Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä (Tammi 2008)

Professori Merete Mazzarellan teos Illalla pelataan Afrikan tähteä: Isovanhemmista ja lapsenlapsista pyrkii avaamaan isoäitiyden yleisinhimillistä kokemusta kirjailijan oman ja hänen tuntemiensa isoäitien kokemusten kautta. Illalla pelataan Afrikan tähteä yhdistää varsinkin alkupuolella yksityistä yleiseen kirjailijan peilatessa omaa isoäitiyskokemustaan tutkimustietoon ja isoäitiysromaaneihin. Loppupuolella kirja puolestaan korostaa inhimillistä ja yksityistä omaa kokemusta, jossa pienet hetket kasvavat isoäitiyden merkityksen ja tarkoituksen pohdinnaksi. Vaikka aiheet ovat välillä painostaviakin, Mazzarellan sujuva teksti liidättää lukijan isoäitiyden sekä äitiyden luihin ja ytimiin.

Isoäitiys näyttäytyy Mazzarellan omassa, maailmalle ja eri kulttuureihin sirpaloituneen perheen pääasiallisena läsnäolona mielikuvissa tai yhteydenpitovälineissä, eikä suinkaan jokapäiväisessä elämässä. Lapsen ja lastenlasten läsnäolo on juhlaa, antoisaa mutta vaativaa, jopa vaivaannuttavaa yhtä aikaa. 

Minulle tulee vaivautunut olo, kun  annan Amelialle jotain ja hän vastaa: "I love you." 

   Muuten: sanoinko minä ikinä mummulleni, että rakastin häntä?

   En tosiaankaan tainnut ikinä sanoa mummulle, että rakastin häntä.

   Minun on vaikea kuvitella, miten mummuni olisi reagoinut, jos olisin sanonut hänelle rakastavani häntä. (s. 126)

 

Mazzarellan kielenkäytöstä tuli ilahduttavasti mieleen Tove Jansson, jonka Kesäkirjaan kirjailija kertaalleen kirjaassaan viittaakin. Kuvaus on esteettistä, mutta raikasta ja iskevää yksinkertaisessa eleganttiudessaan: "Millaista on kiitää eteenpäin, olla säkenöivän iloinen, syleillä koko maailmaa - ja sitten yhtäkkiä maata maassa polvi verisenä ja hiekkaisena" (s. 95). Näistä kuvauksista Mazzarella laajentaa pidempiin selityksiin, elämäntarinointiin ja pohdintoihin, jotka tipauttavat lukijan maanpinnalle siinä missä Janssonin teoksissa useimmiten lähdetään liitoon maagisen puolelle. Sitä väkisinkin tulee pohtineeksi, että onko tässä tutkijan ja taiteilijan ero?  

Mazzarellan isoäitiysanalyysi on monipolvista, jopa monisukupolvista. Isoäitiys näyttäytyykin teoksen lukemattomissa anekdooteissa ennen kaikkea ihmissuhteissa ja muistoissa elävänä entiteettinä, jota rakentavat kaikki asianosaiset yhdessä joidenkin äitiyttä hiukan väljempien rooliodotusten mukaan. Kirjailija päätyy jopa analysoimaan famujen ja mummujen erilaista asemaa lastenlasten elämässä, vaikka kirjan loppupuolella tämä ero tuntuu himertyvän.

Mazzarellan kokemus isoäitiydestä varmaankin puhuttelee useimpia nykyisoäitejä, joiden lapset kasvattavat lapsiaan varsin erilaisessa maailmassa kuin he itse kasvoivat ja tuovat heitä etäisyyksien takia näytille harvemmin kuin kukaan asianosainen toivoisi. Miniöille ja muille välikäsille isoäitien ja lastenlasten suhteiden tulkinta avaa isoäitien kokemusta isoäitiydestään: itse toivon ymmärtäväni anoppini ja äitini loputonta innostusta lapsistani taas hiukan paremmin tämän teoksen luettuani. Ja löytyihän sieltä tärkeitä ajatuksia ihan itsellekin omittaviksi:

Kertominen, kirjoittaminen - eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen - on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole. (s. 58)

***

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä: Isovanhemmista ja lapsenlapsista

Suom. Raija Viitanen

Kansi: Helena Kajander

Ruots. alkup. När vi spelade Afrikas stjärna. En bok om barnbarn.

