tiistai 29. tammikuuta 2013

Kirjaläppää: Kirjailija, tappakaa kultasenne

Miksi, oi miksi, kirjailija hyvä, koristatte kirjojanne tarpeettomasti omatekoisilla, täysin järjettömillä kielikuvilla?

Myönnän olevani sekä kimpaantumisherkkä kuin raivotautinen vessapaperirulla että väsynyt kuin rosteroitu Ballograf, mutta heretkää, kirjailija, tuomasta maaseutua mun lukukokemuksiin, jos ette ole siellä päin käyneetkään. Selällään avutonta raivoaan purkavat koppakuoriaiset eivät surise. Ne heiluttelevat jalkojaan sanattomasti ja välillä kopsahtevat. Ne ovat kuolevat kärpäset, jotka pörisevät, pörisevät, viimeisillä voimillaan.

Myöskään älköön iskettäkö yhteen dynaamista verbiä ja herkästi särkyvää substantiivia ilman erityistä syytä. Edes minä kohtuuttoman epäsiisti lukija täällä arkikokemuksen puolella en suvaitse, että kenkiä viskellään kuin appelsiininkuoria appelsiinia kuoriessa. Mielikuvituksella on rajansa, joiden tuolla puolen ei säteile valaistuminen vaan huokaus.

© Taika

Kirjailija, halutessanne sortua älyttömiin kielikuviin, sortukaa tunnettuihin ja latteisiin. Ehkäpä jatkatte traditiota kuin pulppuava viemäriputki, mutta ette sentään luo uusia plakkeja kirjallisia valtimoitamme tukkimaan. Ehdottomasti välttäkää ulkomaankielisiä, siitä ei pitkässä juoksussa seuraa kuin vesikellojen kimoitusta.

Lopuksi, kirjailija, kavahtakaa adjektiivia "tietynlainen". Jos teillä on luovaa kielikorvaa neljä sataa sivua, niin tiivistäkää 220:ee, se on paras mitta romaanille niin pitäkää linjanne ja kuorruttakaa kuppikakkunne omatekoisin strösselein vielä kerran. Minä, tuulimyllynsiipinen lukija, en katso hyvällä loppumetreillä luovuttajaa.

PS. Sanokaa rohkeasti ei kikkailevalle yltiörunollisuudelle ja tekotaiteellisille kuvituskuville.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Into 2012)
Sergei Lukjanenkon Yöpartio on trillerimäistä urbaania fantasiaa, jonka läpitunkevana teema on hyvän ja pahan, valon ja pimeän, välissä tasapainottelu. Fantastinen tulee esiin silmiinpistävimmin hahmoissa: päähenkilö Anton Gorodetski painaa duunia Yöpartiossa hyvisvelhojen leivissä. Yllättäen myös romaanin tapahtumapaikka, 1990-luvun Moskova, onnistuu vaikuttamaan venäläistä kulttuuria tuntemattomasta lukijasta lähes uskomattomalta ympäristöltä. Yhdistelmä on läpitunkevassa uhkaavuudessaan ja läpikuultavassa sivistyksessään tuore ja uskottava.

Yöpartion perusasetelma perustuu tavallisten ihmisten ja yliluonnollisia kykyjä tai ominaisuuksia omaavien enemmän tai vähemmän ihmismäisten olentojen yhteiselon järjestämiselle. Tätä asetelmaa tutkaillaan läpi romaanin sen päähenkilön Anton Gorodetskin kautta. Anton on keski-ikää lähenevä kenttäduunariluokan velho, joka joutuu romaanin kolmessa eri tarinassa koville suhteessa niin omiin kykyihinsä kuin omaan moraliinsa nähden. Vaikka romaani on jaettu kolmeen osaan, ne etenevät kronologisesti ja temaattisesti valintojen, tekojen ja seurausten lakia noudattaen.

