Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes (Faros 2012)

Lazarillo de Tormes on tuntemattoman kirjailijan loihtima, katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle päätynyt 1500-lukulainen romaanikirjallisuuden esivanhempi. Arto Rintalan raikas suomennos vie mukaan renessanssi-Espanjaan, veijaritarinaan, josta hyökyy päälle historiallinen todellisuus ruumiillisuudessaan ja henkisyydessään.

Lazarillo de Tormes, Tormesjoen pikku Lasarus, on samanaikaisesti omaelämäkerrallinen kertomus päähenkilön seikkailuista ja ylistyskirje hänen nykyiselle isännälleen. Tällaiset ylistyskirjelmät, niin julkaistut kuin yksityisesti esitetyt ovat uuden ajan alulle tyypillisiä ja niitä näkee esimerkiksi tieteellisten julkaisujen esipuheissa. Lazarillossa tuntematon kirjailija  hyödynsi ylistyskirjeen muotoa ja laajensi sen monipolviseksi moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi veijaritarinaksi. Lisäksi hän hyödynsi vielä uutuuttaankiilltelevää keksintöä, kirjapainotaitoa ja saattoi näin katolista kirkkoa kritisoivan ja nolostuttavan kertomuksensa kaiken lukevan kansan saataville. Anonymiteetti oli tarpeen kirjailijan pakoillessa paikallista inkvisitiota.

Lazarillo on palvelija, joka jo pikku poikana joutuu lähtemään kotoaan ja selviytymään hoksnokkansa avulla leivässä vaihtuvien isäntiensä armoilla. Isännät ovat yksi toistaan pahempia:

Monta kertaa ajattelin jättää itaran isäntäni, mutta kaksi syytä sai minut jäämään. Ensinnäkään en voinut luottaa jalkojeni kantavuuteen, sillä niin heikoiksi ne olivat nälän vuoksi käyneet. Toista syytä mietin itsekseni näin: "Minulla on ollut kaksi isäntää. Ensimmäinen yritti tappaa minut nälkään, joten karkasin ja törmäsin tähän toiseen, joka on melkein jo onnistunut saattamaan minut hautaan. Jos minä nyt tuonkin jätän ja sama meininki jatkuu, niin kolmas onnistuu varmasti tekemään minusta selvää." (s. 52)

Lazarillo ennustaakin kohtalonsa oivasti, tapainturmelus vain siirtyy ajan ja isäntien mittaan ruumiillisesta kärsimyksestä myös henkisen rappion ja tekopyhyyden eri ilmentymiin.

Arto Rintalan nykykielinen suomennos taikoo hämmästyttävästi lähes viisi sataa vuotta vanhasta pikareskista reippaan ja hauskan lyhytromaanin, joka vie nykykielisyydestään huolimatta matkalle Lazarillon maailmaan. Ehdoton (mutta nopea) luettava kaikille, jotka ovat kiinnostuneita romaanitaiteen alkuhämäristä tai uuden ajan alun elämästä ja kansankuvasta.

Näistä mietteistä Herra johdatti minut eteenpäin valaisemalla minulle oikean ja tienestejä lupaavan tien. Ystävieni ja ylhäisten herrojen avulla sain lopultakin maksun menneistä kärsimyksistäni ja koettelemuksistani: pääsin valtion virkaan. Ei tässä maailmassa mies muuten pärjää. (s. 106)

***

Anon: Lazarillo de Tormes

Suom. Arto Rintala

Faros 2012

125 s.

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013)

Toverini Juhana Petterssonin esikoisromaani Sokerisamurai on teeskentelemätön kasvukertomus teinityttöjen etsikkoajasta musiikkibisneksen, seksin ja rakkauden pyörteissä.* Sokerisamurai ei kuitenkaan kompastu sensationalistiin teemoihinsa. Kirjailijan kerronta rullaa vauhdikkaasti tunteiden ja tapahtumien vuoristoradalla, päähenkilöt ovat symppiksiä ja musabisneksen kauniin ja jännittävän ulkokuoren alla muhiva raadollisuus paljastuu monin tavoin. En ole täysin varma, mihin genreen tämän kirjan lätkäisisin, mutta jos on olemassa teinilesbopornoa kauhukomediaeksploitaatiota, niin tämä olisi kyllä nyt sitten sitä. Kirja toimisi erinomaisesti nuorten aikuisten viihderomaanina, mikäli seksikohtaukset siivottaisiin pois. Mitä emme siis halua tehdä, joten puhumme niistä myöhemmin.

Sokerisamurai kertoo kahden huolella valitun alaikäisen teinitytön muodostamasta tyttöbändistä, Sugar Samuraista. Lumi on bändin musikaalinen kyky, Stella uhkuu seksiä ja asennetta. Tuottaja Idi Aminin pääasiallinen markkinointikeino on tietysti tyttöjen välinen salajulkinen feikkilesbosuhde, onhan tässä kuitenkin popmusiikista kyse. Stella ja Lumi rämpivät yhdessä maineeseen Stellan tahdonvoiman ja toinen toistaan koomiskarmivampien sivuhahmojen auliista avusta ja omituisista, törkeistäkin hyväksikäyttökuvioista huolimatta.

Stella ymmärtää showbisneksen hyväksikäyttökuviot alusta lähtien, onhan hän kuitenkin kasvanut jo lapsitähdestä alkaen wannabe-äitinsä tiukassa ohjauksessa. Lumi yllättyy enemmän, mutta heittäytyy mukaan oman seksuaalisuutensa etsimisen merkeissä. Niinpä Sokerisamurai alkaa pyöriä sitä enemmän seksin ympärillä, mitä pidemmälle kirjassa edetään, olipa seksi sitten Lumin toiveajattelua, Stellan käsitys siitä, miten hän pääsee tavoitteisiinsa tai orastavaa rakkautta. Seksuaaliset teemat tulevat kirjassa esiin niin toiminnan kuin pohdinnan tasolla mitä moninaisimmin tavoin: seksi näytetään olennaisena osana teini-ikäisten itsensä etsimistä ja musabisnestä.

"Mutta nyt sun täytyy kertoa, onko se Idi Amin sinkku?"                                      
 Tyrmistyttävä ajatus. En voi sietää äitini miehiä. Reaktion täytyy näkyä kasvoiltani, sillä äiti alkaa nauraa: "En mä ollut tosissani. Sun täytyy nyt kyllä luottaa äitiisi vähän enemmän. En mä voisi tulla sotkemaan sun työasioita mun henkilökohtaisilla asioillani. Minkälainen äiti mä olisin, jos tekisin niin?" (s. 41)


Sokerisamuraissa seksi on enimmäkseen sadomasokistista. Petterssonilla on kuitenkin Fifty Shades of Greytä realistisempi ote seksin ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Sokerisamurain seksikohtaukset eivät sisällä yhtään yhtäaikaista laukeamista toinen toistensa nimeä huutaen, mutta eivät toisaalta eritteillä tai inholla fiilistelyäkään. Suoraviivaisten, joskin roisien, jopa shokeeraavien kuvausten lukemisesta ei jää lähmäinen olo.

Sokerisamurain seksikeskeisyys herättää moraalista närkästystä, etenkin selvissä hyväksikäyttökohtauksissa. Lukijan empatia ohjataan kuitenkin koko ajan uhrin puolelle. Seksiä näyttämällä kirjailija esittää myös tärkeitä huomioita seksuaalisuudesta, joita ei opita nettipornosta, harlekiineista eikä koulun ehkäisyvalistustunneilta. Pettersson painottaa, että vain keskinäisellä kommunikaatiolla päästään molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen, ja että harvemmin edes toinen, saati sitten molemmat osapuolet ovat 100% tyytyväisiä suoritukseen, vaikka seksi olisi ollut molempien mielestä hyvää. Kirjailijan sanomana tuntuu olevan, että ylipäänsä ihmisten välisessä kanssakäymisessä olennaista on, että toista osapuolta kunnioittaa ihmisenä yhtä paljon kuin itseään ja että tämä kunnioitus näkyy siinä, miten kumppaniaan kohtelee.

***

Lue luku Sokerisamuraista täältä. Se kertoo intensiivisistä keikkatunnelmista.

***

* En olisi ikinä tullut lukeneeksi Sokerisamuraita, ellei kirjailija olisi toveri. Tästä kevyestä kohtalon oikusta johtuen luin kuitenkin kirjan kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen painatuksen. Vaikka romaani ei minua eroottisen kirjallisuuden faniksi kertaheitolla intouttanut, niin tuskin olisin sitä kahdesti lukenut, jos se olisi ollut huono.

***

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Kansi: Tex Hänninen

Into 2013

316 s.

