varis hehkutti ammattikriitikoiden ja kirjailijoiden elintärkeää suhdetta kolumnissaan, joka aiheutti kesän 2012 ensimmäisen kirjakulttuurisen kohun. Kolumni jätti useammatkin tahot pohtimaan kahta kysymystä: mikä se ammattikriitikko on ja miksi lukijan ja kirjailijan suhde ei olisi vähintään yhtä elintärkeä kuin kirjailijan ja ammattikriitikon?

Asiantuntijakriitikon ja mutuhutustelijan eroa ei ole tarvinnut ennen kirjabloggaajia juuri määritellä. Variskaan ei keksinyt siihen muuta ratkaisua kuin vedota instituutioon.

Jäi mietityttämään, että mitä tämä instituutio tekee, jotta kirjailijan ja ammattikriitikon suhteesta on muodostunut kirjailijalle elintärkeä? Kriitikollehan on oleellista, että kirjailijat julkaisevat, sillä muuten jutunjuurta ei löydy. Täysin muita juttuja jäljittäessäni löysin suuresti arvostamani spefi-kirjailija Neal Stephensonin Slashdot.orgille (nörttien nettifoorumi) antaman haastattelun, jossa kirjailija näyttää selvittävän ainakin osan ammattikriitikkousinstituution ja kirjailijan suhteen saloista. Toki Stephenson vaikuttaa USA:ssa, mutta en voi olla kuvittelematta, etteikö tilanne olisi samankaltainen Suomessakin.

Ammattikriitikko ja kirjailijan ansiot

Neal Stephenson näkee tilanteen proosallisesti rahavirtojen kautta. On kahdenlaisia kirjailijoita: "kaupallisia" kirjailijoita, jotka elävät kirjallisella ulosannillaan, ja "kirjallisia" tai "taiteellisia" kirjailijoita*, jotka eivät elä kirjallisella työllään, ja joiden elanto muodostuu suureksi osaksi apurahoista ja muista palkkioista. Ensimmäiselle kirjailijalajille suhde ammattikriitikoihin ei ole välttämättä olennainen: kriitikoiden mielipiteet eivät hetkauta henkilökohtaista taloutta (joka on kaiken säädyllisyyden vastaisesti myös sanataidetuotannon kivijalka).

Sen sijaan taiteelliset kirjailijat, jotka tarvitsevat muitakin kuin kirjailijan työstä ansaitsemiaan tuloja, tarvitsevat ammattikriitikoita elääkseen:

[Nämä taiteelliset kirjailijat] ovat vähintään yhtä lahjakkaita ja ansaitsevat lukijoita vähintään yhtä paljon [kuin minä]. Joten meillä on vaihtoehtoinen järjestelmä, joka mahdollistaa näiden kirjailijoiden kirjailijanuran ja päästää heidän äänensä kuuluville. Kuten renessanssiruhtinaat, jotka tukivat sellaisia kirjailijoita kuin Dante, koska he kokivat tämän oikeaksi asiaksi tehdä, monet nykyrikkaat tukevat lahjoituksillaan kulttuuri-instituutioita, esimerkiksi yliopistoja**, jotka tukevat kaikenlaisia taiteilijoita, myös kirjailijoita... Ammattikriitikot osallistuvat intellektuaaliseen keskusteluun sen itsensä takia. Mutta arvostelmia tehdessään he suorittavat on myös taloudellista toimintaa. Arvostelmien avulla lopulta päätetään, kuka on ansioitunut saamaan apurahoja, opetustyötä yms***

Ja minä kun naiivisti ajattelin, että ammattikriitikon ja kirjailijan elintärkeä suhde liittyisi esteettisiin tai taiteellisiin arvoihin! Ehkäpä se johtui siitä, että tätä funktiota Variskin kolumnissaan korostaa: taiteen tekijän oikeutta "odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään." Ketjureaktion toinen, proosallisempi puoli jäi hämärään. Ei ihme, että kirjakritiikkien alasajo sanomalehdissä ahdistaa Kirjailijaliitossa.

Blogijulkisuuden ansiot?

Kirjabloggaajat eivät Suomessa ole vielä osa koneistoa: mutuhuttu tuskin kelpaa perusteluiksi apuraha-anomuksiin. Ei taida olla myöskään kattavaa yleisarviota siitä, kuinka paljon blogijulkisuus tuottaa, siis ihan rahassa laskettuna, kustantamoille tai lopulta kirjailijoille. 

Kustantamot näyttävät kuitenkin suhtautuvan saamaansa blogijulkisuuteen pääosin positiivisesti. Blogijulkisuus on heille halpa ja yksinkertainen tapa saada tuotteilleen näkyvyyttä netissä. Jotkin kustantamot jopa someilevat blogiarvostelujen avulla. Kustantamoissa ollaan myös totuttu negatiiviseenkin vastaanottoon. Blogeissa esiintyvä negatiivinen kritiikki ei ehkä ole kuitenkaan kaupalliselta painoarvoltaan niin suurta kuin ammattikriitikkojen kritiikki ja toisaalta kiittävä puhe kaikuu netissä kauas.

Kirjailijat puolestaan tuntuvat suhtautuvan blogijulkisuuteen erittäin positiivisesti. Netwörkkaaminen ja someilu näyttävät tulevan yhä tärkeämmäksi kirjailijan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen luomisessa, ja kirjailija- ja kirjablogit toimivat tässä kuviossa yhtenä osatekijänä. Koska kirjablogit eivät ole osa valmiita kulttuuri-instituutiota, kellä tahansa kirjailijalla on mahdollisuus päästä esille.

Tämänkin pohdinnan lopputulemana taidan pysyä alkuperäisessä mielipiteessäni. Ammattikriitikot ja mutuhuttuilijat leikkivät samalla hiekkiksellä, mutta eri leikkejä. Kivintä olisi tietysti leikkiä välillä yhdessäkin. Tulevaisuus näyttää.
 
* Commercial vs. literary writer

** Suomalaisessa kulttuurissa toistaiseksi tyypillisesti säätiöitä, suom. huom.

*** Kääntäjän korostus.

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

© Taika. Pauliina Susi: Ruuhkavuosi (Tammi 2005)

Pauliina Suden Ruuhkavuosi läväyttää lukijan silmille raadollisen kuvan tippaleipäaivoäitiyden sudenkuopista. Naistenlehdissä hehkutetaan äitiyden onnea ja mystiikkaa, joka ei nykyään tarvitse olla pelkästään puklun-, pullan- ja fairyntuoksuista, vaan lemahtaa myös henkiseltä kasvulta, urasuunnittelulta ja parisuhteen hoitamiselta. Vähintään. Miten käy kolmikymppiselle Minnalle, joka yrittää tosissaan piirtää kaikilla väreillä yhtä aikaa?

Ruuhkavuonna Minnalla on kolme tavoitetta: 1) Gradun kirjoitus ja uran luominen, 2) talon rakennus ja 3) vauvan synnytys. Vauva on toivottu, gradu ja ura suotavia ja talon valmistuminen osoittautuu välttämättömäksi, kun kaupunkiasunto joutuu putkirempan alle. Gradun ja töiden hallintaa, saati sitten vauvan kanssa elämistä ei suinkaan helpota se, että taloa rakennetaan uppo-oudossa maaseutukunnassa tontin reunalla nököttävästä asuntovaunusta käsin ja (miehen) hartiapankkivoimin. 

Ruuhkavuotta kuvataan takakannessa "viihdyttäväksi" ja "hauskaksi". Mitä se hämärien muistikuvieni mukaan olikin, kun ensimmäisen kerran luin kirjan vuosia sitten. Muistan sympanneeni täydeksi sivuhahmoksi jäävää vauvan isää, Harria: "Ryhdistäydy, Minna...".

