Näytetään tekstit, joissa on tunniste Historiallinen romaani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Historiallinen romaani. Näytä kaikki tekstit

torstai 28. helmikuuta 2013

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2012)
David Mitchellin Pilvikartasto on loistava kerrontataiteen timantti, joka pohtii  ihmisluonnon pysyvyyttä taiteillessaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden mentaliteettien fiktiitivisissä kulminaatiopisteissä. Romaani sisältää kuusi tarinaa, jotka limittyvät toisiinsa ja kaatuvat toistensa syliin kuin romahtava korttitalo. Vesa Suomisen suomennos tavoittaa alkuperäisen tyylipuhtaasti siitä huolimatta, että Mitchell on romaanissaan käyttänyt historiallisia puheenparsia ja keksinyt oman kreolikielensä. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka haluaisi lukea uudelleen ja uudelleen ensimmäistä kertaa.

Pilvikartastoa on vaikea selittää avaamatta tarinaa liikaa (eli jos haluat yllättyä ja ällistyä, tämä kappale kannattaa varmaankin jättää väliin). Sen kuuden tarinan päähenkilöt vievät romaanin alkuosassa eteenpäin, sekä toisintavat, ihmisluonnon taipumusta hyväksikäyttää kanssaihmisiään, mutta toisaalta myös auttaa kanssaihmisiään. Tämä hämmästyttävä dikotomia yhdistää kaikkia kirjan toisiinsa lomittuvia tarinoita. Notaari Adam Ewingin 1800-lukulaisessa matkapäiväkirjassaan kertomaa liikematkaa Tyynellä valtamerellä lukee toisen maailmansodan jälkeisessä Bruggessa säveltäjä Frobisher , joka kirjoittaa kirjeitä fyysikko Sixsmithille, jonka kohtaloa selvittelee -70-luvulla lehtinainen Luisa Rey, joka on päähenkilönä romaanissa, joka on nyttemmin lähetetty kustantaja Timothy Cavendishille, joka joutuu vangiksi vanhainkotiin, jossa hänelle tuo lounaan sukupuolettoman robotin oloinen tarjoilija. Seuraavaksi seuraamme sukupuolettoman tarjoilijarobotin, Sonmi-451:n tarinan oratiotaltiota, jota käytetään lasten leluna ja uskonnollisena symbolina kaukaisen tulevaisuuden dystooppisessa kyläyhteisössä.

Ihmiskunnan historian läpi soljuvan kirjallisen jäämistön (jos näin nyt voi sanoa) lisäksi päähenkilöitä yhdistävät muutkin tekijät, joiden periytymistä sukupolvien yli Mitchell pohtii Pilvikartastossa. Mikä oikein saa ihmisen olemaan ihmiselle susi? Kuka saa määritellä, kenelle käy paremmin tai heikommin, mikä ajaa ihmisen olemaan julma toiselle? Mitchell ei päädy helppoihin heittoihin, vaan näyttää tarinoidensa avulla sosiaalisten hierarkioiden ja henkilökohtaisten suhteiden muodostamia verkostoja kunkin kertomuksen aikakaudelle tyypillisten tilanteiden avulla.

Ali-ihmisslummit motivoivat alempien luokkien kuluttajia osoittamalla heille, mikä koituu niiden osaksi, jotka eivät onnistu kuluttamaan rahaa ja tekemään työtä kunnon kansalaisten tavoin. (s. 429)

Myös kirjan tarinoissa heijastuu kirjailijan tarkka historiatietoisuus: niistä jokainen on kirjoitettu ajassaan uskottavalle äänelle, joka on kerrottu aikakaudelle tyypillisellä tyylillä. 1800-lukulainen matkakertomus, -70-luvun dekkari ja kirjoitustaidottoman taatan kyläyhteisössään kertoma tarina ovat erityisen tyylipuhtaita kokonaisuuksia, vaikka jälkimmäinen on kielenkäytöltään haastavaa luettavaa runsaiden kirjailijan keksimien uudisilmausten takia. Siinä, missä todellisille historiallisille ilmaisutavoille on useimmilla lukijoilla jonkinlaista kokemusta lukemista helpottamassa, Pilvikartaston futuristiset scifi-tarinat joutuvat kannattelemaan toisiaan ja ne tekevätkin sen erinomaisesti. Suomentaja on selviytynyt tuskallisen vaikealta vaikuttavasta tehtävästään äärettömän hyvin, sillä erilaiset historialliset tyylit ja äänet pitävät kutinsa pilkulleen myös suomeksi.