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa (Otava 2013)

Johanna Holmströmin Itämaa raportoi teini-ikäisten helsinkiläissisarusten rimpuilusta aikuisuuteen poissaolevien vanhempien, koulukiusaamisen ja vinksahtaneiden kaveruussuhteiden Bermudankolmiossa. Itämaassa Anja Snellmanin Parvekejumalten teemoja kaiutetaan yhden suomalaisen perheen elämässä. Romaanissa esitetään ja otetaan kantaa suomalaisten muslimien elämään ja kohteluun suomiarjen vapaudessa ja puristuksessa. Holmström onnistuu mosaiikkimaisessa kerronnassaan valaisemaan erilaisuuden taakkaa monipuolisesti hyvien hahmovalintojen avulla. Siinä sivussa, vaivihkaa ja hälyyttävästi, käy ilmi se maailma, jossa nuoret naiset ylipäänsä luovivat.

Itämaassa sisaret Leila ja Samira pyrkivät löytämään oman tiensä aikuiseen elämään uskontoon pakenevan äidin, Espooseen pakenevan isän sekä enimmäkseen vihamielisen ympäristön ristitulessa. Samira muuttaa turvakodin kautta omilleen, ja pyrkii elämään suomalaisen nuoren naisen elämää, vaikka ulkonäkö pettää hänet kerta toisensa jälkeen. Voiko olla tavallinen suomalainen, jos tavalliset suomalaiset katsovat, että et ole ja käyttäytyvät sen mukaan?

Nuorempi sisar Leila puolestaan elää läpi yläastetta äidin kiristäessä kodin sääntöjä ja Leilan liikkumavaraa yhä pienemmäksi etsiessään tietä lähemmäs profeettaa ja jumalaa. Luokan nokkimisjärjestyksessä Leila on alimpana: edes muut koulukiusatut eivät halua liittoutua hänen kanssaan. Miten näillä eväillä voi selvitä järjissään aikuisuuteen ja elämään?

Holmström kuljettaa tyttöjen kohtaloita epälineaarisesti, sillä lukija koukutetaan kirjan pariin selvittämään, mitä toiselle sisarelle oikein tapahtui samalla kun hän seuraa, miten toinen sisar tästä kaikesta selviytyy. Rakenne vaikeuttaa tarinan palasten seuraamista kirjan alkupuolella, mutta toisaalta säästää lukijan runsailta, toisteisilta selityksiltä, joiden houkutusta kirjailija on välttänyt onnistuneesti. Selitysten kohteena ovat uskonnolliset käytännöt tai historia niiltä osin kuin kirjailija ei ole kyennyt selittämään ilmiöitä käytännön esimerkkien kautta.

Itämaa onkin varsin tarinakeskeinen, sisällöltään konstailematon, tähän päivään ankkuroituva nuorten (aikuisten) romaani, joka käsittelee sitä, miten nuori ihminen joutuu luovimaan kodin kulttuurin ja yleisen kulttuurin välillä. Sekä kulttuurien että juonenkäänteiden jännitteet pysyvät intensiivisinä läpi kirjan. Holmström tasapainoilee perinteisen tyttökirjan ja feministisen chick litin välimaastossa.

Heillä on uudet Guess-laukut, mutta tuntuu kuin [hän] ei oikein jaksaisi roikkua mukana kaikissa käänteissä ja pysyttelee yhä myös viimevuotisessa Guccissa, joka alkaa olla jo vähän kulunut, kun sitä on riepoteltu ympäri koulunpihaa niin monta kertaa. (s. 206)

Islamin tuomat erityispiirteet vallitsevat erilaisuusdiskurssia, mutta tunneilmasto on tuttu melko lailla kenelle tahansa, joka on koskaan joutunut sovittelemaan itseään hiukan eri muottiin riippuen siitä, ollaanko kotona, koulussa vai kadulla. Holmströmin sosiaalisen tarkkailijan silmä havaitsee erilaisuuden kautta myös tyypillisen.

Kauhistuneena hän tönäisi kundin pois, ja kundi levitti kätensä ja hoippui taaksepäin. Silmät olivat puoliksi kiinni, ja kundi oli niin kännissä että pysyi tuskin pystyssä. Musiikki jyskytti hänen päässään, rumpupalikat tuntuivat hakkaavan häntä pienin iskuin ympäri kroppaa: haram, haram, haram, haram. 
 - Pihtari! huusi poika ennen kuin kompasteli matkoihinsa. (s. 113)

Syystä tai toisesta, kirjailija joutuu kirjan lopussa antamaan periksi uskottavan rajoja kolkuttelevalle loppuratkaisulle, joka on paitsi toiveikas, myös järkyttävä. Myös kirjan suomenkielinen nimi hämmentää irtonaisuudessaan. Ruotsinkielinen Asfaltänglar kuulostaisi Asfalttienkeleiksi käännettynä, toisin kuin kirjailija itse uskoo (Bbl, 15.3.2013), kuvaavammalta ja asiapitoisemmalta, etenkin kun asfalttienkeleiden merkitys lasautetaan kirjassa lukijan kasvoille. Holmströmin feministinen pohdinta, joka puoltaa paikkansa romaanissa erinomaisesti, ja jota tarkastellaan ansiokkaasti monesta näkökulmasta, annostellaan välillä liian osoittelevasti.

Yhdessä nämä tekijät luovat vaikutuksen, että kirjailijalle ei itselleen olisi aivan selkiytynyt, minkä ikäiselle lukijalle hän kirjoittaa. Toivottavasti kaikenikäiset lukijat löytävät Itämaan, sillä se kertoo koskettavasti ja uskottavasti teinien (noiden aikuisten yhteiskunnan iätiulkopuolisten) elämästä nyky-Helsingissä, jossa monikulttuurisuus asettaa oman äänensä ja paikkansa löytämiselle lisähaasteita.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)

Norjalainen Gaute Heivoll voitti vuoden 2012 Blogistanian Globalia-palkinnon autofiktiivisellä dokumenttiromaanillaan Etten palaisi tuhkaksi. Romaanissaan Heivoll kohtaa oman ja tuttaviensa menneisyyden itseymmärrykseen pyrkivän, elämän sattumanvaraisuuden edessä polvilleen lankeavan ihmetyksen kautta. Itseymmärryksestä kasvaa monisäikeinen, tiheätunnelmainen  inhimillisyyden tutkielma, joka hurmaa sileällä, kaikki aistit huomioivalla rehdillä kerronnallaan.

Kuvassa oli muitakin lapsia, kaikilla palava kynttilä käsissä. Kului neljä viisi sekuntia.  Sitten äkkiä. Sehän olen minä. Sinä hetkenä se alkoi,sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. ... Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi kuin melkein suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin. (s. 23-24)

Etten palaisi tuhkaksi kertoo rinnakkain kahden paikallisesta tuppukylästä kotoisin olevan pojan kasvutarinat. Poikia yhdistää niin kunnollisuus kuin ulkopuolisuus, sillä kumpikin heistä pyrkii elämään mahdollisimman kiltisti, mutta kumpikaan heistä ei oikein tahdo päästä sisälle kyläympyröihin. Ulkopuolisuuden kirous kasvattaa sisäistä painetta, jonka purkautuminen vaatii uhrinsa.

Etten palaisi tuhkaksi -romaanin jännitysnäytelmänomainen historiallinen tausta perustuu Gaute Heivollin syntymävuonna hänen kotipitäjäänsä piinanneeseen murhapolttojen sarjaan ja sen selvittelyyn. Kirja on kuitenkin pikemminkin kasvukertomus kuin jännäri, sillä syyllinen paljastuu varsin alussa. Kasvukertomusten avulla kirjailija rinnastaa murhapolttajan tarinan omaansa kysyen, miten tässä näin kävi. Hän näkee yhtäläisyyksiä rakastavissa perheissä, lapsuuden harrastuksissa ja kiinnostuksen kohteissa ja toisaalta myös kriiseissä sekä vaikeuksissa.

Siinä missä kirjailija tuntee oman tarinansa läpikotaisin, toisen pojan tarinaan jää Heivollin empaattisimmista ja tarkimmista tutkimusyrityksistä huolimatta aukkoja. Omasta tarinastaankin Heivoll joutuu välttämättä poimimaan rusinat, eikä hän Proustiksi pyrikään. Hypoteettisyys on kuitenkin Etten palaisi tuhkaksi -romaanissa kiehtovaa. Vaikka on pelottavaa, ettemme tiedä, läpikotainen selvitys olisi kuitenkin vaikuttanut epäuskottavalta. Yhä uudestaan ja uudestaan nousee kuitenkin ajatus, että tasapainoisen ihmisyyden toteutumisen ehtona on aito yhteys niin omaan itseen kuin toisiinkin ihmisiin. Kun toinen näistä on heikoilla, toinen voi paikata.