Yöpartion yliluonnollisen kyllästämä yhteisö pysyy koossa vain vuosisatoja sitten solmitun sopimuksen sääntöjä noudattamalla, mutta yhteisön muodostavilla yksilöillä on niin viettejä kuin vaikuttimia, jotka johtavat sääntöjen rikkomiseen. Mitä siitä seuraa ja ovatko seuraamukset oikein? Lukjanenko tuntuukin pohtivan urbaanin fantasian keinoin tosimaailman ongelmia.

Rappioromanttinen Moskova, jossa jokainen auto on pimeä taksi ja jossa niin hyvät kuin pahatkin velhot ovat vain yksi toimija muiden joukossa, toimii erinomaisesti valtasuhteiden ja yhteiskuntajärjestyksen pohtimisen näyttämönä.

Juoksin kioskille, heitin myyjälle kaksi kolikkoa ja sanoin hampaitani piilotellen:                                  - Pikkupullo votkaa.                                                                                                           Finninaamainen nuorukainen ojensi neljänneslitran pullon hitaanoloisin liikkein, liekö itsekin ottanut päivän mittaan lämmikettä. Sitten hän lausui rehellisen varoituksen:                                                     - Votka on vähän huononlaista. Dorohovskajaa, ei mitään myrkkyä, mutta ei nyt kovin hyvääkään... (s. 20)
 
Yöpartion suomennos on erinomainen, sikäli kuin venäjää osaamaton pystyy tällaisen lausunnon antamaan. Mutta lukukokemus oli erinomainen, teksti luistaa siloisen pehmeästi kuin sametti. Myös lukuisat lyriikkapätkät toimivat jopa suomennoksina. Erinomaista työtä Arto Konttiselta. Sarjan seuraava osa, Päiväpartio, ilmestyy kohtsillään, ja siinä liikutaan Yöpartion vastapuolen, pahisvelhojen Päiväpartion matkassa.

***

Sergei Lukjanenko: Yöpartio
Suom. Arto Konttinen
Kansi: Tex Hänninen
Into 2012
414 s.
Venäjänk. alkup. Notšnoi Dozor

lauantai 19. tammikuuta 2013

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books 2008)
Alan Bennett yhdistää Epätavallisessa lukijassa kaksi valloittavaa asiaa, Englannin kuningattaren ja lukemisen. Kun jälkimmäinen alkaa saada yliotteen ensiksi mainitusta, sekaisin menee ensin hovin normaali päiväjärjestys ja seuraavaksi uhka kohdistuu Englannin hallintoon. Epätavallinen lukija on söpö nopealukuinen satiiri kirjallisen sivistyksen vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä keikuttavasta voimasta.

Kuningatar Elisabet I tunnetaan reippaana ja huoliteltuna, joskin pidättyväisenä ja velvollisuudentuntoisena corgi-ihmisenä. Kun koirat karkaavat kirjastoautoon, kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata jonkin kirjan. Tämä ilmainen eka kokeilu johtaa nopeasti ja vääjäämättömästi vahvempien kokemusten hakemiseen - kuningatar hankkii lähelleen virallisen amanuenssin, tilailee kirjoja sieltä sun täältä, vierailee kirjastoissa ja lukee kaikki vapaa-aikansa. Viihdekäyttö johtaa ennen pitkää myös salalukemiseen työtilanteissa, itsensä hoitamisen laiminlyöntiin, luonteenmuutoksiin, uusiin ajatuksiin... Epätavallinen lukija näyttää konkreettisesti yhden varoittavan esimerkin kautta, miten lukeminen voi vaikuttaa kehen tahansa.

"Voiko olla suurempaa iloa", kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, "kuin törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan yli kymmenen?" Ja kaikki pokkareita, eli käsilaukkukokoa, vaikka tätä hän ei sanonut ministerille. (s. 64)

Bennett on tarkka havainnoitsija, joka saa Epätavallisessa lukijassa aloittelevan tosilukijan innostuksesta irti lukemattomia hauskoja kohtauksia - kohtauksia, jotka kuulostavat tutuilta sellaisestakin lukijasta, joka on käynyt Buckinghamin palatsissa vain turistikokemusta varten. Absurdissa ympäristössä ne kiteytyvät pörröisiksi nostalgiahetkiksi, jotka auttavat näkemään, miksi ihmiset välillä ihmettelevät "yletöntä lukuintoa".