Rakenteellisesti Mitchellin romaani on mestarillinen. Draaman kaaren voisi visualisoida Fuji-vuoreksi, sillä ensimmäiset viisi tarinaa etenevät kronologisesti, mutta jäävät kesken huippukohdissaan. Seuraava tarina sitoutuu aina edellisen loppukohtaan, kuudes tarina näyttää kaikkien tarinoiden kronologisen lopun ja sen jälkeen aiemmat tarinat jatkavat siitä mihin jäivät. Kuulostaa postmodernilta kikkailulta, mutta Mitchellin toteutuksessa rakenne toimii uskomattoman hyvin lukijan liidellessä tarinoiden ja eettisten pohdintojen laineilla silloinkin kun kirjailija huomauttaa näiden olevan vain kuvitelmaa.

Me emme pysy kauaa kuolleina. Kun Lugerini päästää minut menemään, seuraava syntymäni koittaa yhden sydämenlyönnin päästä. Kolmentoista vuoden kuluttua tästä päivästä me tapaamme taas Greshamissa, kymmenen vuotta myöhemmin minä olen taas tässä samassa huoneessa, pitelen tätä samaa asetta, kirjoitan tätä samaa kirjettä, päättäväisyyteni yhtä täydellinen kuin monipäinen sekstettoni. Sellaiset elegantit varmuudet lohduttavat minua. (s. 625)

***

Wachovskin veljesten tekemä elokuva Pilvikartastosta saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 1.3.2013. Odottelen mielenkiinnolla, miten tästä romaanista on kyetty tekemään elokuva, mutta kirja antaa odottaa visuaalista ilotulitusta.

***

David Mitchell:  Pilvikartasto
Suom. Vesa Suominen 
Kansi: Riikka Majanen
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2012
676 s.

torstai 11. lokakuuta 2012

P. D. James: Syystanssiaiset

P. D. James: Syystanssiaiset. Otava 2012.
Dekkarikuningatar, erityisesti Adam Dalgliesh -romaaneistaan tunnettu P. D. James tekee Syystanssiaisten myötä hypähdyksen historiallisen salapoliisiromaanin pariin. Syystanssiaisissa yhdistyy Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanista tunnettu hahmokavalkadi ja - kuinkas muutenkaan - murha. Romaani piti otteessaan, vaikka historiallisen äänen kanssa haparointi tuntui ajoittain kompastuttavan myös Jamesin tavallisesti niin mestarillista juonenpunontaa.

Ihastuin Syystanssiaisten perusideaan: romaanissa liikutaan Pemberleyssä, herra Darcyn kartanolla, ja Lontoossa muutamia vuosia Ylpeyden ja ennakkoluulon lopun jälkeen. Mukana ovat tutut hahmot Bennetin sisaruksista ja heidän nykyisistä aviomiehistään tärkeimpiin sivuhahmoihin rouva Youngeen, kapteeni Dennyyn, herra Bennetiin, lady Catherine de Bourghiin ja Pemberleyn plavelusväkeen. Romaanista saakin paljon enemmän irti, mikäli on lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon, vaikka Syystanssiaisten alkuosa sisältääkin erittäin laajan tiivistelmän esikuvastaan. Kirjailija on kohdellut Austenin hahmoja uskollisella kunnioituksella.