Tammi, 2008

239 s.

***

 
Tämä isoäitiysromaani puhutteli myös Sallaa täällä ja pohditutti Metteä täällä. Itse nykäisin kirjan luettavaksi anoppini ja lasteni isänäidin kirjahyllystä.

Kirjauutiset: Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaat

Jyrki Heino: Kellari (Schildts & Söderströms 2012)

Kylläpä lämmitti lukevaa sydäntä nähdä Jyrki Heinon Kellari Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Aihe ei ole niin rankka kuin Aki Ollikaisen Nälkävuodessa, mutta historiallinen ajankuva pitää Kellarissakin. Asko Jaakonahonkaan ehdolla olevasta Onnemme tiellä -romaanista ei historiallista painoarvoa puutu, vaikka se hiukan myöhempään suomalaisen yhteiskunnan murrokseen sijoittuukin.

Näkisin mielelläni Jyrki Heinon Kellarin  palkittuna, mutta epäilenpä, että palkinnon nappaa joko Ollikainen tai Riikonen, jos tänä vuonna romaani (tai Riikosen tapauksessa "romaani", proosateoksesta kuitenkin puhutaan) palkinnon saa. Jyrki Heino on nimittäin jo erikoisromaaninsa perusteella historiallisen dekkarin Kaari Utrio: viihdyttävää, nohevaa kerrontaa mielenkiintoisin hahmoin erinomaisesti piirretyssä historiallisessa kehyksessä. Jos tämä jää Heinon ainoaksi Wennehielm-dekkariksi, niin mörökölli minut vieköön.

Oma, häpeämättömän kehuva arvosteluni löytyy täältä. Muutkin ovat tykänneet kautta linjan: Hemuli täällä, Minna täällä, Suketus täällä ja Kaisa täällä.

Jos luette yhden historiallisen dekkarin tänä vuonna, Kellari on erittäin hyvä valinta. Anoppinikaan ei täysin tyrmännyt, vaikka meidän kirjallinen makumme on toistaiseksi osunut yksiin ainoastaan Eve Hietamies-tangentilla.

Jyrki Heino esiintyy Helsingin kirjamessuilla lauantaina 27.10. klo 10.30 Mika Waltari-lavalla.

Kirjakaksikko: Rincewind, vekkuli valevelho

Vietän tällä hetkellä kevyttä nostalgiakierrosta Kiekkomaailmassa. Ihan olosuhteiden pakosta - vauvan yökätinöitä valvoessa sitä tarvitsee vähän mieltäylentävää elämäänsä. Ensimmäisen kerran Pratchettien tunnelmaa keventävään vaikutukseen tutustuin jo viime vuosituhannella. Oi niitä aikoja. Asustelin opiskelijakommuunissa ja kollektiivisessa kirjahyllyssämme makoili muun muassa noin 10 kappaletta Taruja Sormusten Herrasta eri kielillä, liuta puhkiluettuja Pratchett-pokkareita ja kaikki  George R. R. Martinin toimittamat Wild Cardsit. Ei tarvinnut ensimmäisenä tarttua imuriin tai tiskiharjaan tenttiinlukua vältellessään. 

Rincewind - tuo vekkuli valevelho

Paul Kirby: Rincewind

Luuserivelho Rincewind on ensimmäisen Kiekkomaailmakirjan, The Colour of Magicin (suom. Magian väri) päähenkilö. Tämän kirjan funktiona on Kiekkomaailman esittely: Pratchettin juonikonseptina onkin turismi. Ankh-Morporkiin saapuu vieras ulkoavaruudesta, ensimmäinen ikinä Kiekkomaailmassa nähty turisti Twoflower (Kakskukka). Kohtalon (kirjaimellisesti) oikusta Rincewind joutuu Twoflowerin turistioppaaksi, ja niinpä tämä pari seikkaileekin yhdessä hamaan auringonlaskuun erinäisten matkakumppanien kanssa. Näistä kestävimmäksi osoittautuu päättäväinen matka-arkku, joka kipittää messissä niin maalla, merellä kuin lähes ilmassakin. Hopeasijalle jää Barbaari Hrun (yllättävän älykäs barbaariksi, sillä pystyy ajattelemaan liikuttamatta huuliaan), joka lankeaa matkalla loveen.