Näin toisella otoksella oman äitiytymisen jälkeen naurattaa lähinnä oma, jo taaksejäänyt naiivius. Susi kuvaa napakasti ja osuvasti äitiyssuorittamisen harmaata pilvenhattaraa: toisten tarpeita varten elämisen turhauttavuutta, alituista väsymystä, pelkoa ja syyllisyyttä omasta vajavaisuudesta. Ruuhkavuosi kuvaa ensimmäistä äitiysvuotta toki nupit kaakossa negatiivisen puolella: tragikomediaa voi epäilemättä repiä siitä, mikäli stoori ei muuten kosketa.

Suden kirjailijanote on näkökulmasta huolimatta viihdekirjamaisen kevyt ja toteava. Selviytymiskertomuksena se rullaa hyvää tahtia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vähintään jokseenkin onnellista loppua kohden, koska liialliseen selittelyyn tai märehtimiseen ei jämähdetä. Kuinka sitäpaitsi selitellä selittämätöntä? Henkilökohtaisuutta Susi luo jättämällä Minnan repliikit viivoittamatta: jää epäselväksi, ovatko nämä ajatuksia vai kehtasiko hän todella sanoa tuonkin ääneen. Ruuhkavuoden tutunomainen, kielletty äitiysahdistus kulminoituukin pienissä mustissa hetkissä ja ajatuksissa: mitä jos unohtaisin, mitä jos jättäisin, mitä jos en... 
 Ruuhkavuosi muistutti näin toisen lapsen syntymän alla monista niistä miinoista, joihin tuli esikoisen kanssa astuttua. Onneksi vain hetkittäin kuitenkin. Kirjaan tartuin jälleen Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen merkeissä, ja tästä jäi kaiken kaikkiaan niin hyvä maku suuhun, että taidanpa tutustua Suden uudempaakin tuotantoon, nyt kun äitiyslomalaisena laiskottelen muiden rahoilla ilman toivoakaan minkään hyödyllisen suorittamisesta.

***

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

kansi: Miia Hujanen, Taina Markko

Tammi 2005

253 s.

*** 

Ruuhkavuodesta ovat bloganneet myös ainakin: Mirka, Linnea ja Marielka (jotka kaikki ihmettelivät tämän kirjan mainostamista komediana). Katso myös City-lehden kirjailija-haastattelu vuodelta 2005. 

Chuck Palahniuk: Kirottu

© Taika. Chuck Palahniuk: Kirottu (Like 2012).

Fight Clubin kirjoittajan Chuck Palahniukin uusin romaani Kirottu aloittaa eristyneisyydestä, sosiaalisesta paitsijäämisestä. Kukapa olisi yksinäisempi kuin lihava ja kiusattu teinityttö, joka kamppailee aikuiseksi kasvamisen kanssa? Kuolemansa jälkeenkin. Kuoltuaan ja helvettiin jouduttuaan Madison Spencer kuitenkin löytää itselleen viiteryhmän muista kirotuista ja laittaa haisemaan, niin Helvetissä kuin maan päällä. Kirottu käsittelee teini-iän kasvukipuja humoristisen fantasian keinoin. Kysymys "kenen luomus minä olen?" kasvaa romaania suuremmaksi.

Kirotun päähenkilö Madison (13-v.) on hetkittäin epäuskottavahko, mutta sympaattinen hahmo, kertojana epäluotettava. Iästä se johtuu. Vaikka hän uskoo tavanomaisten teinien tapaan tietävänsä lähes kaiken, käy jatkuvasti ilmi myös hänelle itselleen, että hän on naiivimpi kuin uskoisikaan. Toisissa asioissa Madison on valtavan kokenut, kyynistynytkin, toisissa hän on puolestaan isojen tyttöjen kertomusten armoilla tai muuten haavoittuvainen. Rikkaat ja kuuluisat vanhemmatkaan, jotka haluaisivat nähdä lapsensa aina alle 10-vuotiaana, eivät voi suojella Madisonia ristiriidoilta tai elämältä, edes kuolemalta. Kuoleman jälkeinen elämä paljastuu kasvutarinaksi, jossa ikuinen muutokseen heittäytyminen osoittautuu hedelmälliseksi ja hauskaksi riskeistä huolimatta.


Kirottu on kollaasi tyttölehtien kysymys-palstoista, juorulehtien julkkisjutuista, viime vuosien suosituimmista nuortenkirjoista, klassisista tyttöromaaneista, uusimmasta chick litistä ja erityisesti teini-ihmisiä heilauttavista yleisinhimillisistä ja moraalisista kysymyksistä. Joihin nämä edellä mainitut antavat varsin erilaisia vastauksia. Onko siis ihmekään, että teiniydestä hengissä selviytyminen vaikuttaa mahdottomalta? Helvetissäkin.

Lukijalla on paljon valtaa, sillä tarina soljuu vaivattomasti: kirjan voi lukea kepsakkana hupifantsupätkänä, mutta Palahniuk viettelee lukijan syvempiin vesiin lähes huomaamatta. Palahniukin intertekstuaalisuus on peittelemätöntä ja helposti seurattavaa. Jokainen luku alkaa Judy Blumen -70-luvun tyttökirjaklassikkoa* pastissoivasti: "Oletko siellä Saatana? Minä täällä, Madison." Madison lukee Jane Austenia ja Bronten sisaruksia. Viisasteleva sydän (engl. alkup. Persuasion) erityisesti naurattaa: kiltteyden ja mukautuvuuden oppi ei tunnu ajankohtaiselta nykyelämänmenossa. Toisaalta Viisasteleva sydän ennakoi Kirotun kulkua: kyseessä on kuitenkin tarina, joka alkaa niistä onnettomuuksista, joita on aiheutunut toisten toiveisiin ja painostukseen kiltisti alistumisesta ja päätyy kapinaan.

Myös Helvetti asujaimistoineen toisintaa osittain tuttuja polkuja Jumalaisesta näytelmästä ja Gulliverin retkistä Breakfast Clubiin (mikä paljastaa, että kirjan odotusyleisö ovat nykyteinien vanhemmat pikemmin kuin teinit itse). Helvetin maastot ovat kyllä pääosin Palahniukin omaa tuotantoa, mutta siellä paarustaminen kaiuttaa ironisesti kilvoittelu- ja itseapukirjallisuutta aina Kristityn vaelluksesta lähtien. Kirotun sydämessä asuu suuria kysymyksiä. Kun akuuteimmasta "miksi minä olen täällä?" -kysymyksestä on selvitty, nousee liuta muita. Parasta Palahniukin intertekstuaalisuudessa on se, että se tukee täysin niin Kirotun teemoja, tarinaa kuin sanomaakin. Onko ihminen itsensä luomus, tai kirja kirjailijan? Ja miten ne luovat toisiaan?

Kirotun suomennos paranee loppua kohden. Tai ehkä tarina alkaa viedä kaiken huomion noin 7. luvun kohdalla niin, etteivät suomennoksen ongelmat toistuvia "loufereita" ja "Manolo Blahnik -kenkiä" lukuunottamatta enää pistä silmään. Pääosin Juha Ahokkaan suomennos on kuitenkin varsin onnistunut. Se pitää hyvin yllä Kirotun absurdia perustunnelmaa, jossa lukijaa (tai muuta, mitä) puhutellaan suoraan Palahniukille ominaiseen tyyliin, hemmotellaan huomioilla, joista voi olla vain samaa mieltä tai palkitaan oivalluksilla tai hyvillä nauruilla.
  