Ystäväni. Minun on saatava kirjoittaa tämä, etten palaisi tuhkaksi. (s. 306)

***

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin: Reeta, Arja, Laura, Anki, Leena, Hanna, Katja, Sonja, Liisa, Paula, Erja, Maria, Susa, Aletheia, Karoliina, Rva Kepponen, Jenni, Tuulia, Minna, Minna J., Anna Elina, ja Mari A.

***

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Suom. Päivi Kivelä

Kansi: Anna Makkonen

WSOY 2012

307 s.

Norjank. alkup. Før jeg brenner ned

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books 2008)

Alan Bennett yhdistää Epätavallisessa lukijassa kaksi valloittavaa asiaa, Englannin kuningattaren ja lukemisen. Kun jälkimmäinen alkaa saada yliotteen ensiksi mainitusta, sekaisin menee ensin hovin normaali päiväjärjestys ja seuraavaksi uhka kohdistuu Englannin hallintoon. Epätavallinen lukija on söpö nopealukuinen satiiri kirjallisen sivistyksen vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä keikuttavasta voimasta.

Kuningatar Elisabet I tunnetaan reippaana ja huoliteltuna, joskin pidättyväisenä ja velvollisuudentuntoisena corgi-ihmisenä. Kun koirat karkaavat kirjastoautoon, kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata jonkin kirjan. Tämä ilmainen eka kokeilu johtaa nopeasti ja vääjäämättömästi vahvempien kokemusten hakemiseen - kuningatar hankkii lähelleen virallisen amanuenssin, tilailee kirjoja sieltä sun täältä, vierailee kirjastoissa ja lukee kaikki vapaa-aikansa. Viihdekäyttö johtaa ennen pitkää myös salalukemiseen työtilanteissa, itsensä hoitamisen laiminlyöntiin, luonteenmuutoksiin, uusiin ajatuksiin... Epätavallinen lukija näyttää konkreettisesti yhden varoittavan esimerkin kautta, miten lukeminen voi vaikuttaa kehen tahansa.

"Voiko olla suurempaa iloa", kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, "kuin törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan yli kymmenen?" Ja kaikki pokkareita, eli käsilaukkukokoa, vaikka tätä hän ei sanonut ministerille. (s. 64)

Bennett on tarkka havainnoitsija, joka saa Epätavallisessa lukijassa aloittelevan tosilukijan innostuksesta irti lukemattomia hauskoja kohtauksia - kohtauksia, jotka kuulostavat tutuilta sellaisestakin lukijasta, joka on käynyt Buckinghamin palatsissa vain turistikokemusta varten. Absurdissa ympäristössä ne kiteytyvät pörröisiksi nostalgiahetkiksi, jotka auttavat näkemään, miksi ihmiset välillä ihmettelevät "yletöntä lukuintoa".

Bennettin tekstissä ja tarinassa näkyvät rutinoituneen kirjoittajan tasalaatuinen laatutyö. Suomennoskin on samaa sorttia, vaikka käännöksessä eivät kaikki koomiset nyanssit näykään, suurelta osin aivan kielten erilaisuuden takia. Epätavallinen lukija sisältää suuren määrän kirjallisia ja kirjailijoihin liittyviä vitsejä, mutta toisaalta se kysyy vakavissaan, miten lukijuus ja lukukokemukset muuttavat lukijaa.

***

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Suom. Heikki Salojärvi

Kansi: Ina Kallis

Basam Books, 2008

115 s.

Engl. alkup. The Uncommon Reader (2007)

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän linna (WSOY 1968)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus - käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. ... Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta - 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso - muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna

 Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

266 s.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos 2012)

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kansi: Sanna Mander

Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)

Teos & Schildts & Söderströms 2012

437 s.

***

Kirjakaksikko: Menneiden joulujen lahjakirjat

Lueskelin menneiden joulujen lahjakirjoja (ei omia) näin tulevia odotellessa. Osuin onnekkaasti kahteen nykysuomalaiseen mentaliteettiin humoristisella otteella pureutuvaan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on jotain palkintojakin joskus voittanut, mm. Finlandian 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2004. Miika Nousiaisen Metsäjätti (2011) puolestaan ei ole, mikä oudoksuttaa lukukokemuksestaan suuresti nauttinutta lukijaa.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava 2011)

Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo lämminhenkisen humoristisesti kahden ystävyksen yhteen-, erilleen- ja yhteenkasvutarinan Törmälän puunjalostustehtaan kohtalonpäivinä. Nousiaisen tarinan erityisominaisuuksina ovat yleisen tiivistäminen yksilöihin katkeransuloiseen ääripisteeseen saakka ja pullamössösukupolven ilmiöiden lempeän satiirinen ymmärtäminen. Näistä aineksista syntyy tiivis moniääninen kerronta, joka hurmaa sketsikkäällä koskettavuudellaan.

Kirjan minäkertojista Pasi lähti opiskelemaan Helsinkiin, Janne jäi Törmälään, suomalaiselle peruspaikkakunnalle, "joka on olemassa, jotta nuorilla olisi joku paikka mistä haluta pois". Pasi eteni työelämässä Törmälänkin tehtaan omistavan yhtymän keskijohtoon, Janne luopui unelmistaan ja ryhtyi latomaan vaneria tehtaalla. Pasi palaa pitkän poissaolon jälkeen kotipaikkakunnalle laittamaan tehdasta lihoiksi. Pasin ja Jannen lapsuuskuvat paljastuvat vähitellen muistelujen ja takaumien kautta Pasin järjestellessä tehtaan lopunaikoja ja Jannen odotellessa niitä.

Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot piirteet.
(s. 39-40)

Nousiainen kiteyttää Metsäjätissä epäonnistempien suomalaisten laman lasten ja heidän vanhempiensa muistoja ja nykyisyyttä. Kuningas alkoholi ja yleinen pessimismi tuntuvat varjostavan niin perhe-elämää kuin tulevaisuuttakin nyt ja aina. On parempi olla yrittämättä tai toivomatta, ettei vain pety. Ne, jotka onnistuvat syntymätörmäläänsä pakenemaan, elävät sitä kuitenkin sisällään, vaikka uskottelevat muuta. Nousiainen käsittelee karvasta aihettaan uskottavasti. Tarinan kehitys ei haiskahda naminamimantroilta edes positiivisissa käänteissään. Hahmojen ja kerronnan lämminhenkisyys tuottaa lähes katarttisen lukukokemuksen vaikeita aiheita käsiteltäessä.

*** 

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY 2002)

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kaivaa esiin suomalaisen kodinomistusmentaliteetin absurdeja pohjamutia yhden miehen kohtalon kautta. Hotakaisen moniääninen kerronta paljastaa niin suomalaisten kerrostalo- kuin omakotitaloeläjien pimeät puolet hersyvän hauskasti. Juoksuhaudantie on tragikoominen veijariromaani, jossa nykysuomalainen Don Quijote kohtaa tuulimyllyjen sijaan Helsingin pientalomarkkinat.

Juoksuhaudantien päähenkilö Matti on kokkaava ja leipova pehmoisä. Kun nyrkki kerran heilahtaa, vaimo lähtee ja vie lapsen. Matti päättää saada perheensä takaisin toteuttamalla vaimonsa unelman: hän lähtee hankkimaan perheelle rintamamiestaloa. Eikä pelkästään rahalla, vaan kaikin mahdollisin keinoin. Matin ällistyttävä asunnon hankintakeinokavalkadi sisältää niin laillisia kuin laittomiakin viritelmiä, joiden mukana prosessi nielee yhä useampia ihmisiä. Hotakainen päästää useimmat heistä ääneen, ja päästää jotkin jopa kiinni vastatoimintaan. Matin taistelu kodista muuttuukin pian monen rintaman täysoffensiiviksi.

Hain vastaansanomatonta sävyä. Samaa tunnetta, jonka rintamamiestalo herättää katsojassa. Hain koivua, mäntyä ja kuusta. Leikkasin pois koristekasvit, pihatontut ja grillikatokset. (s. 162)

Hotakainen kuljettaa tarinaansa varmoin ottein moniäänisyydestä ja -juonisuudesta huolimatta. Tarina etenee reippain leikkauksin yhä absurdimpaan suuntaan, pysyen kuitenkin tiukasti teemassa. Hotakainen pohtii Juoksuhaudantiessä hahmojensa kautta suomalaista ja erityisesti suomalaisten miesten asumis- ja olemismentaliteettia. Mikä todella tekee asunnosta kodin? Kirjailijan vastaus ei sisällä sisustusvinkkejä.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kansi: Markus Pyörälä
Otava 2011

286 s.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2002
334 s.