The Colour of Magic on Pratchettin villein ja vapain Kiekkomaailmakirja, ehkäpä myös raakilein ja samalla hauskin. Pratchettin kielelliseen kompailuun perustuvat vitsit ovat tuoreita, kaskut ennenkuulemattomia, eikä tarinan perusrakenne ole vielä hioutunut liian siloiseksi. Magian värissä ilmenevät jo pratchettiaaniset peruspilarit: a) huumori, b) fantasia ja c) tosimaailman ilmiöiden kommentointi a):n ja b):n tarjoamien etäännyttämiskeinojen avulla. Koska jenkan tahti on tässä kirjassa maailmaan tutustuminen, kommentoitavaa, toisin sanoen fantastisten vitsien lähteitä, tuntuu pulppuavan loputtomiin.

Terry Pratchett: Magian väri. (Karisto 1999)

Hahmot ovat myös uusia ja raakoja. Pratchett ei kuitenkaan sorru selittämään hahmojensa taustoja tai maailmanhistoriaa, -fysiikkaa tai metafysiikkaa läpikotaisin, vaan hän pyrkii näyttämään pikaotoksia olennaisesta. Pulppuaminen on tässäkin suhteessa osuva kielikuva, sillä lukija pääsee täydentämään kirjan edetessä mielikuvapalapeliä niin hahmoista kuin Kiekkomaailmastakin. Hahmot eivät kuitenkaan tunnu olevan edes kirjailijan mielessä valmiita, joten palapelaamista pääsee harrastamaan vielä useamman (n. 20) osan ajan. Ja mikäli nyt todella haluaa filosofoida, voi tästä fantasiaromaanista lukea sosiaalisen kommentaarin lisäksi myös pohdintaa siitä, kullaista turisteilua tämä tämmöinen kirjallinen eskapismi on, erityisesti intertekstuaalisessa muodossaan.

In his right hand he carried the magical black sword Kring, which was forged from a thunderbolt and has a soul but suffers no scabbard. Hrun had stolen it only three days before... and was already regretting it. It was beginning to get on his nerves.
' I tell you it went down the last passage on the right,' hissed Kring in a voice like the scrape of a blade over stone.
'Be silent!'
'All I said was–'
'Shut up!'
(s. 123)

Rincewind: valevelhon uskomaton paluu Kiekkomaailmaan!

Terry Pratchett: Faust Eric (Karisto 2006)

Faust Eric ei ole millään muotoa järjestyksessä seuraava Rincewind-romaani. Itse asiassa se on pikemminkin Good Omens (suom. Hyviä enteitä, kirj. yhdessä Neil Gaimanin kanssa) käännettynä Kiekkomaailmaksi. Eli toisin sanoen aika lailla sitä mitä nimi lupaa, Faust -tradition muunnelma huumorfantasian keinoin. Rincewind näyttelee paholaisen roolia, ja teini-ikäinen magiahakkeri Eric häärää Faustina.

Romaanin alussa ollaan siis siinä onnellisessa tilanteessa, että Rincewindistä on päästy eroon. Ei lopullisesti, mutta hänen mahdollisuutensa palata Umpiulottuvuuksista Kiekkomaailmaan on yksi miljoonasta. Rincewind osaa kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseen, kun se kohdalle sattuu. Valitettavasti tämä tarkoittaa hengailua teini-ikäisen, yli-innokkaan nörtin seuroissa ja reissua Helvettiin. Onneksi Matkatavara seuraa Rincewindiä minne tahansa. 