Kirottu irvailee 2000-luvun elämänmenon ja kirjallisen kulttuurin ilmiöille, muttei sorru moralismiin. Fantasiallisuus ei etäännytä, vaan pikemminkin luo tilaa kirjan herättämille omaa arkea ja ihmisyyttä koskeville ajatuksille. Kirottu onkin ehdottomasti Palahniukin parhaimmistoa.

***

Chuch Palahniuk: Kirottu

suom. Juha Ahokas

kansi: ?

engl. alkup. Damned (2011)

Like, 2012.

229 s.

 ***

* Judy Blume (1970): Are you there God? It's me, Margaret.

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan (2006)

Lauren Weisbergerin esikoisromaanin Paholainen pukeutuu Pradaan on huhuttu olevan avainromaani, jonka painostavan työympäristön ja vastenmielisen pomon esikuvina olisivat muotiraamattu Vogue ja sen päätoimittaja Anna Wintour. Tässäpä ovatkin sitten ainekset, joiden avulla teoksesta on tullut chick lit -klassikko. Työpaikkakuvausta on huomattavasti tavanomaista enemmän ja biletystä vähemmän, mutta juonet ovat ehtaa peruschikkeriä ja henkilöhahmot herkullisen luotaantyöntäviä.

Valehtelisin, jos väittäisin, että tämä chick lit-klassikko roikkui vuosikausia lukulistallani. Kohtalon sormella oli osansa asiaan, sillä löysin BookCrossing-version kirjasta vieraillessani jälleen kerran kirjaston vaihtohyllyllä. Olen ajatellut joskus testailla krossausta, mutta aiemmin se ei ole edennyt käytännön teoiksi saakka.

Paholainen pukeutuu Pradaan (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006, suom. Tiina Talvitie engl. alkup. The Devil wears Prada, 2003) on tarina juuri valmistuneesta Andreasta, joka pääsee pitkänä ja laihana tyttönä itsensä Runway-lehden päätoimittajan Miranda Priestlyn kakkosassistentiksi. Eli paskahalpisduuniin, joka sisältää lähinnä käskytettävänä olemista, mutta sentään työympäristö on glamoröösi ja kirsikkana kakussa keikkuu mahdollisuus päästä joskus kirjoittamaan jotain lehteen. Ehkä. Urahissin nakkulat silmissä vilkkuen yliopistosta vastavalmistunut Andrea ajautuu nopeasti elämään työlleen, eli pukeutumaan ilmaisiin merkkivaatteisiin ja hylkäämään ystävänsä, poikaystävänsä ja perheensä. 

Mitään ihmeempiä paljastuksia kirjassa ei ole kellekään, joka on joskus katsonut jakson tai pari New Yorkiin ja/tai lehti- tai muotiympyröihin sijoittuvaa televisioviihdettä. Kaikki päähenkilöt ovat jotenkin vastenmielisiä. Andrea selviytyy työelämänsä ensimmäisestä vuodesta lähinnä ylemmyydentuntonsa ansiosta. Hänen poikaystävänsä puolestaan on laupias ylimoralisti, jonka pointti koko stoorissa on lähinnä toimia Andrean Samu-sirkkana. Andrean paras kamu on alkoholisti, hänen vanhempansa poissaolevia, ja päätoimittaja töykeä narsisti. Sympaattisimpia olivat lehden toimituksessa työskentelevät kliseiset homostylistit. Sitä kuvittelisi, että tällaisesta tasapainottomasta hahmopaletista saisi aikaan reippaasti hersyvää huumoria.

Suomennos oli muuten mukiinmenevä, mutta oikolukuvaiheessa useiden muotimerkkien nimet ovat jääneet väärinkirjoitetuiksi (esim. BadgleyMischka -duosta löytyi Baadgley ja eräskin Rodriguez oli kastettu uudelleen Narciscoksi). Koska chikkerikirjallisuus perustuu vahvasti merkkien tiputteluun, niiden nimien mokaaminen luo halvan haisun koko teokselle. Eikö muka riitä, että sisällön olemassaolo joudutaan feikkaamaan? Voiko muka merkkituoteväärennöksillä kehuskella muissakin kuin ruotsalaisissa chikkereissä? (Ks. Sofi Fahrmanin Elsas mode, jonka eräs suuri juoni liittyy väärennettyyn Chanelin laukkuun...)

Näennäisesti Paholainen pukeutuu Pradaan kysyy, onko muotibisneksessä mitään järkeä. Käytännössä kuitenkin Weisberger hakkaa lukijaa Manololla päähän koko matkan kotiin asti. Kirjan vapauttaminen takaisin kiertolaiselämään tuntuukin vapauttavalta: pääsen eroon ylemmyyydentuntoisen moralismin kierteestä.

***

BookCrossing puolestaan osoittautui näin ensiyrittämällä suunnattoman helpoksi. Hankkiudutaan kotisivulle, lykätään löytökirjan koodi oikeisiin laatikoihin ja voilà: kirjan matkahistoria maailmankaikkeudessa paljastuu. Omat kommenttinsa voi jättää perään jopa hankkimatta tiliä BookCrossingiin. Ilmeisesti todelliset bookcrossaajat jopa näkevät toisiaan ja jakavat paitsi mielipiteitään, myös kirjahyllyjensä sisältöä, varailevat toistensa kirjoja ja stalkkaavat vapautuneita kirjoja. Kuulostaa hauskalta, mutta melko työläältä. Onneksi on kirjaston kierrätyshylly meitä laiskempia varten.

***

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

suom. Tiina Talvitie

kansi: Nick Dewar

Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006

engl. alkup. The Devil Wears Prada (2003)

490 s.

***

Kirjaläppää: Huonot kirjat

Välillä sitä tulee luettua huonoja kirjoja. Joskus vahingossa, joskus tahallaan. Tahalliset kalkkunakokemukset voivat olla hyvinkin antoisia. Kun välillä lukee kirjoja kieli poskessa, raivosta kihisten tai varpaat myötähäpeästä kipristellen, kerää elämyksiä, joita hyvän kirjallisuuden lukeminen ei ikinä tarjoa. Samalla sitä oppii itsestään lukijana: tässä menee minun huumorintajuni raja, tämähän on sairaan hauskaa. Ja ennen kaikkea oppii arvostamaan hyvää kirjallisuutta ja taidokkaita kertojia. Jos sitä lukisi pelkkää hyvää kirjallisuutta, mihin niitä lukukokemuksiaan peilaisi?

Vahingossa luetut huonot kirjat

Huonoja kirjoja tulee eniten vastaan lempparikirjailijoiden tuotannossa. Kun George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire  -sarjan (suom. Tulen ja jään laulu) ensimmäiset osat ovat niin erinomaisia kuin ovat, A Dance with Dragons voi olla suurikin pettymys. Verrattuna todella huonoihin kirjoihin se on vähintään keskinkertaista parempi, mutta suhteessa kirjailijan omaan tuotantoon sekä sarjaan se on heikommasta päästä. Vaikka kuinka lukijana ymmärtää, että osa romaanin suhteellisesta heikkoudesta on kiinni sisältöteknisistä vaatimuksista - jossain vaiheessa on vaan pakko alkaa keriä juonia kasaan, ettei kirjasarja paisu sataosaiseksi, ja tämä on epäilemättä äärettömän työlästä noin 4000 sivun alkurevittelyn jälkeen. Silti raskaus ja hidassoutuisuus pistää huokailemaan.

Toisaalta taas huonous voi tulla yllätyksenä parhausgenreä tai nerokkaita korkeakonseptisia romskuja luettaessa. Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit oli niin viihdyttävä, että lainasin myös Järki ja tunteet ja merihirviöt. Merihirviöt kun ovat kuitenkin lähtökohtaisesti vielä viihdyttävämpiä kuin zombit. Paitsi tällä kertaa ei. En päässyt parissa kuukaudessa puoliväliä pidemmälle. Kaava oli sama: humoristista ja vauhdikasta Jane Austen -mashupia. Toinen rokkasi, toisesta jäi tikkuja sormenpäihin. 