P. D. James on selvästi pyrkinyt luomaan esikuvalleen uskollisen, ajankuvassaan ja aikalaisviitteissään uskottavan salapoliisiromaanin. Niinpä psykologisia pohdintoja vältetään loppuun saakka. Jännitystä ja kauhua kuvaillaan neutraalisti ja kokemuksellisuus jää pintapuoliseksi. Austenilaiset romanttiset värinät, sovinnaisuussääntöjen pohdinta ja sukulaissuhteiden käsittely ovat romaanissa varsin keskeisiä ja ne on myös toteutettu 1800-luvun tyyliin vihjailemalla ja selittämällä, ei psykologisoimalla. Kerronta on kauttaaltaan neutraalia ja keskustelukeskeistä. Kaiken kaikkiaan kirjailija on pyrkinyt pysymään mahdollisimman lähellä alkuperäistä, mutta historiallinen tyyli ei tunnu P. D. Jamesin omimmalta ääneltä. Kerronta on ajoittain kankeaa ja takkuilevaa, lauseet ylettömän pitkiä, eikä kirjailija oikein osaa upottaa ajankuvalle olennaisia selityksiä tarinaan. Kankeuteen vaikuttaa suomennos, joka ajoittain tipahtaa tyylistä.

Mitä kerronnasta jää kaipaamaan korjautuu Syystanssiaisten juonen ansiosta. Murhajuoni on erittäin uskottava ja uppoaa hyvin Austenin maailmaan. Vaikka juonessa ei erityistä yllätyksellisyyttä ole, kirjailija onnistuu pitämään lukijan lempeässä epävarmuudessa loppuratkaisuun saakka. Samalla hän kirjoittaa Austenin enemmän ja vähemmänkin rakastetuille hahmoille tulevaisuuden, jollaista olisimme heille varmasti toivoneet.

***

P. D. James: Syystanssiaiset
Suom. Maija Kauhanen
Kansi: Tiia Javanainen
Otava, 2012
348 s.
Engl. alkup. Death Comes to Pemberley

***

torstai 16. elokuuta 2012

Jyrki Heino: Kellari

Jyrki Heino: Kellari (Schildts & Söderströms 2012)
Jyrki Heino: Kellari (Schildts & Söderströms 2012)
Jyrki Heinon esikoisteos Kellari on taidokkaasti kehrätty historiallinen dekkari, joka polveilee tasapainoisesti klaustrofobisen jännityksen, poroporvarillisen vehkeilyn, akateemisen ylemmyydentunnon ja periturkulaisen mentaliteetin lämminhenkisen turkulaisvitsien lomassa.

Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa  (Schildts & Söderströms 2012) emulsifioi tyylipuhtaasti 1700-lukulaisen kulttuurihistoriallisen ajankuvan ja psykologisen dekkarin. Ajankuvaa Heino luo tarinan kuluessa paitsi tarkalla ympäristön ja seuraelämän kuvauksella, myös ottamalla 1700-luvun lopun ilmiöt mesmerismistä kahvikieltolakiin ja swedenborgilaisuudesta vallankumoukselliseen toimintaan oleelliseksi osaksi juoniverkkoa.

Kellari ei sorru turhaan nostatukseen tai selittelyyn: tarina alkaa ilahduttavasti (jos nyt näin voi sanoa) suoraan prologissa uhrin viime hetkien kuvauksella. Romaanin amatööridekkarina häärii sympaattinen kohtalonsoturi luutnantti Carl Wennehielm, sivistynyt ja rampautunut ulkopuolinen tarkkailija ja melankoliaan taipuvainen salaromantikko. Hänen lähes tasavertaisena kumppaninaan puolestaan kaupunginviskaali John Appengren, viran puolesta ja ohella. Naisnäkökulmaa ja -logiikkaa sekä murhatutkimukseen että Wennehielmin henkilökohtaiseen elämään tuo Kaisa-mamselli, Wennehielmin taloudenhoitaja ja paikallinen juorukello.

Anakronismiin Heino ei sorru: 1700-luvun Turku näyttäytyy  miesten maailmana, jossa naiset toimivat heille sallituissa ja asetetuissa puitteissa. Myös miesten toimintamahdollisuudet ovat monin tavoin rajalliset: seuraelämän sääntöjen kanssa navigointi aiheuttaa Wennehielmille päänvaivaa murhatapauksen selvittelyssä. Wennehielmissä kirjailija on luonut muutenkin ilahduttavan inhimillisen amatöörietsivän. Luutnantti ontuu sydämeenkäyvästi läpi koko juonisotkun: psykologinen juonenpunonta ei koske vain murhaajaa, vaan myös dekkareita ja sivullisia.