Bennettin tekstissä ja tarinassa näkyvät rutinoituneen kirjoittajan tasalaatuinen laatutyö. Suomennoskin on samaa sorttia, vaikka käännöksessä eivät kaikki koomiset nyanssit näykään, suurelta osin aivan kielten erilaisuuden takia. Epätavallinen lukija sisältää suuren määrän kirjallisia ja kirjailijoihin liittyviä vitsejä, mutta toisaalta se kysyy vakavissaan, miten lukijuus ja lukukokemukset muuttavat lukijaa.
***

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suom. Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2008
115 s.
Engl. alkup. The Uncommon Reader (2007)

tiistai 15. tammikuuta 2013

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books 2006)
Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***
Carlos María Domínguez: Paperitalo
Suom. Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
Esp. alkup. La Casa de Papel

torstai 10. tammikuuta 2013

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi (Tammi 2009)
Pauliina Suden Pyramidi avaa oven verkostomarkkinoinnin maailmaan huoneteatterimaisen farssijännärin avulla. Huijauksen maku tirisee niin tarinasta kuin kerronnasta, mutta vauhdikas romaani pitää otteessaan alusta loppuun. Pyramidin peruskysymys on edelleen ajankohtainen, mahdollisesti jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusaikana. Jos samaa viestiä toistaa jatkuvasti riittävän vaikein sanankääntein esittäen viestinsä itsestäänselvyytenä, ostavatko ihmiset sen?

Pyramidi alkaa sinisilmäisestä Sinistä, jonka arkipäivän tyhjyys ja ankeus kiteytyy päivisin klaustrofobisessa kassatyössä ja iltaisin yksinäisessä yksiössä. Kun vanha tuttava Janita ottaa yhteyttä kahvittelun merkeissä, Sini ilahtuu edes jostain vaihtelusta. Tyylikäs, kalliiseen pukuun pukeutunut Janita ylipuhuu Sinin kokeilemaan verkostomarkkinointia. Ja yhtäkkiä Sini on huijattu viimeisillä rahoillaan kiinni laajaan verkostomarkkinointiverkostoon, josta pääsee irti vain huijaamalla huijaajia. Tai näin Sinille vakuuttaa apuun leiskauttanut prinssi Uljas. Kuinka Sinin käy?

Pyramidiin luo karmaisevan todentunnun kirjailijan paneutuminen verkostomarkkinoinnin saloihin. Lipevä amerikkalaistyylinen markkinointikieli iljettää riemastuttavasti läpi romaanin. Verkostomarkkinoinnin taustalla näkyy oksettava, mutta myyvä yksinkertaistus ihmissuhteista vain yhtenä bisnesmuotona:

"Ajattele elämääsi bisneksenä, ajattele itseäsi bisneksenä. Ystävänä myyt ystävyyttäsi ja lisäät ystäväsi elämänlaatua. Perheenjäsenenä... myyt itseäsi ja merkitystäsi, vastapainoksi saat rakkautta ja tunnet itsesi tärkeäksi. Älä arastele tätä ajatusta. Kun ymmärrät ja uskot tämän totuuden, se tekee sinusta yksilöllisen ja voimakkaan ja elämästäsi täyteläisen ja rikkaan." (s. 56)

Verkostomarkkinoinnin huijausluonteesta useimmat lukijat ovat varmaankin samaa mieltä jo romaania aloittaessaan. Ihmetyttää, että miten ne ihmiset nyt tuolla tavalla antavat itseään huijata. Kirjailija pyrkii kuitenkin romaanin edetessä näyttämään lukijalle omakohtaisen kokemuksen kautta, miten helppoa on ihmisen omien odotusten manipulointi niin, että valtavista logiikka-aukoista huolimatta lukija tempautuu mukaan kirjailijan vauhdikkaaseen tarinaan.