Ja joskus sitä sortuu kirjan takakansiteksteihin, kirja-arvioihin tai ihan vain omaan inhimillisyyteensä. Tämä viimeinen on erityisen totta klassikkojen osalta. Sitä haluaisi niin kovasti olla ihminen, joka on tämänkin klassikon lukenut. 

Tarkoituksella luetut huonot kirjat

Kun ihminen on kiehuu sisäisesti tuntemattomasta syystä, mutta sopivaa purkauskohdetta ei ole, voi aina luottaa heikkoon chick litiin. Jennifer Weiner, Lauren Weisberger, Sophie Kinsella & kumpp. pelastavat silloin, kun mies ei ymmärrä mokata katastrofaalisesti ja tuoda vaikka vääränmerkkistä maitoa kaupasta. Etenkin jos lukee suomennoksena, jolloin voi olla aika varma siitä, että brändien nimiä on taas kirjoitettu väärin. Halpaa hupia koko rahalla.

Tietoiset kalkkunakokemukset puolestaan viihdyttävät silloin kun kaipaa huvitusta, mutta ei jaksa ajatella. True Bloodin (vir. Southern Vampire Chronicles) ensimmäisen osan luin ystävän suosituksesta. Epäilin jo alun perinkin, etteivät kirjamakumme kohtaa tällä kertaa ja olin oikeassa parhaalla mahdollisella tavalla. Kokemus oli yksi viime vuosien hauskimmista. Erityisesti loppukohtaus sai ulvomaan naurusta. Tämä ei varmaankaan ollut kirjailijan tarkoitus, mutta lukija saa onneksi ymmärtää viestin ihan millä tavalla haluaa.

Ja sitten ovat ne klassikot. Jostain syystä länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin on pesiytynyt luvattoman suuri määrä huonoja kirjoja. Näitä luetaan moraalisesta väkipakosta tai muusta yhtä epäilyttävästä syystä. Että voi sitten elvistellä lukeneensa. Suurimmat pettymykset klassikoissakin tuottavat lempparikirjailijat. 

Ja ne, jotka jätetään väliin suosiolla

Joskus kirjan yleinen suursuosio riittää vakuuttamaan lukukokemuksen turhuudesta. Dickenskin oli aikansa myydyimpiä kirjailijoita. Milloin olen sen jonkun toisen joululahjagrishamin tai kirjaston kierrätyshyllycoelhon uteliaisuuttani lukenut, olen todennut, että parhaat lukukokemukseni eivät tapaa löytyä (vanhentuneiltakaan) Bestseller-listoilta. Niinpä minulta on jäänyt täysin väliin sellainenkin 2000-luvun klassikkosarja ja -ilmiö kuin Twilight. 

Sitä seuraa tänä vuonna vähintään E. L. Jamesin Fifty Shades -äitylipornosarja, jota en aio lukea edes kalkkunakokemuksena, koska

a) "keskityn johonkin muuhun, mihin"
b) "kaikkeen ei lukuaika riitä"
c) "rajansa se on myötähäpeälläkin"
d) kaikki yllämainitut?

Kirjaläppää: Fakta, fiktio ja siinä välissä

Kaunokirjallisuus sekoittaa aina faktaa ja fiktiota jossain suhteissa. Kaunokirjallisen teoksen avatessaan lukija osallistuu sopimukseen, jonka mukaan hän ei oleta kirjassa kuvattujen tapahtumien olevan todellisia, todellisuudessa tapahtuneita tai todellisuudessa paikkansa pitäviä, kuten esimerkiksi elämäkertaa, historiateosta, sienikirjaa tai uutisartikkelia lukiessaan.

Pere Borrel del Caso: Pakeneva kritiikki, 1874.

Tämä suspension of disbelief tai epäuskon vaimentaminen vaikuttaa lukukokemukseen, vaikka se on usein tiedostamatonta, kulttuurisessa ympäristössä automatisoitunut toiminto. Esimerkiksi Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on jakanut kirjabloggaajia myös sen suhteen, onko lukija taipuvainen heittäytymään faktan ja fiktion rajankäyntiin tai ei. Jokke ei tykännyt, itse ihastuin ikihyviksi.

Erityisesti spekulatiivisen ja historiallisen fiktion kirjoittajat keikkuvat teoksissaan toden ja epätoden rajamailla. Tarinan ja ympäristön pitää vaikuttaa lukijan silmissä riittävän aidoilta, jotta ajankuvaan kuulumattomat elementit eivät riko kokonaiskuvaa ja heitä myötämielistä lukijaa ulos kirjan maailmasta liiallisen epäuskottavuuden takia. Toisaalta taas epätosi voidaan muuntaa lukijan silmissä todentuntuisemmaksi sisä- tai ulkokirjallisten keinojen avulla. Toden ja epätoden rajankäynti ei kuitenkaan ole yksinkertaista, saati sitten helppoa, kuten olemme tänä kesänä huomanneet.

Toden ja epätoden raja perinteisin keinoin

Klassikkokirjailijatkin ovat pyrkineet liudentamaan toden ja epätoden rajaa. Ilmiö ei ole edes uusi, sillä aikaisempina vuosisatoina kaunokirjallisia kertomuksia oli yleisesti tapana markkinoida "tositarinoina", koska tositarinat möivät. Esimerkiksi Daniel Defoen (1660-1731) uskomattoman hieno Ruttovuosi kertoo vuoden 1665 rutosta silminnäkijän suulla, vaikka Defoe kirjoitti sen kuulemiensa kertomusten perusteella. Oma lukunsa on avainromaani, roman à clef, kokonainen kirjallisuuden laji, jossa kerrotaan tai vähintään juorutaan kerrottavan todellisuuteen pohjautuvia tarinoita muutetuilla nimillä.

Réne Magritte: Ceci n'est pas une pipe, 1926.

Myöhempinä aikoina toden ja epätoden rajalla on keikuttu todella monin tavoin. Umberto Econ Ruusun nimessä on prologin prologi, jossa kerrotaan kirjailijan löytäneen vanhan kirjotuksen, jonka tarinan hän kirjassaan kertoo. Siinä missä Econ käsikirjoitus on Econ luomaa fiktiota, Dan Brown esittää Da Vinci -koodissaan kasan uskonnollisia kertomuksia totena siitä huolimatta, että niiden tulkitsemiseen perehtyneet tahot kannattavat kuvainnollisempaa tulkintamallia. John Berendtin Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on dokumenttiromaani, joka perustuu todellisuudessa tapahtuneeseen oikeusjuttusarjaan, vaikka kirjailija on luonut osan sisällöstä vaikutelmiensa ja mielikuvituksensa perusteella. Ja esimerkiksi chick-lit klassikkoa Paholainen pukeutuu Pradaan markkinoitiin huhulla, jonka mukaan se perustui kirjailijan kokemuksiin Vogue-lehdessä.

Toden ja epätoden rajalla keikahtelu

Toden ja epätoden rajankäynnissä epäonnistuminen (tai onnistuminen, riippuen siitä mistä näkövinkkelistä katsotaan) on tuottanut Suomessa tänä kesänä paljon puhetta. 