Faust Eric noudattaa perusjuoneltaan perinteistä Faust -tarinaa kolmine toiveineen ja niiden toteuttamisineen. Kiekkomaailmassa pätevät kuitenkin samat universaalit tarinan ja opetuksen lait kuin tosimaailmassakin: se, että toiveesi luvataan toteuttaa, ei vielä tarkoita että toive toteutuu juuri sillä tavalla, kuin olit ajatellut. Tai siellä, missä olit kuvitellut: Eric Thursley, hänen papukaijansa ja Matkatavara matkaavatkin Rincewindin matkassa niin Kiekkomaailmassa kuin muissakin paikallisissa metafyysisissä ulottuvuuksissa. Niinpä Faust Ericin voi nähdä osittain temaattisena jatkona The Colour of Magicille: se selittää Kiekkomaailman maantietoa ja sisältää runsaasti intertekstuaalista hupailua. 

"Mitä nyt tapahtuu? Rincewind kysyi [Luojalta].

"Nytkö? No jaa, uskoisin että jumalia alkaa ilmestyä paikalle pikapuoliin. He eivät odota pitkään päästäkseen muuttamaan uuteen maailmaan, se on selvä se. Aivan kuin kärpäset - kärpäset jonkin ympärillä - kuin kärpäset. Heillä on tapana olla varsin riehakkaita ensi alkuun, mutta he asettuvat ennen pitkää aloilleen. Luullakseni he pitävät huolta kaikista ihmisistä janiinpoispäin.

***

Terry Pratchett: The Colour of Magic

Kansi: Johnny Ring/N. Keevil

Corgi Books, (alkup. 1985)

287 s.

***

Terry Pratchett: Faust Eric

Suom. Mika Kivimäki

Kansi: Josh Kirby

Karisto 2006

147 s.

Engl. alkup. Faust Eric

Victor Gollancz Ltd, 1990

***

P. D. James: Syystanssiaiset

P. D. James: Syystanssiaiset. Otava 2012.

Dekkarikuningatar, erityisesti Adam Dalgliesh -romaaneistaan tunnettu P. D. James tekee Syystanssiaisten myötä hypähdyksen historiallisen salapoliisiromaanin pariin. Syystanssiaisissa yhdistyy Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanista tunnettu hahmokavalkadi ja - kuinkas muutenkaan - murha. Romaani piti otteessaan, vaikka historiallisen äänen kanssa haparointi tuntui ajoittain kompastuttavan myös Jamesin tavallisesti niin mestarillista juonenpunontaa.

Ihastuin Syystanssiaisten perusideaan: romaanissa liikutaan Pemberleyssä, herra Darcyn kartanolla, ja Lontoossa muutamia vuosia Ylpeyden ja ennakkoluulon lopun jälkeen. Mukana ovat tutut hahmot Bennetin sisaruksista ja heidän nykyisistä aviomiehistään tärkeimpiin sivuhahmoihin rouva Youngeen, kapteeni Dennyyn, herra Bennetiin, lady Catherine de Bourghiin ja Pemberleyn plavelusväkeen. Romaanista saakin paljon enemmän irti, mikäli on lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon, vaikka Syystanssiaisten alkuosa sisältääkin erittäin laajan tiivistelmän esikuvastaan. Kirjailija on kohdellut Austenin hahmoja uskollisella kunnioituksella.

P. D. James on selvästi pyrkinyt luomaan esikuvalleen uskollisen, ajankuvassaan ja aikalaisviitteissään uskottavan salapoliisiromaanin. Niinpä psykologisia pohdintoja vältetään loppuun saakka. Jännitystä ja kauhua kuvaillaan neutraalisti ja kokemuksellisuus jää pintapuoliseksi. Austenilaiset romanttiset värinät, sovinnaisuussääntöjen pohdinta ja sukulaissuhteiden käsittely ovat romaanissa varsin keskeisiä ja ne on myös toteutettu 1800-luvun tyyliin vihjailemalla ja selittämällä, ei psykologisoimalla. Kerronta on kauttaaltaan neutraalia ja keskustelukeskeistä. Kaiken kaikkiaan kirjailija on pyrkinyt pysymään mahdollisimman lähellä alkuperäistä, mutta historiallinen tyyli ei tunnu P. D. Jamesin omimmalta ääneltä. Kerronta on ajoittain kankeaa ja takkuilevaa, lauseet ylettömän pitkiä, eikä kirjailija oikein osaa upottaa ajankuvalle olennaisia selityksiä tarinaan. Kankeuteen vaikuttaa suomennos, joka ajoittain tipahtaa tyylistä.