***

Pauliina Susi: Pyramidi
Kansi: Pentti Camilla
Tammi, 2009
255 s.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Kirjaläppää: Sanomalehtien kirjakritiikit

Verkkomaisteri paljastaa, että jälleen yksi maakuntalehtirypäs vähentää kirjakritiikkibudjettiaan. Julkinen kirjapuhe vähenee jälleen, mikä ei ole lainkaan hyvä asia.  Miksi on tärkeää, että kirjakritiikki tai muu kulttuurikritiikki ei marginalisoidu pois sanomalehdistä?

Hendrik van der Balen: Minerva muusain joukossa (1620-l). http://www.wilanow-palac.art.pl

1. Sanomalehtikritiikki on kulttuurin kuluttajan palvelua. Ihmiset antavat sanomalehtien kulttuurikritiikkien vaikuttaa ostopäätöksiinsä. Etenkin nykyisenkaltaisessa taloustilanteessa, jossa kulttuurielämykset mielletään tyyriiksi, mutta mielekkäiksi sijoituskohteiksi, käytetään mieluusti lisäinformaatiota ennen ostopäätöksen tekoa.

2. Sanomalehtikritiikki on kulttuuritoimijan palvelua. Kulttuuritoimija tarvitsee julkisuutta saadakseen osakseen ostopäätöksiä. Mikäli lehti ei julkaise kritiikkejä, kulttuuritoimijan ei kannata myöskään ostaa siitä mainoksia, koska lehti ei ole kulttuuritoimijan tai -kuluttajan kannalta uskottava markkinointikanava.

3. Sanomalehtikritiikki on establisoitunut kulttuuri-instituutioiden osa. Kulttuuritoimijan hakiessa apurahoja kritiikit muodostavat yhden myöntöperusteen.

Kyllähän tässä on tullut sanomalehtikritiikkien lukijana huomattua, että viime vuosikymmenen aikana kritiikkien merkkimäärää on jatkuvasti vähennetty ja kulttuurikirjoittelun laatu heikentynyt. Edellinen on varmastikin johtanut osaltaan jälkimmäiseen. Mutta eihän tästä suosta nousta laatua ja määrää heikentämällä, vaan parantamalla!

Toki tiedostan, että lehtien tekemisen ei nykyään sanota kannattavan pelkillä lukijatilauksilla. Mainoseuroja on hankittava. Tässä mielessä maakuntalehtien internetstrategiat hämmentävät. Kuvittelisi, että kirjakritiikkien tuoma jatkuva hakukonenäkyvyys ympäri Suomen on arvokasta mainoseurojen suhteen, vaikka pelkästään kritiikkien takia tuskin kukaan maksaa satunnaisen e-lehden tilaamisesta, kun eivät ne maksa Hesaristakaan.* Kuitenkin maakuntalehtien nettiversioissa kritiikit tuppaavat olemaan maksumuurin takana.

Ainoa toivoa herättävä puoli sanomalehtikritiikkien vähenemisessä on se, että kulttuuri- ja kirjaharrastajat pyrkivät omin lupinensa täyttämään kulttuuriekologiaan jäävää tyhjiötä. Sitä todella tuntee tekevänsä jotain tarpeellista, eikä pelkästään omaa hauskaa. Parhaassa tapauksessa mitään tyhjiötä ei kuitenkaan tarvitsisi omin avuin täyttää, vaan kirjablogit olisivat yksi osa laajaa, rikasta ja aktiivista kulttuuripuheen kenttää. Kulttuuripuheen tyrehtyessä näivettyy myös kulttuuri.

* Mitään mutuhuttua tarkempia todisteita mulla ei tästä ole, mutta viittaan siihen, ettei Hesari ole näyttävästi uutisoinut nettitilaajamääriensä räjähdysmäisestä kasvusta. Ehkä ne eivät vain halua brassailla.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän linna (WSOY 1968)
Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus - käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. ... Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta - 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso - muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna
 Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Werner Söderström Osakeyhtiö 1969
266 s.