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Mari Siliämaa: Napanuoralla (Torni 2012)

Mari Siliämaan esikoisteos Napanuoralla tempoilee chick litin ja äitiyskirjallisuuden välimaastossa seuratessaan läheisten ystävysten yhtäaikaista yllätysraskautta ja yllätyslapsettomuutta. Kirja on kirjoitettu amerikkalaisen psykoanalyyttisen chick lit -romaanin kaavalla, jossa menneisyyden solmut selvittämällä voimaudutaan uuden elämänvaiheen alkuun. Suomalaisista äitiysromaaneista tuttua puolestaan on raskausajan käsittely koko tunneskaalalta, vessahuumoriakaan unohtamatta. Siliämaa näyttäytyykin kirpakan huumorin taitajana, vaikka romaani sinänsä olisi hyötynyt tarkemmasta kustannustoimittamisesta.

Napanuoralla -teoksen keskeinen jännite liittyy ikuisesti ajankohtaiseen teemaan, lasten hankintaan tai saamiseen. Kun minäkertoja Kirsi raskautuu yllättäen ja pyytämättä yhdenillanjutusta, hän pyrkii olemaan aktiivisesti huomioimatta koko siunattua tilannetta niin kauan kuin pystyy. Samaan aikaan paras ystävä, yhtiökumppani, pomo ja ainoa tuki Paula on saanut vauvakuumeen. Päämäärätietoinen Paula ei vain raskaudu odottamassaan aikataulussa ja turhautuu. Kun Kirsi lopulta päätyy jakamaan uutisensa Paulan kanssa, tilanne räjähtää käsiin.

Napanuoralla on viihdyttävää seurattavaa sekä ennen Kirsin raskauden paljastumista että sen jälkeen. Siliämaa tiristää teemastaan taitavasti kaiken irti. Romaanin teema ja mainostoimistomiljöö tarjoavat runsaasti niin koomisia kuin koskettaviakin kohtauksia, joista kirjailija kimmottaa päähenkilön henkilöhistoriaa pohdiskelevalla otteella. Takaumien kautta tutustutaan Kirsin ja Paulan lapsuuteen, jonka merkittävät tapahtumat paitsi selittävät Kirsin nykytoimintaa ja -ihmissuhteita, myös syventävät kirjan päähahmoja. Siliämaan anekdoottien napakkuus jäntevöittää syväanalyyttisen märehtimisen osaksi juonenkuljetusta. Niinpä juoni pysyy kasassa runsaista takautumista huolimatta.

Pienkustantamoille tyypillinen kiire näkyy tekstin laadussa. Tekstissä on jonkin verran äidinkieleltään suomalaiselle outoja kongruenssivirheitä, mutta myös esikoiskirjailijoille melko tyypillisiä järjettömiä kielikuvia. (En väitä, että jo establisoituneissakaan on aina logiikka kohdallaan...) Edellisten korjaaminen ja jälkimmäisten uudelleenpohdinta olisi siloittanut lukukokemuksen hiukan yskivästä pehmeän rytmikkääksi, sillä Siliämaan teksti tangoaa luonnikkaasti mainossloganotsikoiden ohjaamana ja luontokuvien pilkuttamana.

***

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Kansi: Heidi Ahola

Torni kustantamo 2012

362 s.

***

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti (Gummerus 2012)

Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen osa sf-klassikkosarjasta Uuden auringon kirja, joka ilmestyi 1980-luvun alkuvuosina. Siis hävyttömän kauan on lojui suomentamattomana tämä erinomaisen hieno ja aikanaan omalaatuinen kuolevan maan tieteisfantasiaromaani. Onneksi Johanna Vainikainen-Uusitalon käännös auttaa Wolfen maalaaman maailmanlopun maailman heräämään eloon myös suomeksi. Tämä ei ole varsin mitätön saavutus, sillä Uuden auringon kirjan selkärankana toimivat kielelliset keksinnöt samalla kun sen tarinaa ja hahmogalleriaa vaivaavat ajoittain kirjallisuudenlajille tyypilliset kliseet.

Kirjasarjan juoni on fantasia-Bildungsromanille tyypillinen: poika joutuu mieron tielle ja päätyy ajan kanssa yhteiskunnan syrjältä vallan keskiöön. Kiduttajan varjossa ryhdytään seuraamaan teini-ikäisen Kiduttajien killan oppipojan Severianin kasvukertomusta hänen itsensä kertomana. Severianin jo lapsuudessa määrätyn elämänpolun suunnan muuttaa ylhäinen nainen, hänen ensirakkautensa. Romanttisten tekojensa jälkeen Severianille ei anneta muuta vaihtoehtoa kuin poistua killan suojista valtakunnan takamaille. Matkan alussa Severianin kohtalo kietoutuu useisiin naisiin, jotka hahmoina jäävät varsin yksioikoisiksi ja kliseisiksi. Toki näitä kliseitä on sikäli hauska seurata, että niitä ovat sittemmin toisintaneet muut suositut sf-kirjailijat, esimerkiksi George R. R. Martin Tulen ja jään laulussa. Tuttuakin tutumpi keskusjuoni ja kliseiset hahmot vapauttavat lukijan mielenkiinnon Wolfen luoman maailman ja yhteiskunnan tarkkailuun.

Kiduttajan varjoa on vaikea ensikädeltä hahmottaa tieteiskirjallisuudeksi, sillä ympäristö kaupunginmuureineen ja torneineen ja yhteiskunta kiltoineen ja hoveineen sekä niihin liittyvine hierarkkisine sosiaalisine järjestelmineen vaikuttaa enemmän perinteiseltä keskiaikafantasialta. Tämä romaani on kaikesta keskiaikaisuudestaan huolimatta jopa H. G. Wellsin Aikakoneeseen häivähtävä dystooppinen fantasia tulevaisuudesta. Siinä, missä Wells näki luokkajaon johtavan biologiseen evoluutioon, Wolfe tulkitsee sosiaalista muutosta maailmassa, joka on jäänyt kuolevan tähden varjoon. Tieteiselementit vilahtelevat kirjassa ajoittain: kuu hohtaa vihreää valoa kasvillisuuden vuoksi, suuret tornit paljastuvat avaruusalusten rungoiksi. Mennyttä korkeateknologiaa ei enää ymmärretä tai osata käyttää: suurta osaa vanhoista kirjoituksista ei pystytä tulkitsemaan ja tuntemattomaan teknologiaan suhtaudutaan ihmetyksellä ja jopa pelolla sitä kohdattaessa. Rappion keskellä odotetaan auringon sammumista.

Kiduttajan varjossa tuntuu siltä, että hahmojen ja juonten tarkoitus on suurelta osalta näyttää mahdollisimman paljon dystooppista todellisuutta. Tämä kirjailijan luoma todellisuus puolestaan perustuu kielelliseen kekseliäisyyteen, menneisyydestä ja vieraista kielistä kaivettuun sanastoon, jolla merkitään esimerkiksi vaatetusta, kasvillisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Vainikainen-Uusitalo on onnistunut säilyttämään käännöksessään alkuperäisen mielikuvitusta näppäilevän tyylin erinomaisesti. Wolfen uudissanasto on suomennettu niin, että uudissanat paitsi sopivat suomenkieliseen tekstiin, myös kuulostavat jokseenkin oudoilta, mutteivät täysin käsittämättömiltä. Historiaa tai vanhempia kieliä tuntevan on yhtä mahdollista arvailla uudissanojen tai uudiskäyttöön otettujen sanojen alkuperäisiä merkityksiä kuin englanninkielisenkin alkuperäisteoksen lukijan. Tämän työn perusteella näyttää siltä, että Vainikainen-Uusitalo on tieteiskirjallisuuden Jaana Kapari-Jatta.

Itse jäin odottamaan seuraavaa osaa vesi kielellä. Gummerus lupailee onneksi Sovinnontekijän kynttä ilmestyväksi piakkoin.

*** 

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Gummerus 2012

389 s.

***

Kirjakaksikko: Hobitti 75 v.

Yksi maailmankirjallisuuden historian parhaista kirjoista ikinä ja ehdottomasti parempi kuin Taru sormusten herrasta*, J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin täyttää tänään 75 vuotta. Kirja ei suinkaan pölyynny eläkepäivillään, vaan kuluu yhä uusien lukijasukupolvien käsissä. Nautitaan tänään kaikki toinen aamiainen Hobitin kunniaksi!

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin (WSOY 1985)

Hobitti on yksi näistä kirjoista, joista on hankala kirjoittaa: jotenkin sitä olettaa, että kaikki tietävät jo, mistä on kyse. Hobitin kirjavaliomainen lyhennelmä voisikin kuulua "Karvajalkainen tyyppi lähtee kääpiöjengin kanssa lohikäärmeenkaatoon ja tulee takaisin kotiin". Kyseessä on perinteinen kasvutarina lasten seikkailufantasiaromaanin muodossa. Kotikonnusta suureen maailmaan lähdettyään päähenkilö Bilbo Reppuli joutuu kohtaamaan outoja asioita, selviytymään vaarallisista tilanteista ja luottamaan niin omiin kykyihinsä kuin toveriapuunkin pärjätäkseen - ja auttaakseen muita pärjäämään.