Hesarin kuukausiliitteen juttu* nosti tapetille kirjailija Minttu Vettenterän "Enkeli-Elisasta" kertovan kirjan, joka kertoo koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen tytön tarinan. Kirjaa mainostetaan liepeessä tositapahtumiin perustuvana fiktiona. Kirjailija on kuitenkin käyttänyt julkisuuden hankinnassa hyväkseen hypertekstuaalisia keinoja, esimerkiksi todellisten henkilöiden kirjoittamiksi väitettyjä blogeja, jotka paljastuivat myöhemmin täydeksi fiktioksi. Nämä rönsyt ovat saaneet kuitenkin monet lukijat ja tukijat uskomaan tarinan todenperäisyyteen - ja jalostamaan uskonsa kirjailijan päämääriä edistäväksi toiminnaksi. Hypertekstuaalisuus hämmentää lukijaa liuottamalla fiktiota todellisuuteen vähintään yhtä paljon kuin todellisuutta fiktioon: kriitikko Aleksi Salusjärvi yllyttääkin ajattelemaan koko tapausta kokonaistaideteoksena.

Kirjallisen fiktion jalostuminen monimutkaiseksikin tositoiminnaksi ei sinänsä ole kuitenkaan uusi ilmiö. L. Ron Hubbard kirjoitti sekä scifiä että skientologian perusteoksia, joissa galaktinen hallitsija Xenu asutti maan ja joutui myöhemmin tulivuoren vangiksi. Skientologia porskuttaa edelleen. Toinen esimerkki on tieteiskirjailija Robert A. Heinleinin Stranger in a Strange Land (1961), jonka marsilainen päähenkilö tutkii maan moraalikäsityksiä. Näitä käsityksiä lähti sittemmin todellisuudessa kyseenalaistamaan kirjasta inspiraationsa saanut uuspakanallinen Church of All Worlds, jolla ei ole tuttavuutta kummempia yhteyksiä itse kirjailijaan. 

Siinä, missä Econ raportti keskiaikaisesta käsikirjoituksesta luo lukijalle mielekästä taustaa ennen kuin epäuskon vaimentaminen on edes aiheellista Ruusun nimeä lukiessa, suomenkieliselle kirjallisuudelle uusien epäuskon vaimennuskeinojen hyödyntäminen hajosi tällä kertaa törmäykseen kirjailijan hallitsemattomissa olevan todellisuuden kanssa. Kirjailijaa ja hänen puolustajiaan on puolestaan kuukausiliitteen artikkelin tavoin kritisoitu siitä, ettei tarkoitus saa pyhittää keinoja. Kriitikkoja on syytetty hyvän tarkoituksen kadottamisesta totuudellisuuskeskusteluun. Pohjimmiltaan kirjan ajatus ei olisi kuitenkaan voinut kadota väittelyihin totuuspohjasta, mikäli kirjan ympärille ei olisi luotu tosiksi väitettyjä dokumentteja lukijan epäuskon vaimentamiseksi.

* HS Kuukausiliite, 2012, nro 7, s. 36–42.

Jyrki Heino: Kellari

Jyrki Heino: Kellari (Schildts & Söderströms 2012)

Jyrki Heinon esikoisteos Kellari on taidokkaasti kehrätty historiallinen dekkari, joka polveilee tasapainoisesti klaustrofobisen jännityksen, poroporvarillisen vehkeilyn, akateemisen ylemmyydentunnon ja periturkulaisen mentaliteetin lämminhenkisen turkulaisvitsien lomassa.

Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa  (Schildts & Söderströms 2012) emulsifioi tyylipuhtaasti 1700-lukulaisen kulttuurihistoriallisen ajankuvan ja psykologisen dekkarin. Ajankuvaa Heino luo tarinan kuluessa paitsi tarkalla ympäristön ja seuraelämän kuvauksella, myös ottamalla 1700-luvun lopun ilmiöt mesmerismistä kahvikieltolakiin ja swedenborgilaisuudesta vallankumoukselliseen toimintaan oleelliseksi osaksi juoniverkkoa.

Kellari ei sorru turhaan nostatukseen tai selittelyyn: tarina alkaa ilahduttavasti (jos nyt näin voi sanoa) suoraan prologissa uhrin viime hetkien kuvauksella. Romaanin amatööridekkarina häärii sympaattinen kohtalonsoturi luutnantti Carl Wennehielm, sivistynyt ja rampautunut ulkopuolinen tarkkailija ja melankoliaan taipuvainen salaromantikko. Hänen lähes tasavertaisena kumppaninaan puolestaan kaupunginviskaali John Appengren, viran puolesta ja ohella. Naisnäkökulmaa ja -logiikkaa sekä murhatutkimukseen että Wennehielmin henkilökohtaiseen elämään tuo Kaisa-mamselli, Wennehielmin taloudenhoitaja ja paikallinen juorukello.

Anakronismiin Heino ei sorru: 1700-luvun Turku näyttäytyy  miesten maailmana, jossa naiset toimivat heille sallituissa ja asetetuissa puitteissa. Myös miesten toimintamahdollisuudet ovat monin tavoin rajalliset: seuraelämän sääntöjen kanssa navigointi aiheuttaa Wennehielmille päänvaivaa murhatapauksen selvittelyssä. Wennehielmissä kirjailija on luonut muutenkin ilahduttavan inhimillisen amatöörietsivän. Luutnantti ontuu sydämeenkäyvästi läpi koko juonisotkun: psykologinen juonenpunonta ei koske vain murhaajaa, vaan myös dekkareita ja sivullisia.

Sattumalla on myös suuri merkitys. Sattumanvaraiset tapahtumat heittelevät murhatutkimusta eri suuntiin hyvin elämänmakuisesti, etenkin kun eri tahot tulkitsevat niitä omista lähtökohdistaan johtuen hyvin eri tavoin. Pikkukaupungista paljastuu salattuja puolia, kansainvälisiä yhteyksiä ja epämääräistä, jopa kruununvastaista kuhinaa. Samalla myös porvarillista nokittelua, aatelista halveksuntaa, akateemista asiantuntijuutta, intohimoista opiskelijaliikehdintää ja kulinaarisia kokeiluja. Lukijalle ei jää tästä johtolankojen runsaudensarvesta kuitenkaan samankaltainen huijatuksi tulemisen olo kuin vaikka Christieitä lukiessaan, sillä hänellä on käytettävissään samat faktat kuin päähenkilölläkin.

Kellari on pakahduttavan ihastuttava. Taidan olla tismalleen oletuslukijakuntaa, eli hyvin kirjoitetun historiallisen fiktion ystävä, johon tekee vaikutuksen pieteetillä tehty taustatutkimus. Lisäksi pidän verettömistä dekkareista, joissa väkivaltakuvausten sijaan mässäillään mieluiten muilla jännityselementeillä. Ja kuka nyt ei pidä sympaattisista hahmoista, sujuvasta tarinankerronnasta tai taidokkaasta ympäristönkuvauksesta? Turkulaisvitseistä puhumattakaan. (Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että minäkin olen alkujaan turkulainen - luonnollisesti Jumalan armosta, niin kuin turkulaiset nyt yleensä ovat.)

Historialliseen 1700-lukulaiseen mentaliteettiin kuulumattomat asiat tässä romaanissa liittyvät psykologisointiin, joka on puolestaan on Kellarissa niin keskeinen tekijä, ettei ilman sitä koko romaania olisi. Psykologisointi meneekin omissa laskuissani fiktiivisyyden piikkiin. Tätä lukuunottamatta kaikki kuulostaa nohevasti historialliselta kirjailijan käyttämää kieltä myöden, eikä mikään kuitenkaan vaikuta teatraaliselta tai tekemällä tehdyltä. Hiottua, hallittua, hillittyä.

Ja lopussa seisoo paitsi murhatutkimuksen hykerryttävän elegantti ratkaisu, myös kaino lupaus Wennehielmin tulevista seikkailuista. Tai näin ainakin sydämestäni toivon. Jyrki Heino hyppäsi esikoisteoksellaan kerralla kotimaiseksi dekkarisuosikikseni.