***

torstai 3. tammikuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt. (Otava 2013)
Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia on Anna-Leena Härkösen neljäs Anna-lehden kolumneista koottu kirjoituskokoelma. Teos sisältää 40 kolumnia vuosilta 2003-2011. Ne käsittelevät naiseutta ja perhe-elämää kirpeän humoristiseen tyyliin.

Ihan ensiksi haluaisin myöntää, etten lue naistenlehtiä kuin odotushuoneissa. Ekana selaan esiin kolumnit, koska ne ovat parhaita. Huokaisen liikutuksesta tai ihastuksesta, kun kolumnisti jakaa koskettavan tai hellyyttävän tarinan, mutta erityisen riemastuttavaa on huomata, että Anua, Hannaa, Anna-Leenaa tai muita kismittävät tismalleen samat asiat kuin itseäni.

Niinpä en voi olla pitämättä kolumnikirjoista. Ne ovat käteviä erityisesti aamiaslukemiseksi. Kolumneihin ei jää nalkkiin samalla tavoin kuin novelleihin tai romaaneihin, joten kiire ei lähde kasautumaan "mä luen vielä tän luvun loppuun" -efektin vaikutuksesta. Parhaat kolumnit sisältävät jonkin asiallisen pointin, tunnelatautuneen anekdootin tai pari, ja muutaman nasevan piston, joita vastaan tai joiden puolesta voi tarmokkaasti argumentoida omassa sisäisessä dialogissaan. Parhaassa tapauksessa kolumni tarjoaa jopa pienen valaistumisen kokemuksen.

Härkösen kolumnit ovat näiden kriteerien valossa oivallisia. Vaikka kirjailijaa eivät aina kismitäkään samat asiat kuin itseäni, hänen kolumninsa eivät sentään ikinä sorru hymistelyyn. Niissä tuodaan esille arjen ja juhlan epäkohtia mukavan lupsakankirpsakkaan tyyliin. Elämänviisauksien jakeluun kirjailija ei useimmiten sorru. Hän luottaa, että lukija oivaltaa itsekin, jos haluaa. Avautuessaankin Härkönen on pikemminkin hauska kuin katkera, joten lukijalle ei jää itseterapoinnin sivustakatsojan lähmäistä oloa.

Kokoelman novellit on valittu sikäli huolella pitkän aikavälin kirjoituksista, ettei lukemansa perusteella pysty arvailemaan tulevaa. Epätasaisuus on tässä tapauksessa positiivista: Laskeva neitsyt pysyy tuoreena läpi lukukokemuksen, oli kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei.

Normaali itsekeskeisyyskin tuntuu täyttävän narsismin mitat. Mutta kukapa meistä ei olisi itsekeskeinen? Mehän joudumme jumalauta olemaan itsessämme vuorokaudet ympäri.    (s. 38)

***

Otava 2013
203 s.

***

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Blogistanian Finlandian voitti Nälkävuosi

Kirjabloggaajat äänestivät internetissä vuoden 2012 Blogistania Finlandia -palkinnon voittajaksi Aki Ollikaisen Nälkävuoden (Siltala). Äänestykseen osallistui 44 kirjabloggaajaa, jotka saivat äänestää korkeintaan kolmea (3) vuonna 2012 ilmestynyttä kotimaista teosta, joita olivat blogeissaan käsitelleet. Ääniä annettiin 47 kirjalle.  

Itse äänestin Jyrki Heinon Kellaria, Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen ja Eve Hietamiehen Tarhapäivää. Kuusi eniten ääniä saanutta teosta olivat kuitenkin:

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Johan Bargum: Syyspurjehdus

Onnea voittajille! Voittajista ja kilpailusta lisää Sallan lukupäiväkirjassa ja Kotimaisten kirjablogien facebook-sivulla: https://www.facebook.com/pages/Kotimaiset-kirjablogit/138027126290795