Mitä kerronnasta jää kaipaamaan korjautuu Syystanssiaisten juonen ansiosta. Murhajuoni on erittäin uskottava ja uppoaa hyvin Austenin maailmaan. Vaikka juonessa ei erityistä yllätyksellisyyttä ole, kirjailija onnistuu pitämään lukijan lempeässä epävarmuudessa loppuratkaisuun saakka. Samalla hän kirjoittaa Austenin enemmän ja vähemmänkin rakastetuille hahmoille tulevaisuuden, jollaista olisimme heille varmasti toivoneet.

***

P. D. James: Syystanssiaiset

Suom. Maija Kauhanen

Kansi: Tiia Javanainen

Otava, 2012

348 s.

Engl. alkup. Death Comes to Pemberley

***

Terry Pratchett: Muks!

Terry Pratchett: MUKS! (Karisto 2012)

Terry Pratchettin 31. Kiekkomaailma-romaani Muks! keskittyy jälleen komentaja Sam Vimesin ja muun Ankh-Morporkin vartioston ponnistuksiin yleisen järjestyksen ylläpidossa. Tällä kertaa Ankh-Morporkin järjestyksen ylläpitäminen vaatii ylirodullista yhteistyötä niin maan päällä kuin allakin. Muks! -romaanin teemoissa näkyvätkin niin historiasta, uskomuksista, sukupolvieroista kuin henkilökohtaisista ominaisuuksista johtuvat epäluulot ja ristiriidat, mutta myös lohdullisesti niiden selvittäminen ja niiden kanssa eläminen.

Muks! alkaa murhasta: kääpiökalmon luota löytyy peikkonuija. Kiekkomaailmassa peikot ja kääpiöt ovat suhtautuneet toisiinsa jo ammoisista ajoista lähtien vähintään epäluuloisesti, mutta useimmiten avoimen vihamielisesti, ja piakkoin vietetään Koomin taistelun (peikot vs. kääpiöt, toistaiseksi ratkaisematon) vuosipäivää. Niinpä Sam Vimesilla on niin kutsutusti vähän kiirusta työmaalla. Tulenarkaa tilannetta ei mitenkään helpota, että Vimesin vartiostossa on niin kääpiöitä, peikkoja, ihmisiä ( ja Nobby), ihmissusia kuin nyt myös ensimmäinen ikinä vampyyri. Kääpiöiden ja peikkojen väliset ristiriidat sikseen, mutta ihmissudet ja vampyyrit eivät tule toimeen keskenään, etenkään tässä erityistapauksessa, jossa molemmat ovat romantillisesti kiinnostuneita Porkkanasta. Sam Vimesilla itselläänkin on lievää voimakkaampia ennakkoluuloja joukkueensa tuoreinta verta  kohtaan.

Pratchettin komiikka nousee tässä romaanissa jälleen hänen esille ottamistaan perusristiriidoista, joita käsitellään pääasiassa henkilöhahmojen tasolla. Historiallinen tausta esitellään kirjailijan tavan mukaisesti prologeissa, ja sitä syvennetään tarinan edetessä erinäisten tarunomaistenkin hahmojen suilla. Jännitteet syntyvätkin legendaarisen ja uhkaavan, sekä arkipäiväisen ja henkilökohtaisen kohtaamisesta. Vimesin viimeiseen saakka kunnioittama tapa olla iltakuudelta kotona lukemassa satua pojalleen tai neljän erirotuisen daamin yhteinen tyttöilyryyppyretki johtavat yllättäviin lopputuloksiin.

Tällaiset inhimilliset tunnelmointipläjäykset tuovat romaaniin lämpöä, vaikka saattavatkin tuntua kyynisemmästä lukijasta melko laskelmoiduilta. Ne eivät kuitenkaan jää irrallisiksi, vaan kuuluvat keskeisesti tarinan kaareen ja vievät sitä eteenpäin. Ankh-Morporkin suojaaminen vie lopulta niin Vimesin ja vartioston, kääpiöt kuin peikotkin Koomin laaksoon alkuperäisen taistelun tapahtumapaikalle ratkaisemaan lopullisesti historian voittajan.