***

Jyrki Heino: Kellari

Schildts & Söderströms 2012

Kansi: Anders Carpelan

286 s.

***

Kirjaläppää: Kirjoja yhteisörahoituksella

Näin tehtiin Iron Sky... (Vuorensola &al.) jätti miettimään, mitä yhteisörahoitus tekisi tai voisi tehdä kirjamaailmassa.

Perinteisistä rahoitusmalleista yhteisörahoitukseen?

Julkaisevilla kirjailijoilla on perinteisesti ollut käytössään kokonainen arsenaali kirjallisen työn rahoitusväyliä. Paletissa on pyöritelty monenlaisia rahoitusmalleja nk. "oikeista töistä" erinäisiin  kirjallisen työn perusteella ansaittuihin palkkioihin, palkintoihin ja apurahoihin saakka. Toisaalta on voitu tukeutua yhteiskunnalliseen tukijärjestelmään tai toveriapuun.

Tämä viimeisin joukkoistava toimintamalli liippaa jo läheltä varsinaista yhteisörahoitusta. Kaveri tarjoaa oluen, mummi lastenhoitoapua tai mutsi vähän vippiä kuun vaihteen yli. Kirjallisemmin orientoituneet kaverit auttavat oikoluvussa. Vaikka kirjailijalle itselleen ei jää likvidiä käteen, käytännössä tuelle voitaisiin haluttaessa määritellä hintalappu.

Yhteisörahoitus laajentaa toveriapua useammassakin mielessä: aidolla rahalla voi hankkia asioita tai palveluita ihan tuntemattomiltakin tahoilta. Lisäksi rahoitus järjestetään yleensä netin kautta, jolloin myös kirjailijalle tuntemattomat voivat lahjoittaa projekteihin (ja ihmisille), joihin uskovat. Iron Sky osoitti, että tällaisia ihmisiä löytyy netistä tosi monta. Sittemmin oululaiset elokuvantekijät rahoittivat oman lyhytelokuvansa Dr. Professor's Thesis of Evil samalla kaavalla.

Yhteisörahoitus kirjallisuustuotannossa?

Fröken Senja yhteisörahoittaa vielä 10 päivän ajan Kickstarterissa.

Ensimmäiset (tietääkseni) suomalaiset suomenkieliset* kirjallisen teoksen yhteisörahoitusprojektit ovat parhaillaan käynnissä. Fröken Senja haluaa opettaa ruotsia facebookin lisäksi myös kirjaformaatissa. Kirjan tuotanto katetaan yhteisörahoituksella. Myös kirjailija Mike Pohjola (esim. Ihmisen poika, Gummerus 2011) pyrkii rahoittamaan seuraavan roolipeliprojektinsa yhteisöllisesti. Lasten seikkailuroolipeli Myrskyn sankarit pääsee pöytälaatikosta painoon vain yhteisörahoituksen onnistuessa.

Mike Pohjola kertoo saaneensa idean yhteisörahoituksesta huomattuaan, että hanketta pidetään kiinnostavana.
- Yleensä tuttavapiirini suhtautuu uusiin projekteihini aluksi epäuskolla, mutta tämä herätti heti suurta innostusta. Ajattelin, että se voisi olla avain koko projektin toteuttamiseen.

Roolipeliprojektien rahoitus on Pohjolan mielestä Suomessa lähtökohtaisesti vaikeaa, sillä maailma- ja sääntökirjan lisäksi peliin kuuluvat myös laatikko ja nopat, mutta ei pelilautaa, jota pelikustantajat tavanomaisesti pitävät peleille olennaisena. Roolipeleille löytyy kuitenkin ostajia ja pelaajia. Heistä kirjailija toivoo löytävänsä riittävästi osallistujia projektin rahoittamiseksi.

Yhteisörahoituksen moottorina toimivat tässäkin tapauksessa rahoittajille tarjottavat porkkanat. Pohjola on saanut hyviä ideoita niin aiemmista yhteisörahoitusprojekteista kuin tukijoukoiltaankin. Kritiikkiäkin on tullut.
- Monet ovat kysyneet, että enkö voisi näyttää jotain osia projektista jo nyt, jotta entistä useammat innostuisivat rahoittamaan. Mutta tuntuisi oudolta tehdä projekti käytännössä valmiiksi, jos ei ole varma, että se julkaistaan. Suunnitelmat ovat kuitenkin hyvin selvät.

Myrskyn sankarien rahoitus käynnissä indiegogossa vielä 30 päivää.

Suunnitelmien vakuuttavuutta edesauttanee se, että Pohjola on aiemminkin julkaissut kirjallisia tuotteita. Lisäksi osa Myrskyn Sankarien avustajajoukosta toimii projektissa aktiivisesti esimerkiksi kuvittajina, oikolukijoina ja pelitestaajina. He pääsevät seuraamaan projektin etenemistä käytännössä.

Pohjola arvioi oman kokemuksensa pohjalta, että yhteisörahoitus sopii kirjalliselle formaatille yhtä hyvin kuin audiovisuaaliselle.
- Alle neljäsosa rahoituskampanja-ajasta on kulunut ja yli kolmasosa rahoituksesta on jo kerätty.

Hän pohtii, että isompi kuilu saattaa kulkea genreviihteen ja vaikeasti lähestyttävämmän taiteen välillä.
- Olisi helppo saada rahoitusta Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit –kirjalle, mutta paljon vaikeampi saada rahoitusta alkuperäiselle Ylpeydelle ja ennakkoluulolle. Onneksi perinteisen korkeakulttuurin rahoittamiseen on omat, vakiintuneet kanavansa.

Pohjola kokee, että kirjan yhteisörahoittaminen vertautuu kirjallisuuden tuotannossa lähinnä perinteisiin apurahoihin. Palkkaa kirjailija ei yhteisörahoituksella tavoittele.

- Projektissani kerätyt varat menevät nimenomaan kustantamiseen eli painamiseen, kuljetukseen, varastointiin, markkinointiin ja sen sellaiseen. Kun peli on painettu, voin toivottavasti saada jonkun perinteisemmän pelifirman levittäjäksi.

Puolivillejä visioita kirjallisen työn yhteisörahoituksesta

Kirjallisen työn yhteisörahoitus aiheuttanee yleistyessään kaikenlaista vipinää. Yhteisörahoitus vaatii kirjailijalta sekä yhteisön luomisen tai vähintäänkin sen löytämisen, sekä raakaa duunia sosiaalisissa medioissa rahoituksen kasaan kaapimiseksi. Tai ehkäpä tämän työn voi ulkoistaa jollekin agentille.

Tai kustantajalle? Kustantajan asema tulee olemaan myös mielenkiintoinen: kustannuskulut vähenisivät yhteisörahoituksen ansiosta. Jos puolestaan syntyisi yhteisörahoitusmalliin pohjautuva kustantamo, miten muut suhtautuisivat tulokkaaseen?

Voiko yhteisörahoitus vaikuttaa kirjan sisältöön? Voisiko riittävällä summalla päästä vaikuttamaan kirjailijan tuotoksiin? Mieleen tulee niin ennakkosensuuri kuin tuotesijoittelukin. Sisällöllisesti puolestaan voisi vaikkapa päästä nimeämään jonkun hahmon tai lisäämään oman juonikuvion teokseen. Toki tämä viimeinen on jokseenkin utopistinen ajatus, sillä yleensä ihmiset haluavat myydä kirjailijoille hyviä ideoitaan (joo, koska kirjailijathan ovat just niitä tyyppejä, jotka kärsivät kroonisesta ideapulasta).