Hobitin taianomaisin piirre on Tolkienin luoma Keskimaan fantasiamaailma, joka on yksi täydellisimpiä karttoineen, rotuineen, kielineen ja mytologioineen. Nämä ihastuttavat elementit käyvät ilmi jouhevasti tarinan edetessä ja liittyvät oleellisesti kirjan teemoihin ja tapahtumiin. Suomentaja Kersti Juva kertoikin WSOY:n markkinointitilaisuudessa, että yksi suurimmista syistä sille, miksi alunperin lastenkirja Lohikäärmevuorena suomennettu teos haluttiin suomentaa uudelleen 1980-luvulla, oli nimistö ja tietoisuus siitä, että kirjalla on laaja aikuislukijayleisö. Juva halusi suomennoksessaan kunnioittaa kirjailijan toiveita ja pitää kiinni alkuperäisestä nimistöstä. Juvan taiteilu lastenkirjamaisuuden ja (aikuistyleisölle sopivan) fantasiakirjamaisuuden välillä onkin erittäin onnistunutta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin. 

Myös Tolkien taiteli kirjailun ohella: hänellä oli tapana kuvittaa itse lapsilleen tuottamansa tarinat. Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama Hobitti Tolkienin silmin kokoaa yhteen Tolkienin Hobittia varten piirtämät luonnokset ja lopulliset teokset, joten sen avulla voi seurata Tolkienin ajattelun kehitystä, ikäänkuin nähdä kirjailijan ajatusmaisemaa.

Vaikka esimerkiksi omassa rakkaassa Hobitin painoksessani (WSOY 1985) on julkaistu suuri osa Tolkienin viimeistellyistä, väritetyistä kuvista ja kartoista, ja ne ovat erittäin tuttuja, Hobitti Tolkienin silmin onnistuu syventämään ja taustoittamaan kuvia merkityksellisesti. Taidekirjana Hobitti Tolkienin silmin on erittäin kaunis ja laadukkaasti tuotettu. Kokokin on varsin sopiva: teos mahtuu kirjahyllyyn, mutta karttojen pikkutekstauksetkin ovat nähtävissä ilman suurennuslasia.

Kirja sisältää paitsi toimittajien tulkintoja kuvista, myös runsaasti Tolkienin ja kustantajien kirjeenvaihdossa ilmennyttä pohdintaa ja vaatimuksia. Kaikesta käy ilmi, että kuvituksen ei ollut tarkoitus olla vain silmäniloa perheen pienimmille: niiden oli tarkoitus luoda lukijalle eheä kuva Keskimaasta ja tuoda tarinaan uusia ulottuvuuksia. Tolkienin mielestä esimerkiksi Keskimaan kartat olivat teoksen ymmärtämiselle elintärkeitä. Bilbon seikkailujen seuraaminen ilman karttoja tai haltiakielen merkityksen ymmärtäminen ilman riimuja voisikin olla erittäin työlästä tai vähintäänkin latistaa Hobitin lukukokemusta huomattavasti. Hobitissa kuvat johdattavat lempeästi toiseen aikaan ja maailmaan silloin, kun sanat haastavat mielikuvituksen rajat.

***

Hobitin uuden painoksen ja äänikirjapainoksen lisäksi tänä Tolkienin 120-vuotisjuhlavuonna on ilmestymässä myös vastaavat Tarusta sormusten herrasta, sekä useita muita teoksia. Kirsikkana kakussa Peter Jacksonin Hobitti -elokuvatrilogian ensimmäinen osa saa ensi-iltansa 12.12.2012. Sitä odotellessa voi tutustua Hobitti -elokuvien tekemisprosesseihin osoitteessa http://www.thehobbitblog.com/ (sis. mm. superhauskoja tuotantovideoita ja paljon kauniita kuvia), sekä Hobitti - Odottamaton matka -elokuvan trailereihin. Uusin virallinen traileri löytyy täältä, ja interaktiiviset täältä. Interaktiivisissa trailereissa voi itse valita haluamansa lopun. Haluaisin vilpittömästi tiedustella, kuka jätti katsomisen yhteen versioon?

* Ei pelkästään henkilökohtainen mielipiteeni, vaan jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Oikeesti.   

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

suom. Kersti Juva

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 1985

engl. alkup. The Hobbit or There and Back Again (George Allen & Unwin 1937)

308 s.

***

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

suom. Tero Valkonen

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 2012

engl. alkup. The Art of The Hobbit by J. R. R. Tolkien (HarperCollins Publishers 2011)

144 s.

***

Yann Martel: Piin elämä

© Taika. Yann Martel: Piin elämä. Kansi: Andy Bridge (Tammi 2003)

Kanadalaisen Yann Martelin kansainvälisen, Booker-palkitun läpimurtoromaanin Piin elämän kirjavaliomainen lyhennelmä voisi kuulua: intialainen teinipoika ja tiikeri matkustavat pelastusveneessä Tyynenmeren yli. Näistä lähtökohdista Martel on luonut lämminhenkisen tarinan uskomattomista ja raadollisistakin tapahtumista, joka pitää ällistyttävästi otteessaan alusta loppuun saakka. Piin elämä on puhutteleva ja koskettava lisä Homeroksen Odysseuksesta lähteneeseen haaksirikkokirjallisuuden traditioon, jossa fyysiset ja henkiset koettelemukset oudossa ympäristössä luonnon armoilla nivoutuvat saumattomasti toisiinsa filosofisiakin ulottuvuuksia tarjoten.

Piin elämän päähenkilö on intialainen Piscine Molitor Patel, jonka etunimi on peräisin pariisilaisesta uimalasta ja kutsumanimi Pii (3,14...) puolestaan omaa keksintöä, vastaliike kiusaajien keksimälle Pissille. Piin perhe omistaa eläintarhan Pondincherryssa, josta he joutuvat emigroitumaan Kanadaan vastalauseena Intian 1970-luvun sisäpolitiikalle. Uskonnoista ja eläimistä kiinnostunut Pii, perhe ja eläintarhan amerikkalaisiin eläintarhoihin myydyt eläimet lähtevät seilaamaan Tyynenmeren yli rahtilaiva Tsimtsumilla. Tsimtsumin haaksirikosta selviytyy yksi pelastusvene, jossa alkaa elämän ja kuoleman, uskon ja epätoivon, toivon ja luovuttamisen taistelu, jossa ihminen, eläimet ja ympäröivän luonnon voimat ovat yhtäaikaisesti toistensa vihollisia ja liittolaisia. Pii käy matkallaan läpi äärimmäisen kasvutarinan, jonka aikana myös lukijan epäuskon rajat haastetaan.

Haaksirikkoromaanina Piin elämä asettuu Robinson Crusoen ja Gulliverin retkien välimaastoon. Gulliverin retkien tavoin Piin elämä kommentoi nykyelämän ilmiöitä. Vahvimpana pohdinnan kohteena kirjan alussa on uskon ja tieteen, vaistomaisten tarpeiden ja kulttuurin pintasilauksen (näennäinen) ristiriita, jota Piin elämä Tsimtsumin haaksirikon jälkeen jäsentää monin tavoin tarinan kuluessa. Crusoesta poiketen Piillä vain ei ole saarta, pelkästään pelastusvene ja Perjantainakin häärii 250-kiloinen Bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Silminnäkijän ja omakohtaisen kokijan kertomuksesta on kuitenkin kyse: Martel rakentaa tarinaansa uskottavuutta niin reportterimaisen kirjailijakertojan kuin tarinaansa kertovan päähenkilön avulla. Piin elämässä yksinkertainen perusasetelma johtaa juonivetoisuuteen. Onneksi kirjailija luo taidokkaasti hetken ja pienten ihmeiden draamaa. Tarinan filosofiset ulottuvuudet voivat pohdituttaa pitkäänkin lukijaa, joka haluaa kirjailijan hienovaraisiin vihjeisiin tarttua, mutta juonivetoisuus antaa lukijalle vapauden valita seikkailua korostavan luennan. Valinnan vapaus ja lopun käänteet korostavat kirjan teemoja parhaalla mahdollisella tavalla.

Piin elämä on yksi uusintaensikertakirjoistani: siitä tuntuu löytyvän jotain uutta jokaisella lukukerralla. Siitä huolimatta, että poika ja tiikeri vain seilaavat meren yli. Vähintään keskikokoinen ihme on se.