Muks! on taattua Pratchettia: tapahtumarikas ja vauhdikas fantasiailoittelu, jota lukiessaan voi halutessaan seurata myös kirjailijan mukaan ujuttamia filosofisempia pohdintoja. Vimesin hahmoa tuntemattomien kannattaa lukaista ensin Vartijat, hoi! saadakseen enemmän irti tästä teoksesta.

***

Terry Pratchett: Muks!
Suom. Mika Kivimäki
Kansi: Paul Kidby
Karisto, 2012
s. 368
Engl. alkup. Thud!
Transworld Publishers, 2005

***

Kirjaläppää: "Valehtelin internetissä tarkoituksella"

Kirjabloggaajat havaitsivat koulujen alkamisen jälkeen kesälomien aikaan olemassaolemattomuudellaan loistaneen ongelman. Blogeihin osuneet google-hakusanatilastot sisälsivät jälleen runsain mitoin oletettavasti äidinkielen opintoihin liittyviä hakuja, joiden tarkoituksena oli löytää "mallivastauksia", "juoniselostuksia" tai "kirja-arvosteluja kouluun". Itse otin kantaa ongelmaan jo aiemmassa blogikirjoituksessani antamalla ohjeita kirja-arvioiden tekoon. 

Kollektiivisesti päätimme kuitenkin tempaista kirjabloggausten plagiointia vastaan. Halusimme muistuttaa, että plagiointi eli copypastaaminen eli internetistä kopiointi (ja kopioinnilla tarkoitetaan nyt toisen henkilön tekstin esittämistä omana tuotoksena), on aina vähintään moraalisesti väärin, ellei jopa laitonta, mikäli plagiaatilla tavoitellaan taloudellista hyötyä. Sen sijaan toisen tekstiä saa siteerata, viitata ja lainata. Lainatessa kannattaa kuitenkin aina tarkastaa faktat, etenkin internettiä hyödyntäessään. Onko lähde luotettava?

Helsingin Sanomissakin tuoreeltaan uutisoidussa tempauksessa parisenkymmentä bloggaajaa kirjoitti valearvioita kirjoista, joita blogeista usein haetaan koulutehtävähakusanoilla. Itse kirjoitin Anna-Leena Härkösen iki-ihanasta Häräntappoaseesta, josta olen aiemmin rehellisen ja vääristelemättömänkin arvion julkaissut. Siitä, onko mikään arvio koskaan täysin totta, voidaan toki keskustella enemmänkin, sillä lukeminen ja luetusta kirjoittaminen on aina teoksen tulkintaa. Tämänkin takia opettajat lukisivat varmasti mieluummin oppilaidensa omia tuotoksia kuin internetistä kopioituja.

Itse olen saanut tempauksesta oikein positiivista palautetta, etenkin äidinkielenopettajatuttaviltani. Olenpa jopa kuullut suunniteltavan äidinkielen tehtävää, jossa pitäisi verrata omaa lukukokemusta tempauksen valearvioon!

Palailen tulevissa blogauksissa normaaliin päiväjärjestykseen, eli kirjoitan niin totta kuin osaan.

Tempaukseen osallistuneet kirjablogit ja -blogaukset:

Aho Juhani: Rautatie: http://suketus.blogspot.fi/2012/10/juhani-aho-rautatie.html
 
Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo: http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/2012/10/ylpeys-ja-ennakkoluulo.html
 
Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-anna-liisa.html
 
Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-tyomiehen-vaimo.html

Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/2012/10/sherlock-holmes-ja-baskervillen-arvoitus.html
 
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/2012/10/f-scott-fitzgerald-kultahattu-huom.html 

Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja: http://aitilukeenyt.blogspot.fi/2012/10/frank-nuoren-tyton-paivakirja.html  
 
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/10/pentti-haanpaa-noitaympyra.html
 
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi/2012/10/anna-leena-harkonen-harantappoase.html
 
Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2012/10/ilmari-kianto-punainen-viiva.html
 
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/2012/10/aleksis-kivi-seitseman-veljesta.html
 
Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/2012/10/stephenie-meyer-twilight.html
 
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/2012/10/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html
 
Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/2012/10/sodassa-ja-rakkaudessa.html
 