Sattumalla on myös suuri merkitys. Sattumanvaraiset tapahtumat heittelevät murhatutkimusta eri suuntiin hyvin elämänmakuisesti, etenkin kun eri tahot tulkitsevat niitä omista lähtökohdistaan johtuen hyvin eri tavoin. Pikkukaupungista paljastuu salattuja puolia, kansainvälisiä yhteyksiä ja epämääräistä, jopa kruununvastaista kuhinaa. Samalla myös porvarillista nokittelua, aatelista halveksuntaa, akateemista asiantuntijuutta, intohimoista opiskelijaliikehdintää ja kulinaarisia kokeiluja. Lukijalle ei jää tästä johtolankojen runsaudensarvesta kuitenkaan samankaltainen huijatuksi tulemisen olo kuin vaikka Christieitä lukiessaan, sillä hänellä on käytettävissään samat faktat kuin päähenkilölläkin.

Kellari on pakahduttavan ihastuttava. Taidan olla tismalleen oletuslukijakuntaa, eli hyvin kirjoitetun historiallisen fiktion ystävä, johon tekee vaikutuksen pieteetillä tehty taustatutkimus. Lisäksi pidän verettömistä dekkareista, joissa väkivaltakuvausten sijaan mässäillään mieluiten muilla jännityselementeillä. Ja kuka nyt ei pidä sympaattisista hahmoista, sujuvasta tarinankerronnasta tai taidokkaasta ympäristönkuvauksesta? Turkulaisvitseistä puhumattakaan. (Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että minäkin olen alkujaan turkulainen - luonnollisesti Jumalan armosta, niin kuin turkulaiset nyt yleensä ovat.)

Historialliseen 1700-lukulaiseen mentaliteettiin kuulumattomat asiat tässä romaanissa liittyvät psykologisointiin, joka on puolestaan on Kellarissa niin keskeinen tekijä, ettei ilman sitä koko romaania olisi. Psykologisointi meneekin omissa laskuissani fiktiivisyyden piikkiin. Tätä lukuunottamatta kaikki kuulostaa nohevasti historialliselta kirjailijan käyttämää kieltä myöden, eikä mikään kuitenkaan vaikuta teatraaliselta tai tekemällä tehdyltä. Hiottua, hallittua, hillittyä.

Ja lopussa seisoo paitsi murhatutkimuksen hykerryttävän elegantti ratkaisu, myös kaino lupaus Wennehielmin tulevista seikkailuista. Tai näin ainakin sydämestäni toivon. Jyrki Heino hyppäsi esikoisteoksellaan kerralla kotimaiseksi dekkarisuosikikseni.

***
Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms 2012
Kansi: Anders Carpelan
286 s.
***

torstai 21. kesäkuuta 2012

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Seuraelämän säännöt - Towlesin tyttöromaani
© Taika. Amor Towles: Seuraelämän säännöt.
Amor Towlesin Seuraelämän säännöt on lainannut nimensä suoraan George Washingtonin teini-ikäisenä kynäilemästä tapakirjasesta, joten luvassa oli oletusarvoisesti naiivin ja säännönmukaisen sekä kokeneen ja satunnaisen ristiriidoista ja tasapainottelusta ponkaiseva älykäs ja historiallinen lukuromaani. Näyttämö ja juonikin kuulostavat hyvältä paperilla: 1930-luvun New York, kolmiodraamaa, älykäs mutta varaton sankaritar, joka puskee tietään eliittiin. Seuraelämän säännöt ei kuitenkaan nouse keskivertoviihderomaania ikimuistettavammaksi tapaukseksi: edes runsas intertekstuaalisuudella kikkailu, nokkela(hko)t sanaleikit, lähes historiallisessa pysyttelevä ajankuvaus ja dialogi, tai oikeasti erinomainen miljöön kuvaus eivät kosketa. Lukukokemus jäi latteaksi (niinkin latteaksi, etten kertakaikkiaan saanut luettua muutamaa viimeistä lukua).