***

Tällä kertaa tartuin kirjaan uudelleen Ang Leen joulun alla ensi-iltansa saavan 3D-elokuvan takia. Leffasta promotilaisuudessa näkemäni 12 minuuttia vahvistivat käsitystäni Järki ja tunteet (1995) -ohjaajan Ang Leen nerokkuudesta romaaniadaptaatioiden luojana, sillä kirjan läpitunkeva lämminhenkisyys oli tavoitettu erinomaisesti myös elokuvassa. Samalla ällistyin 3D:n käytöstä. Tekniikka on tässä elokuvassa todellakin valjastettu tarinan ja katsojan palvelukseen. Romaanin merellistä ulottuvuutta visualisoidessaan Ang Lee yhdistää parhaan avaraluontomaisen dokumentaarillisuuden ja Martelin uskomattoman kokemuksellisuuden leffakatsojan kokemuksen korottamiseksi ihailusta ihmeen puolelle. 

Piin elämän ensi-ilta Suomessa on 21.12. Toivottavasti maailmanloppu tulee vasta kun olen tämän leffan katsonut. Elokuvan ansiosta Tammi on myös ottamassa lokakuussa pokkaripainoksen suomennoksesta, joten romaanin ehtii saada käsiinsä ja lukea ennen ensi-iltaa.

***

Yann Martel: Piin elämä

suom. Helene Bützow

kansi: Andy Bridge

Tammi, 2003

394 s.

***

Visuaalista tunnelmointia Ang Leen elokuvasta Piin elämä. Ensi-ilta 21.12.2012. © Twentieth Century Fox.

Chuck Palahniuk: Kirottu

© Taika. Chuck Palahniuk: Kirottu (Like 2012).

Fight Clubin kirjoittajan Chuck Palahniukin uusin romaani Kirottu aloittaa eristyneisyydestä, sosiaalisesta paitsijäämisestä. Kukapa olisi yksinäisempi kuin lihava ja kiusattu teinityttö, joka kamppailee aikuiseksi kasvamisen kanssa? Kuolemansa jälkeenkin. Kuoltuaan ja helvettiin jouduttuaan Madison Spencer kuitenkin löytää itselleen viiteryhmän muista kirotuista ja laittaa haisemaan, niin Helvetissä kuin maan päällä. Kirottu käsittelee teini-iän kasvukipuja humoristisen fantasian keinoin. Kysymys "kenen luomus minä olen?" kasvaa romaania suuremmaksi.

Kirotun päähenkilö Madison (13-v.) on hetkittäin epäuskottavahko, mutta sympaattinen hahmo, kertojana epäluotettava. Iästä se johtuu. Vaikka hän uskoo tavanomaisten teinien tapaan tietävänsä lähes kaiken, käy jatkuvasti ilmi myös hänelle itselleen, että hän on naiivimpi kuin uskoisikaan. Toisissa asioissa Madison on valtavan kokenut, kyynistynytkin, toisissa hän on puolestaan isojen tyttöjen kertomusten armoilla tai muuten haavoittuvainen. Rikkaat ja kuuluisat vanhemmatkaan, jotka haluaisivat nähdä lapsensa aina alle 10-vuotiaana, eivät voi suojella Madisonia ristiriidoilta tai elämältä, edes kuolemalta. Kuoleman jälkeinen elämä paljastuu kasvutarinaksi, jossa ikuinen muutokseen heittäytyminen osoittautuu hedelmälliseksi ja hauskaksi riskeistä huolimatta.


Kirottu on kollaasi tyttölehtien kysymys-palstoista, juorulehtien julkkisjutuista, viime vuosien suosituimmista nuortenkirjoista, klassisista tyttöromaaneista, uusimmasta chick litistä ja erityisesti teini-ihmisiä heilauttavista yleisinhimillisistä ja moraalisista kysymyksistä. Joihin nämä edellä mainitut antavat varsin erilaisia vastauksia. Onko siis ihmekään, että teiniydestä hengissä selviytyminen vaikuttaa mahdottomalta? Helvetissäkin.

Lukijalla on paljon valtaa, sillä tarina soljuu vaivattomasti: kirjan voi lukea kepsakkana hupifantsupätkänä, mutta Palahniuk viettelee lukijan syvempiin vesiin lähes huomaamatta. Palahniukin intertekstuaalisuus on peittelemätöntä ja helposti seurattavaa. Jokainen luku alkaa Judy Blumen -70-luvun tyttökirjaklassikkoa* pastissoivasti: "Oletko siellä Saatana? Minä täällä, Madison." Madison lukee Jane Austenia ja Bronten sisaruksia. Viisasteleva sydän (engl. alkup. Persuasion) erityisesti naurattaa: kiltteyden ja mukautuvuuden oppi ei tunnu ajankohtaiselta nykyelämänmenossa. Toisaalta Viisasteleva sydän ennakoi Kirotun kulkua: kyseessä on kuitenkin tarina, joka alkaa niistä onnettomuuksista, joita on aiheutunut toisten toiveisiin ja painostukseen kiltisti alistumisesta ja päätyy kapinaan.

Myös Helvetti asujaimistoineen toisintaa osittain tuttuja polkuja Jumalaisesta näytelmästä ja Gulliverin retkistä Breakfast Clubiin (mikä paljastaa, että kirjan odotusyleisö ovat nykyteinien vanhemmat pikemmin kuin teinit itse). Helvetin maastot ovat kyllä pääosin Palahniukin omaa tuotantoa, mutta siellä paarustaminen kaiuttaa ironisesti kilvoittelu- ja itseapukirjallisuutta aina Kristityn vaelluksesta lähtien. Kirotun sydämessä asuu suuria kysymyksiä. Kun akuuteimmasta "miksi minä olen täällä?" -kysymyksestä on selvitty, nousee liuta muita. Parasta Palahniukin intertekstuaalisuudessa on se, että se tukee täysin niin Kirotun teemoja, tarinaa kuin sanomaakin. Onko ihminen itsensä luomus, tai kirja kirjailijan? Ja miten ne luovat toisiaan?

Kirotun suomennos paranee loppua kohden. Tai ehkä tarina alkaa viedä kaiken huomion noin 7. luvun kohdalla niin, etteivät suomennoksen ongelmat toistuvia "loufereita" ja "Manolo Blahnik -kenkiä" lukuunottamatta enää pistä silmään. Pääosin Juha Ahokkaan suomennos on kuitenkin varsin onnistunut. Se pitää hyvin yllä Kirotun absurdia perustunnelmaa, jossa lukijaa (tai muuta, mitä) puhutellaan suoraan Palahniukille ominaiseen tyyliin, hemmotellaan huomioilla, joista voi olla vain samaa mieltä tai palkitaan oivalluksilla tai hyvillä nauruilla.
  
Kirottu irvailee 2000-luvun elämänmenon ja kirjallisen kulttuurin ilmiöille, muttei sorru moralismiin. Fantasiallisuus ei etäännytä, vaan pikemminkin luo tilaa kirjan herättämille omaa arkea ja ihmisyyttä koskeville ajatuksille. Kirottu onkin ehdottomasti Palahniukin parhaimmistoa.

***

Chuch Palahniuk: Kirottu

suom. Juha Ahokas

kansi: ?

engl. alkup. Damned (2011)

Like, 2012.

229 s.

 ***

* Judy Blume (1970): Are you there God? It's me, Margaret.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

© Taika. Amor Towles: Seuraelämän säännöt.

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt on lainannut nimensä suoraan George Washingtonin teini-ikäisenä kynäilemästä tapakirjasesta, joten luvassa oli oletusarvoisesti naiivin ja säännönmukaisen sekä kokeneen ja satunnaisen ristiriidoista ja tasapainottelusta ponkaiseva älykäs ja historiallinen lukuromaani. Näyttämö ja juonikin kuulostavat hyvältä paperilla: 1930-luvun New York, kolmiodraamaa, älykäs mutta varaton sankaritar, joka puskee tietään eliittiin. Seuraelämän säännöt ei kuitenkaan nouse keskivertoviihderomaania ikimuistettavammaksi tapaukseksi: edes runsas intertekstuaalisuudella kikkailu, nokkela(hko)t sanaleikit, lähes historiallisessa pysyttelevä ajankuvaus ja dialogi, tai oikeasti erinomainen miljöön kuvaus eivät kosketa. Lukukokemus jäi latteaksi (niinkin latteaksi, etten kertakaikkiaan saanut luettua muutamaa viimeistä lukua).