Orwell, George: Eläinten vallankumous -http://kirjamieli.blogspot.fi/2012/10/george-orwell-elainten-vallankumous.html
 
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/2012/10/mikko-rimminen-pussikaljaromaani.html
 
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2012/10/jd-salinger-sieppari-ruispellossa.html
 
Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/2012/10/william-shakespeare-romeo-ja-julia.html
 
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2012/10/john-steinbeck-hiiria-ja-ihmisia.html
 
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/2012/10/mika-waltari-tanssi-yli-hautojen.html

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (juoniselostus)

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase oli ensimmäinen kirja-arvosteluni ikinä, kuten aiemman postauksen kuvatekstissä mainitsin. Luulin tätä kouluun kirjaesitelmäksi tekemääni ainekirjoitusta jo kadonneeksi, mutta löytyipä se sitten kuitenkin. Sain tästä näköjään 8+, joten ei tämä ehkä paras essee tai mallivastaus ole, mutta ihan ok kuitenkin.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase. Suuri suomalainen kirjakerho, 1984.

Anna-Leena Härkösen nuorisoromaani Häräntappoase (ilmestynyt 1984) on yliluonnollisia elementtejä sisältävä kolmiodraama, joka ennakoi Houkutus-sarjaa (Twilight). Äiti pakottaa päähenkilö Allu Korvan heinäkuuksi maalle heinätöihin, vaikka Allu itse tahtoi lähteä "bestiksensä" Taalan kanssa kesätöihin Tukholmaan. Allun maalaisheinäkuusta tulee kuitenkin paras ikinä. Härkönen vyöryttää jännitys- ja rakkausjuonia taitavasti teiniarkipäivän ja maalaisaherruksen lomassa. Tämä romaani on lyhyt ja se on kirjoitettu puhekielellä, joten sen lukee nopeasti. 

Kun Allu pääsee Torven kylälle "pakkotöihin", vastassa ovat oudot sukulaiset: perheen isä Svante on kotityranni, äiti Lahja touhottaa, ja Allun serkku Tauno on tilan "luuseripoika". Allun toinen serkku Rutanen on vähän säälittävä "feikkihoppari", joka yrittää "päteä" Allulle. (s.8) Maalaiskylän elämä tuntuu Allusta aluksi tylsältä ja oudolta. Tauno "angstaa" ja "emoilee". Syy selviää pian.

Tilalla tehdään päivät pitkät heinätöitä. Ne ovat raskaita ja inhottavia. Heinänteko on tärkeää elukoiden takia, mutta niiden salaisena tarkoituksena on väsyttää pojat kuoliaaksi, jotta he eivät "ottaisi hatkoja" iltaisin. Mutta tyypit lähtevät kuitenkin. Allua ihmetyttää, miksei Tauno lähde iltaisin kylille mukaan, vaan Häräntappoaseen kanssa yksin metsään.

Rutanen esittelee Allun kylän "jengille", johon kuuluvat Touko ja Ripe ("koviksia", mutta pelkkiä sivuhahmoja), mustatukkainen Kerttu ("blingblingpissis") ja blondi Vuokko ("joka pukeutuu H&M:n postimyyntiriepuihin") (s. 15). Rutanen ja Allu "fillaroivat Lahjan munamankelilla", mutta Toukolla on "Suzukin mönkkäri" ja Ripellä "viritetty skootteri". Kerttu ja Vuokko ajavat Kertun mopolla (s.16). Allulle näytetään "kylän mestat": leikkikentän huvimaja, rämä bussi romuttamolla ja hautausmaan nurkka. Allu alkaa sopeutua maalaiselämän kummallisuuksiin: "salaröökaus" on kova juttu. Ainoastaan Tauno "hiipparoi" yksin metsässä. (s. 18)

Aluksi jengillä on ihan "tavismeininki", kierrellään "mestoja" ja "heitetään läppää". Kertulla ja Allulla alkaa pian "synkata". Jutun alkamista kuitenkin varjostaa Kertun synkkä salaisuus. Allu ei tiedä, että Kerttu kärsii kylän kirouksesta. Siitä ei puhuta ulkopuolisille. Ei edes Vuokko, joka on "lääpällään" Alluun ja "kyylää ja liimautuu iholle" (s. 25-26), yritä vihjailla mitään. Kun Kerttua ei joka ilta näy (Vuokko selittää, että se johtuu Kertun "tiukkisuskismutsista"), alkaa Allu pian "lämmetä" myös Vuokolle. Allusta tuntuu pian, että häntä revitään kahteen suuntaan.