Seuraelämän säännöt kertovat päähenkilö Katey Kontentin elämän käännepisteestä, vuodesta 1938. Vuonna 1938 Katey hummailee rahattomana parhaan kamunsa kanssa, rakastuu ketkuun, heittäytyy töihin, heittäytyy vielä parempiin töihin, menettää rakkautensa, pinnaa töistä, muuttaa omilleen, seurapiireilee ja salasuhteilee, patikoi vuorilla ja hengaa jazz-klubeilla, ravintoloissa ja hotellihuoneissa hyvässä seurassa. Toki kaikkea hengailua ja sen semmoista kahlitsevat seuraelämän säännöt: pitää tehdä niin, että näyttää oikealta ja sanoa niin, että kuulostaa oikealta. Kateyn ja hänen tuttaviensa irtiotot säännöistä ovat kuitenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kunhan kulissit pysyvät yllä, oikeastaan kaikki on sallittua. Niinpä Seuraelämän sääntöjen pitäisi olla varsin mehevä ja mehukas pakkaus. Jälkimakuna jää kielelle asumaan kuitenkin kolme päivää jääkaapissa marinoitunut mansikkakermakakku.

Seuraelämän sääntöjen latteus johtuu monesta seikasta. Ensimmäiseksi historiallinen ajankuva rikkoutuu lukuisten virheiden takia - kirja kuulostaa siltä kuin kirjailija olisi hankkinut ison osan erityisesti naisen elämään liittyvistä tiedoistaan wikipediasta, ja käännös tapaa tipahdella ajankuvasta tasaisin väliajoin. Löytyy push up -liivejä (s. 70), sisällissodan soturi (s. 143), Schiaperellin kolttu (s. 265),  ja äkäisen naispäähenkilön kiivas tokaisu "Pää poikki!" (s. 320), muiden muassa.

Kielellistä kompurointia enemmän häiritsi kuitenkin jumalaton juonellinen laskelmointi. Seuraelämän sääntöjen jokainen juonenmutka on aseteltu paikalleen huipputasapainoisesti ja päälle päätteeksi vielä hiottu niin siloiseksi, että rosoisimpiakin elämänmutkia kuvaavat kohtaukset liukuvat läpi käsien kuin vesi. Periaatteessa tätä muodottomuutta voisi varmaankin perustella juuri seuraelämän sääntöjen noudattamisella, mutta käytännössä se johtaa siihen, ettei juuri mikään kirjassa esitetty kosketa tai liikuta lainkaan.

Seuraelämän sääntöjen ehdottomia huippukohtia ovat miljöiden kuvailut - 1930-luvun New York, sen kadut, hotellit, klubit, lehtien toimitukset ja jopa Adirondack-vuoristo sykkivät elämää. Mikä on ehkä hiukan paradoksaalista hahmojen luisevuuden huomioon ottaen. Tosin seuraelämässä taitaa olla alkuperäistenkin Seuraelämän sääntöjen mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki feikkaavat jotain. Towlesin Seuraelämän säännöt feikkaavat historiallista romaania. Ehkäpä tämän voi lukea jonkinlaisena kommenttina historiallisten romaanien yleiseen suosioon tai koko genreen...

Jos pitää nykychick litistä  siirrettynä historialliseen, hyvinkuvailtuun miljööseen, tämä romaani kannattaa laittaa lukulistalle. Autenttisemmasta historiallisesta jazz-ajan kerronnasta pitäville suosittelen F. Scott Fitzgeraldia (älykästä kerrontaa) P.G. Wodehousea (nokkelaa viihdekirjallisuutta) tai vaikka Evelyn Waugh'ta (lähihistoriallista fiktiota).

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Suom. Hanna Tarkka

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY, 2012

445 s.

engl. alkup. Rules of Civility

Cetology, Inc. 2011

***

Kirjabloggareista kirjaa ovat arvioineet ainakin Tuulia, Karoliina ja Maria.