Seuraelämän säännöt kertovat päähenkilö Katey Kontentin elämän käännepisteestä, vuodesta 1938. Vuonna 1938 Katey hummailee rahattomana parhaan kamunsa kanssa, rakastuu ketkuun, heittäytyy töihin, heittäytyy vielä parempiin töihin, menettää rakkautensa, pinnaa töistä, muuttaa omilleen, seurapiireilee ja salasuhteilee, patikoi vuorilla ja hengaa jazz-klubeilla, ravintoloissa ja hotellihuoneissa hyvässä seurassa. Toki kaikkea hengailua ja sen semmoista kahlitsevat seuraelämän säännöt: pitää tehdä niin, että näyttää oikealta ja sanoa niin, että kuulostaa oikealta. Kateyn ja hänen tuttaviensa irtiotot säännöistä ovat kuitenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kunhan kulissit pysyvät yllä, oikeastaan kaikki on sallittua. Niinpä Seuraelämän sääntöjen pitäisi olla varsin mehevä ja mehukas pakkaus. Jälkimakuna jää kielelle asumaan kuitenkin kolme päivää jääkaapissa marinoitunut mansikkakermakakku.

Seuraelämän sääntöjen latteus johtuu monesta seikasta. Ensimmäiseksi historiallinen ajankuva rikkoutuu lukuisten virheiden takia - kirja kuulostaa siltä kuin kirjailija olisi hankkinut ison osan erityisesti naisen elämään liittyvistä tiedoistaan wikipediasta, ja käännös tapaa tipahdella ajankuvasta tasaisin väliajoin. Löytyy push up -liivejä (s. 70), sisällissodan soturi (s. 143), Schiaperellin kolttu (s. 265),  ja äkäisen naispäähenkilön kiivas tokaisu "Pää poikki!" (s. 320), muiden muassa.

Kielellistä kompurointia enemmän häiritsi kuitenkin jumalaton juonellinen laskelmointi. Seuraelämän sääntöjen jokainen juonenmutka on aseteltu paikalleen huipputasapainoisesti ja päälle päätteeksi vielä hiottu niin siloiseksi, että rosoisimpiakin elämänmutkia kuvaavat kohtaukset liukuvat läpi käsien kuin vesi. Periaatteessa tätä muodottomuutta voisi varmaankin perustella juuri seuraelämän sääntöjen noudattamisella, mutta käytännössä se johtaa siihen, ettei juuri mikään kirjassa esitetty kosketa tai liikuta lainkaan.

Seuraelämän sääntöjen ehdottomia huippukohtia ovat miljöiden kuvailut - 1930-luvun New York, sen kadut, hotellit, klubit, lehtien toimitukset ja jopa Adirondack-vuoristo sykkivät elämää. Mikä on ehkä hiukan paradoksaalista hahmojen luisevuuden huomioon ottaen. Tosin seuraelämässä taitaa olla alkuperäistenkin Seuraelämän sääntöjen mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki feikkaavat jotain. Towlesin Seuraelämän säännöt feikkaavat historiallista romaania. Ehkäpä tämän voi lukea jonkinlaisena kommenttina historiallisten romaanien yleiseen suosioon tai koko genreen...

Jos pitää nykychick litistä  siirrettynä historialliseen, hyvinkuvailtuun miljööseen, tämä romaani kannattaa laittaa lukulistalle. Autenttisemmasta historiallisesta jazz-ajan kerronnasta pitäville suosittelen F. Scott Fitzgeraldia (älykästä kerrontaa) P.G. Wodehousea (nokkelaa viihdekirjallisuutta) tai vaikka Evelyn Waugh'ta (lähihistoriallista fiktiota).

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Suom. Hanna Tarkka

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY, 2012

445 s.

engl. alkup. Rules of Civility

Cetology, Inc. 2011

***

Kirjabloggareista kirjaa ovat arvioineet ainakin Tuulia, Karoliina ja Maria.

Terry Pratchett: Posti kulkee

Terry Pratchett: Posti kulkee.

Terry Pratchettin Kiekkomaailman uusin suomennettu otus opus, Posti kulkee, on ylistyslaulu  nörteille, luoville ratkaisuille ja tilanteisiin heittäytymiselle. Tämän hupifantasiaromaanin suomenkielinen nimi kuvaa kirjan pääteemaa, joka liittyy kirjaimellisesti viestien kuljettamiseen paikasta toiseen. Alkuperäiskielinen nimi Going Postal liittyy kirjan lähes vimmaiseen intoon suomia suur- tai monopoliyhtiöiden markkinaetiikkaa ja työntekijöiden alati surkeutuvia työoloja.  Posti kulkee oli ehdolla sekä Nebulan että Locuksen saajaksi ilmestymisvuonnaan 2004.


Posti kulkee -teoksen (Karisto 2012, suom. Mika Kivimäki alkup. englanninkielisestä teoksesta Going Postal) sankari on Tahmee von Lipwig, huijari-puijari, jonka Lordi Vetinari pelastaa hirsipuusta ihan vaan istuttaakseen hänen Ankh-Morporkin lähes kuolleen postitoimiston johtoon. Lordi Vetinari on nimittäin kyllästynyt tapaan, jolla postitoimiston syrjäyttänyttä nykyaikaista ja nopeaa viestintävälineistöä, semaforitorneja hallitseva yhtiö (ja etenkin sen johtokunta) riistää niin asiakkaitaan kuin työntekijöitään maksimoidakseen voitot.

Posti kulkee on Pratchettille tyypillisesti hyvin päähenkilövetoinen tarina, joka repii huumoria pääteemoistaan päähenkilön toimien avulla ja ohella. Ankh-Morporkin uusin päähenkilö Tahmee von Lipwig on yksi näistä Pratchettin ihastuttavista antisankareista, joka innoittuu käyttämään luonnollisia kykyjään luovin tavoin etenkin ääriolosuhteissa. Joita tuntuu tukkoisessa postitoimistossa tipahtelevan hänen eteensä tuon tuostakin, milloin hän ei kirjaimellisesti tipahda niihin. Tahmee ei koskaan lakkaa yrittämästä, ja mitä kovemmaksi panokset käyvät, sitä enemmän Tahmee korottaa omiaan.

Vaikka Lordi Vetinari onkin Tahmeen suorituksista positiivisesti yllättynyt, Suuren Runkolinjan
roistot johtokunnan jäsenet eivät kauheasti tykkää Tahmeen työn tuloksista, semaforia hitaammasta, mutta nykyisellään varmemmasta ja huomattavasti halvemmasta viestinkuljetusjärjestelmästä. Niinpä Tahmee joutuu piakkoin sekä kehittämään postitointa että pakoilemaan salamurhaajia, tutustumaan yliopiston toimintaan ja luonnollisesti myös liehittelemään luotettavimpien työntekijöidensä Golemien ammattiyhdistyksen puhenjohtajaa. (Huom. viimeinen toimi on ihan oman valinnan tulosta.)


Suomentaja Mika Kivimäki on tehnyt tämänkin Kiekkomaailma-teoksen kanssa erinomaista työtä. Kirjan huumori ei ehkä ole yhtä poksahtelevan silmiinpistävää kuin useimpien Pratchettin aiempien teosten, sillä sanaleikeillä ei ole yhtä keskeinen osa. Niiden sijaan kirjan temaattinen asetelma on herkullinen, nähtävästi lähes loputon lähde tosielämän peilaamiselle: Pratchett vetää vain peliin mielikuvitusta muokatakseen nykymaailman ilmiöt fantasiamaailmaansa sopivaksi ja sitten kaikki nupit kakkoon. Tragedialla on tälläkin kertaa pienimuotoinen osansa, mutta tavallista Pratchettia monipuolisemmin. Niinpä Posti kulkee on yllättäen myös yksi koskettavimmista Kiekkomaailmaromaaneista.

Teemojensa puolesta tämä lähes kymmenen vuotta sitten kirjoitettu romaani on erittäin ajankohtainen, mikä onkin pitänyt sen huumorin varsin tuoreena. On hyvää ahneutta ja huonoa ahneutta, ja tärkeintä on edelleen kohdella ihmisiä (ja muita inhimillisiä olentoja) ihmisinä. Posti kulkee naurattaa ja jättää hyvän mielen. Erinomainen kesäpala.

Jos lukeminen ei kuitenkaan huvita, Posti kulkee myös Sky1:n kaksiosaisena minisarjana vuodelta 2010. Karisto suomennuttanee myös Pratchettin seuraavan Tahmee von Lipwig -romaanin, Making Money, joten nyt on juuri oikea aika hypätä Tahmeen kyytiin.

***

Terry and Lyn Pratchett: Posti kulkee (Going Postal)

kansi: Paul Kidby

suomennos: Mika Kivimäki

Karisto 2012

398 s.

Paulo Coelho: Alkemisti

  © Taika. Paulo Coelho: Alkemisti. Bazar Kustannus Oy, 2005.

Paulo Coelhon Alkemisti on sadunomainen itseapuopas tai itseapuopasmainen satu aikuisille. Sen kirjavaliomainen tiivistelmä voisi kuulua: "tyyppi kulkee Saharan autiomaassa", sillä Alkemistin päähenkilö Santiago on andalusialainen lammaspaimen, joka lähtiessään seuraamaan elämänpolkuaan päätyy elämänsä seikkailuun.