Tuotettaisiinko yhteisörahoituksella todellista täsmäyleisökirjallisuutta tai jopa täsmäaktivismia? Heittäisivätkö esimerkiksi kestovaippaintoilijat ja luonnonsuojelijat riittävän isolla joukolla pari kymppiä per nenä äitiysromaaniin, jossa esitellään muuhun sisältöön olennaisesti nivoutuen onnellista kestoilua?** Ja ennen kaikkea, tyhmistäisikö ja pirstaloisiko yhteisörahoitus kirjallisuuden kenttää entisestään? Vai saisimmeko entistä enemmän hyviä kirjoja, jotka eivät nykytilanteessa pääse tuotantoon ja levitykseen alan portinvartijoiden takia? Kun nykytilanteessa jokainen voi olla kriitikko (valitettavasti), antaisiko yhteisörahoitus jokaiselle mahdollisuuden ruveta kustantajaksi?

Ja jos nyt ei mikään muu uudistu kirjojen yhteisörahoituksen myötä, niin saadaan jälleen uusi Kirjailijaliiton jäseniksi hakemaan kelpaamattomien porukka. Joiden kirjoja siis käytännössä ostetaan jengissä jo ennen kuin niistä on juuri mitään konkreettista todistusaineistoa tai edes tehtyä kustannuspäätöstä. Sofikaan ei pistä paremmaksi.

Yhteisörahoitusmallin uutuudellisuudesta voidaan varmaankin myös debatoida. Tulee mieleen eräskin Dickens, jonka kirjoja sai hankkia luku kerrallaan ennakkotilaamalla... Olemmeko siis palaamassa viktoriaaniseen hapatukseen uusimmalla mahdollisella teknologialla?

* Olin väärässä. Ensimmäinen suomalainen yhteisörahoitettu kirjaprojekti taitaakin olla Guy Windsorin Veni, VADI, Vici, joka on englanninkielinen käännös italialaisesta 1500-luvun miekkailuoppaasta. Onko kellään tietoa aiemmasta kampanjasta?

** Huom. Tämä idea on blogin kirjoittajan omaisuutta. Ota yhteyttä ja sovitaan summista...

Kesäodysseia: Varo, Ulysses on vaaraksi

Kesäodysseiani ei ole edennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vaikkei Ulysses ole ehkä ihan niin huono kuin muistelin (ja tästä kiitos nerokkaalle uudelle käännökselle), olen kuitenkin pääasiassa lukenut ihan mitä tahansa muuta.

Joyce Bloomsdayna 1925. Kuva: Sylvia Beach.

Lisäpotkua luku-urakkaan tuli yllättäen ja pyytämättä tänään lemppari-inhokkikirjailijaltani Paulo Coelholta The Guardianissa. Kirjallisuutta pitäisi Coelhon mukaan kirjoittaa kaikille, ja Ulysses on näyttänyt tässä suhteessa erittäin huonoa esimerkkiä. Coelho tuomitsee James Joycen Ulysseksen täydellisestä sisällöttömyydestä, muodon vuoksi tehdystä teoksesta, jonka pääasiallinen tarkoitus on tehdä vaikutus muihin kirjailijoihin.

Onko Ulysses huijinkia? Onko James Joyce onnistunut akateemisessa kuperkeikassa paremmin kuin kukaan muu ja hämännyt kirjallisen maailman niin, että täydellisen sisällöttömyyden nosteessa juhlitaan Bloomsdayta ja isketään konferenssipuheita vuodesta toiseen? Voiko Coelholta livahtaa suupielestä totuuden siemen (vaikka samaan on tietysti päädytty ammattikriitikkojen toimesta jo vuonna 1922)?

Tämän ajatuksen voimalla sitä varmasti selviää vähintään seuraavat sata sivua eteenpäin...

Blogiuutiset: Muuttosählinkiä, vol. 2

Toiset kaksi (2) kuukautta kirjaläppää ja -arvioita nyt bloggerin puolella! Kyllä on hikistä hommaa tämä, vaikka ihan vaan nojatuolista käsin koko operatsiooni hoituu.

Blogger ei siis ymmärrä Wordpressin kuvia tai niiden asetteluita, saati sitten kuvatekstejä. Niinpä kuvatekstejä on pakko muokata. Ikävintä on, että ne muuttuvat tekijänoikeussisällöltään heikompaan suuntaan, ellei käytä koko sivun levyisiä kuvia. Myöskään audiovisuaalisen viihteen upotus ei käy yhtä yksinkertaisesti kuin Wordpressissä.

Sisällön automaattinen asettelu ja muut taitto-ominaisuudet ovat Bloggerissa Wordpressiä toimivampia. Tykkään myös tunnisteista ja blogilistasta sekä tilastointiominaisuuksista. Näiden kannustamana ne loput blogitekstit tänne ilmaantuvat ennen pitkää. Sikäli kun kehtaan... Ihan niin hillittömän huonoja vanhoja postauksia ei ole tullut vastaan, että ne haluaisi sensuroida ensisilmäykseltä, mutta laadunvalvonnassa on selvästi vielä kehittämisen varaa.

Timo Vuorensola jne: Näin tehtiin Iron Sky...

Vuorensola &al: Näin tehtiin Iron Sky... Docendo 2012.

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä -teoksessaan Iron Sky -elokuvan tekijät kertovat, kuinka temppu tehdään, kukin omasta näkökulmastaan. Uskomatonta kyllä, tekijät toivottavat kaikki tervetulleeksi yhteiselle hiekkalaatikolle leikkimään heidän(kin) leluillaan. (Epätyypillistä suomalaisessa kulttuurielämässä, vrt. Suuri Mutuhuttukohu selittelevine jälkimaininkeineen.)

Niinpä tämä kirja valottaakin paitsi elokuvan syntyprosessia (Star Trek, sauna ja jengi), myös tuotanto- ja julkistusprosesseja, jotka tämän elokuvan kohdalla poikkeavat aika lailla totutusta. Avoimuus, havainnollisuus ja hyvä läppä ovat tämän teoksen vahvuuksia. Kirja solahtaa mukavasti elokuva-alan maallikonkin mukavuusalueelle, vaikka tekijät ovat rampanneet luennoimassa samaa asiasisältöä elokuva-alan ammattilaisille. Itse elokuva on vahvasti visuaalisesti läsnä läpi teoksen.

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä (Docendo 2012) päästää ääneen ohjaaja Timo Vuorensolan (3 krt), tuottaja Tero Kaukomaan (3 krt), CGI-tuottaja Samuli Torssosen (1 krt), yhteisöpäällikkö Jarmo Puskalan (1 krt), some-päällikkö Pekka Ollulan (1 krt) ja tiedottaja Janos Honkosen (1 krt). Kirjan artikkeleita yhdistää asiasisältöjen moninaisuudesta huolimatta tarinoiva ote ja naseva väliotsikointi jäsentää tarinoiden seuraamista. Tarinallisuus tukee tässä teoksessa informatiivisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka Puskala vihjaakin artikkelissaan, että hyvän tarinan ja totuuden välillä kannattaa valita hyvä tarina (s. 124), eikä kirjan artikkeleissa syväluodata kaikkia ammattisalaisuuksia, vaikuttaa useimmissa artikkeleissa pysytyn tarinoidessakin rehellisyyden puolella.