Allu ei tiedä, että Vuokkokin on kylän kirouksen uhri, mutta Vuokolle on käynyt paremmin kuin Kertulle. Hän on saanut osakseen kirouksen hyvät puolet, "Vaikutuksen/charmin" ja hallitsee itse "muodonmuutosta". Kerttu puolestaan on traaginen hahmo. Hän kärsii urheasti salaa yksinäisyydessä, jossa vuodatetaan monta kyyneltä ja ainoa ystävä on korvapuoli kissanpentu. Kertun runot ovat vaikuttavia, erityisesti se, jossa Kerttu pelkää, että kissa kasvaessaan vahingossa metsästää Kertun "muodonmuutoksen" aikana. Kun Allu ihmettelee, miksei Kertusta kuulu mitään, Vuokko selittää Allulle jotain "syömishäiriöstä ja depiksestä" (s. 42). Kirous on kuitenkin puhkeamassa.

Yhtenä iltana sitten Rutanen joutuu jäämään Lahjan kanssa "vetämään lakanoita", eikä Allu halua lähteä yksin. Niinpä Allu seuraa Taunoa salaa metsään. Metsässä Tauno "skitsoaa" jotain omituista itsekseen ja ammuskelee variksia. Ihan kuin Allu aavistaisi jotain, hän ryntää Taunon luo ja vaatii Taunoa lopettamaan. Tauno "aggreaa" kuitenkin jotain äänistä, jotka puhuvat sen päässä varisten kielellä. Allulla menee hermo ja hän lähtee kotiin päin. Yhtäkkiä Tauno osuu varikseen, joka valahtaa maahan Allun eteen kuin kohtalon oikusta. Varis alkaa "muuttua" (s.54-56). Se onkin Kerttu! Onneksi Tauno ei osunut kuin siipeen ja Allu ja Kerttu pakenevat. He selvittävät välinsä hautausmaalla, jossa Kerttu kertoo kaiken: kirouksen voisi ehkä "heijastaa" toiseen rituaalin avulla.

Tämän jälkeen Kerttu ja Allu ovat erottamattomat, vaikka Tauno vainoaa ja kiristää Kerttua, koska hänkin näki muodonmuutoksen. Vuokko yrittää Allua edelleen ja esittää Kertun "BFF:ää", vaikka on oikeasti liittoutunut Taunon kanssa. Lopputarinan ajan Allu ja Kerttu etsivät yhdessä ratkaisevan rituaalin sanoja ja muita välineitä. Loppuratkaisu on todella jäätävä ja jännittävä, sillä Vuokko pystyy "vaikuttamaan" Alluun jo voimakkaasti ja Tauno ilmestyy sotkemaan kuviot juuri väärällä hetkellä. En kuitenkaan kerro tässä keneen kirous heijastetaan tai onnistuuko rituaali!

Sitten äiti soittaa ja pakottaa Allun takaisin kotiin kastelemaan kukkia äidin lomamatkan ajaksi. Allu joutuu palaamaan takaisin kaupunkiin ja Kerttu on "täysin hajalla" (s. 92). Onneksi kännykät on kuitenkin keksitty!

Itse tykkäsin tästä kirjasta tosi paljon. Härkösen huumori näkyy arkipäiväisten heinähommien kuvailussa, ja yliluonnollinen juoni paljastuu pikku hiljaa. Etenkin Kerttu on paljon syvällisempi kuin miltä näyttää. Kirja oli tosi vaikuttava ja oli kivaa lukea suomalaisista päähenkilöistä, joille tapahtuu kaikkea epätavallista ja yliluonnollista. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka tykkäävät lyhyistä kirjoista, joissa on rakkaustarina, draamaa ja yliluonnollisia tapahtumia. Kirjasta on tehty myös televisiosarja.

***

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Suuri suomalainen kirjakerho, 1984

98 s.

***