Alkemistia (Bazar Forlag, 2005, suomennos Sanna Pernu, portugalinkielinen alkup. O Alquimista) on myyty maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia kappaleita, mistä voidaan arvioida, että Coelhon romaanimuodossa esitetty elämänfilosofinen, jopa snadisti uskonnollinen sanoma on laajan lukijakunnan mieleen. Itse en lämmennyt sanomalle, vaikka tarina sinänsä oli ihan mukiinmenevä.

Pääasiallinen kivi kengässäni tällä kertaa on, että luen mieluiten historiallisen fantasiakirjallisuuteni (tai edes historiallisen fiktioni, jos Alkemisti sellaiseksi voidaan laskea, vaikka se ei määrity selvästi mihinkään aikakauteen*) ihan omintakeisena itsenään ja itseapukirjallisuuteni rehellisenä itseapukirjallisuutena. Coelhon tapa lyödä lukijaa jatkuvasti halolla päähän sanomansa läpimenon varmistaakseen oli vaivaannuttavaa – unelmiensa seuraaminen, sydämensä kuunteleminen, elämäntiensä valitseminen ja sen määrätietoinen seuraaminen, jatkuva oppiminen ja elämän eläminen ovat tietysti tärkeitä vinkkejä kelle tahansa.

Alkemisti kärsii kuitenkin itseapukirjallisuuden tyypillisistä kliseistä, joiden mukaan mm. maailmankaikkeus avustaa yksittäistä ihmistä pyrkimyksissään ikäänkuin jonkin teknisen tai fysikaalisen luonnonlain takia ja siksi on tärkeää ymmärtää, miten maailmankaikkeus tai Maailmansielu toimivat. Kirjan merkittävimmissä kohtauksissa kuvataan, miten yksittäinen ihminen voi Maailmansielua riittävästi sisäistettyään näitä luonnonlakeja halutessaan kiertää tai käyttää hyväkseen. Romaanikerronnalle tyypillisiä vetoamisen keinoja ei käytetä riittävästi kliseiden peittämiseksi, eikä kirjailija myöskään tunnu luottavan lainkaan lukijan omaan oivaltamisen kykyyn. Tai sitten en vain tajunnut...

Coelhon Alkemistissa esittämä menestyksen resepti on kaksiosainen. 1) Elämäntien oikeanlaisen kulkemisen alkukohtana on päämäärän keksiminen. Koko Alkemisti on matkaromaani, jonka aikana korostuu, kuinka 2)  tärkeää Maailmansieluun tutustumiseksi päähenkilön matkanteko ja sen aikana tapahtuva ympäristöön ja ihmisiin tutustuminen on. Tätä päämäärää väärin lähestyvä lammaspaimenen englantilainen matkakumppani toisintaa hyvinkin hauskasti  Phileas Foggin tapaa kulkea maailmalla nenä kirjassa päämääräänsä keskittyäkseen.  Matkaaminen on tärkeää, matkan päämäärä on tärkeä, mutta kotiinpaluumatka matkan aikana paljastuneeseen uuteen, lopulliseen päämäärään puolestaan ei ilmeisesti ole tärkeää tai opettavaista, koska sen voi kokonaan ohittaa paljastaakseen loppuratkaisun epilogissa...

Siinä, missä Coelho painottaa itse oman onnensa löytämiseksi tehtäviä ponnisteluja keinona saada maailmankaikkeus puolelleen, on  2000-luvulla on itseapukirjallisuudessa nähty runsain mitoin erilaisia salaisuuksien paljastajia (esim. Rhonda Byrne), jotka selittävät, että kvanttifysiikka hoitaa hommat puolestasi. Myöhempään maailmansieluiseen itseapukirjallisuuteen verrattuna Alkemisti ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Se ei myöskään ole tarinana huono, vaan uskoakseni miellyttävää, kevyttä luettavaa viipyilevästä kerronnasta pitäville ja eksoottisten maisemien ystäville.

***

Paulo Coelho: Alkemisti (O Alquimista)

suom. Sanna Pernu

kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg

Bazar Kustannus Oy, 2005 (alkup. 1988)

181 s.

***

* Teoksessa mainitaan esperanton kieli, eli sen perusteella kirjan aikakausi määrittyy vuoden 1887 jälkeen.

Sofi Fahrman: Elsas mode

© Taika. Sofi Fahrman: Elsas Mode (Nordstedts 2010).

Ruotsalaisen muotibloggaajan ja -toimittajan Sofi Fahrmanin ensimmäinen romaani Elsas mode vuodelta 2009 on pinnallista ryysyistä rikkauksiin -pimukirjallisuutta kevyimmillään. Se tarjoaa muotibloggaaja Elsan siivellä nojatuolimatkan pasta rougesta (makaronia ketsupilla) macarooneihin, epäonnistuneista kuokkavierailuyrityksistä henkilökohtaisiin design-kutsuihin ja tietysti humalaisista satunnaissuhteista vakaaseen ihmissuhteeseen rikkaan ja vaikutusvaltaisen poikaystävän kanssa. Gina Tricotin räteistä ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä eroon: amerikkalaisiin ja brittiläisiin vastineisiinsa verrattuna Elsas mode viehättää puolivallattomalla kotikutoisuudellaan.

Elsas modessa  (Nordstedts 2010) Sofi Fahrman kirjoittaa siitä minkä tuntee, mikä tuo romaanille uskottavuutta silloinkin, kun tarinan ja hahmojen kehitys aiheuttaa lähinnä varpaitakipristelevää myötähäpeää. Kirjan arkitodellisuuden ja muotiunelmaelämän välillä pongahtelevat juonet liittyvät 21-vuotiaan Elsa Gustavssonin rimpuiluun aikuisuuden alussa. Boråsin pikkukaupungista kotoisin oleva Elsa palaa häntä koipien välissä elämänsä irtiottoreissulta Nykistä vain huomatakseen, että muutamassa kuukaudessa parhaat kaverit ovat pamahtaneet paksuksi. Elsa pakenee Tukholmaan, bunkkaa kaverin soffalla, rupeaa kahvilatyöntekijäksi päivisin ja muotibloggaaja-bilehileeksi iltaisin.

Pikku hiljaa asiat alkavat lutviutua Elsan toivomaan suuntaan kovan työn, päämäärätietoisuuden ja onnekkuudenkin ansiosta. Kuvioita sekoittavat muun muassa anonyymi juorubloggaaja, joka ottaa Elsan silmätikukseen, poikaystäväntapainen Nykistä ja ihkurakas muotisuunnittelija yläluokkaisine perheineen. Ennen kaikkea menestys on kiinni Elsasta itsestään: mokailut hyvitetään, niistä opitaan ja hyvästä jaetaan hyvää tovereillekin.

Elsas modesta voi myös löytää yleisimmät vinkit aloittelevalle muotibloggaajalle. Lukijalle tulee kuva, että hän pääsee vilkaisemaan ruotsalaisen muotibloggaajaeliitin elämään Elsan blogin noustessa paikallisella blogilistalla täydestä tuntemattomuudesta top kolmoseen. Romaanissa tiputellaan ällistyttäviä määriä Nimiä: Sofi ei malta olla mainitsematta itseään tai julkkiskavereitaan useampaan otteeseen. Lisäksi  muotiliikkeitä, ravintoloita ja joka sortin merkkituotteita droppaillaan huomattavan usein jopa chick litiksi. JSN antaisi tästä varmaankin tuomion piilomainonnasta.

Blogimaailmasta tuttu aspekti on kirjan kuvallisuus, konkreettisesti. Lukujen alut on kuvitettu Elsas mode -blogin screengrabeillä. Lisäksi kirjassa on  todella omituinen 12-sivun värikuvamuotikollaasiliite. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut luoda blogimaista tunnelmaa romaanin keskelle, mutta yritys kariutuu väärän median fyysisiin rajoituksiin.

Elsas modea kantavat viihdyttävyys, chick litin kliseet ja lievä tirkistyksellisyys. Se ei pyri olemaan mikään kirjallisuuden merkkiteos, vaan bussissa työ- tai koulumatkalla luettavaa helppohömppää ajan hermolla olevista teemoista. Ruotsissa Elsan stoori onkin edennyt jo romaanisarjan kolmanteen osaan ja onpa siitä tehty tv-sarjakin. Toistaiseksi suomentamaton Elsas mode käy vaikka ruotsin kielen kesäpreppaukseen melko hyvin - edistyneemmät voivat bongailla kirjoitusvirheitä.

Omalta osaltani Elsan tarina taitaa kuitenkin jäädä tähän. Joskus on parempi jättää loput mielikuvituksen varaan...