Kirjan artikkelit alkavat Torssosen lyhyellä yleishistoriikilla ja jakautuvat karkeasti ottaen elokuvan sisällön tekemiseen (Vuorensola, Puskala), rahoitukseen (Kaukomaa) ja yhteisöllisyyden luomiseen (Vuorensola, Honkonen, Puskala, Ollula, Kaukomaa) kaikin mahdollisin keinoin. Juuri yhteisön luominen jo elokuvan tekoprosessin aikana oli tässä elokuvassa paitsi sen valmistumisen elinehto, myös ennennäkemätöntä elokuvamaailmassa tässä mittakaavassa. Iron Skyn nettiyhteisöstä on pidetty (aiheestakin) suurta meteliä, mutta itseäni ällistytti tekijöiden kyky luovia virtuaalisten ja läsnäolevien ihmisten yhteisöjen välillä ja joukossa, sekä tarvittaessa muuntaa molempia toisikseen. Näkyvimmin tietysti muuntamalla elokuvan virtuaalinen nettiyhteisö käytännön katsojiksi ja rahoittajiksi, mutta toisaalta myös tuottaa oletusarvoisesti epäkiinnostuneista rahoitus- ja mediaresursseista osallistuviksi tekijöiksi.

Vaikka kirjan alkupuolen artikkelit olisivat hyötyneet vielä yhdestä oikolukukierroksesta, kirjan sisällön ja visuaalisuuden sinfonia kantaa kirjoitusvirheiden yli. Kuvallisuus ja osa kirjan sisällöstä toimivat paitsi kirjan sisällön havainnollistajana, myös elokuvan ja sen oheistuotteiden markkinointina. Markkinointi on kuitenkin luotu niin kevyellä kädellä ja toisaalta sisältöihin aiheellisesti sisältyvänä aspektina, ettei se häiritse.

Internetin ja erityisesti sosiaalisen median toiminnasta kiinnostuneille lukijoille kirjan yhteisöllisyys-artikkelit ovat erityisen antoisia. Vaikkei oman projektin kohteena olisikaan taiteen tuotanto, erityisesti Honkosen artikkeli osoittautunee hyödylliseksi, sillä siinä käydään läpi webbitiedottamisen perusteet. Ja jos oma projekti hyötyisi yhteisöllisestä rahoittamisesta, tämän teoksen luvut 7, 9 ja 10 kuvaavat yhtä onnistunutta yhteisörahoitusprojektia ja sen erinäisiä osatekijöitä, jotka vaikuttavat erinomaisen sovelluskelpoisilta.

***

Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen: Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä

Kansi: Mainostoimisto Zeniitti Oy

Docendo 2012

176 s.

***

Blogiuutiset: Muuttosählinkiä, vol. 1

Gall 1812. Ongelmanratkaisukykykin asuu tuolla.

Sitä helposti kuvittelisi, että virtuaalisesti muuttaminen on kevyempi operaatio kuin fyysisesti muuttaminen. Tavallaan. Selkään sattuu vähemmän, mutta ongelmanratkaisukykyä on rasitettu vähintään epäkohtuullisesti.

Onneksi sain ulkoistettua pahimmat paikalliselle emerituskoodaajalle. Ettei tarvitse ihan joka blogia ja kuvaa käsin siirtää. Samalla on tullut havaittua Bloggerin käytettävyysongelmia: kuvatekstit yleensä ottaen ja migraatio-operaatioissa tunnisteet. Osaako joku ihana ja avulias sanoa, miten Bloggerissa ohitetaan automaattiset kuvatekstiasetukset, niin että kuvateksteihin voisi satuilla miten paljon vaan kuvan koosta riippumatta?

Lisäksi, jos joku tietää miten tunnisteet saa tuoduissa blogeissa toimimaan, jos ne eivät automaattisesti toimi, niin tästäkin tiedosta olisi minulle kovasti apua.  Ääneen valittaminen toimii selvästi aina, vaikkei kukaan huutoon vastaisikaan.

Kirjauutiset: Sähkökirjat Helmetistä (ja muualta)

Pääkaupunkiseudun kirjastot avaavat uuden e-kirjapalvelun elokuun alussa, uutisoi MikroPC tänään. Uudessa palvelussa hengailevat kirjastojen ruotsin- ja englanninkieliset nimekkeet, siinä missä suomenkieliset löytyvät edelleen Ellibs-palvelusta. Kirjojen lukemiseksi pitää ladata soveltuvat ohjelmat omalle lukulaitteelle.

Kuoleeko paperikirjakin joskus sukupuuttoon?  

Olen monesta syystä ollut henkeen ja vereen paperikirjalukija toistaiseksi. Ellibsiä muistaakseni yritin joskus käyttää, mutta kokeilu jäi lukuohjelman latailu ja asennus -ohjeiden ymmärtämisharjoitukseksi. Lukulaitteen olen joskus nähnyt. Muistaakseni työmatkalla bussissa. Helmetin kirjastoista saa lainata niitäkin!

Sen sijaan netissä asuvia ilmaiskirjapalveluita on tullut käytettyä vuosien varrella paljonkin, lähinnä toki työn puolesta. Project Runeberg ja Project Gutenberg ovat nerokkaita, voittoa tuottamattomien yhteisöjen pääasiassa vapaaehtoisvoimin ylläpitämiä palveluita, jotka tuottavat ilmaisia (copyrighteista vanhentuneita) kirjoja internettiin kaikkien saataville.

Googlen kirjahaku on osoittautunut varsin käteväksi vähintään tietokantana: sitä kautta on yleensä helpompi löytää maailman kirjastojen digitoimia copyright-vapaita kirjoja kuin vaikka WorldCatistä (joka on kyllä erinomaisen hyvä, jos hakee materiaalia maailman valtakielillä) tai yliopistojen hakukoneista. Googlen kirjapalvelun kautta on myös mahdollista usein selata tai lukea copyright-vapaita kirjoja samoin tein, mikä on valtavan kätevää, varsinkin kun yliopistojen tai muiden julkisten palveluiden tietokantojen kautta joutuu tekemään yleensä monta kommervenkkiä, ennen kuin pääsee itse kirjaan käsiksi, vaikka se kirjastossa vapaassa lainassa olisikin. Pahimmillaan joutuu tietysti e-kirjankin takia raahautumaan kirjaston koneelle saakka.

Pääasiallisin sähkökirjavastustukseni varmaankin johtuu siitä, että ohjelmien kanssa säätäminen tuntuu hankalalta, eikä idea jälleen uudesta digilaitteesta latureineen ja muine värkkeineen erityisemmin innosta. Lukulaite pitäisi kuitenkin hankkia, koska taustavalaistua ruutua tulee tuijotettua päivittäin ihan liikaa muutenkin.

Lisäksi ainakin suomalaiset e-kirjakaupat tuntuvat kuulopuheiden mukaan niin hankalilta ja arvaamattomilta käyttää, että olen suosiolla jättänyt sikseen. Toisaalta taas Amazon.com on maailman kirjakauppapuolella niin iso paha susi (ks. esim. NYTimes 22.2.2012), etteivät helppo käytettävyys ja halvat hinnat silti houkuttele. Lisäksi useimmiten kiinnyn hyviin kirjoihin niin, että haluaisin niiden olevan saatavillani ikuisesti: olisi kurjaa joutua hankkimaan lempparit yhä uudelleen julkaisulaitteiden tai formaattien muuttuessa. Etenkin kun niitä ei voi sitten laittaa sivistyksensä julkiseksi muistomerkiksi kirjahyllyyn pölyttymään...

Mutta pitäisikö tässä nyt sitten kuitenkin alkaa harkita kehityksen aalloharjalle surffaamista? Etenkin kun tulevan talven oletusarvoinen lukuasento ei kokemukseni mukaan tue paperikäyttöliittymään oleellisesti liittyvien operaatioiden suorittamista (esim. sivujen kääntäminen tai paikallaan pitäminen), vaikka lukuaikaa tulee parhaassa tapauksessa olemaan roimasti nykyistä enemmän
lukuäitiysloman aikana.

Teksti julkaistu aiemmin Wordpressin puolella.