Kirjaläppää: Mitä vikaa mutuhutussa?

  © Taika. Havainnekuva 1: "Taidearvostelmakenttä ennen".

K-blogin Jenni S. nosti esille Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Tuula-Liina Variksen kolumnin Sukupuutto vai nälkäkuolema (Kansanuutiset 18.6.2012), jossa Varis suree ammattimaisen kirjakritiikin nykytilaa ja  suomii kirjabloggaajia tuotannon yleisestä laaduttomuudesta ja peukuttamisesta, rajattomista mielipiteistä ja nollatason asiantuntemuksesta. "Taiteentekijä" ei Variksen mukaan "tästä mutuhutusta paljon kostu... [S]e [ammattimaisesti tuotettu taidekritiikki, ei uutiskriteereille alistettu journalistinen tai millekään kriteereille alistamaton amatöörien tuotos] ei palvele vain yleisöä vaan on myös elintärkeä vuorovaikutussuhde taiteilijan ja kriitikon välillä".*

Muutama sanataiteen ammattilainen on kyllä ehättänyt K-blogissa kommentoimaan mutuhutun puolesta, mutta ei nyt tartuta siihen. Tartutaan itse mutuhuttuun. Mikä siinä on vialla?

1) Mutuhuttu lukijoiden ja kirjailijoiden suhteena. Miksi kirjallisuuskritiikin tai -arvostelun tulisi palvella vain tai edes ensisijaisesti taiteilijaa, toisia kriitikoita, kirjallisuustieteilijöitä tai muita kirjallisuusalan ammattilaisia? Eikö taiteen ammattilaisen ja taiteen kuluttajan vuorovaikutussuhde ole vähintään yhtä elintärkeä kuin taiteilijan ja ammattikriitikon välinen suhde?

2) Mutuhuttu tarpeellisena informaationa. Kirjoja julkaistaan nykyään viikossa yhtä paljon kuin vuonna 1950 yhteensä. Ammattikriitikkojen kapeaa leipää nauttivalle harvalukuiselle joukolle (ja vielä harvemmille julkaistuille syvääluotaaville ammattikritiikeille) julkaisujen määrä on liikaa: edes kaikki ammattikriitikoiden ylistystä ansaitsevat viikon merkkiteokset eivät saa ansaitsemaansa julkista huomiota. Mutuhuttu paikkaa tätä valtavaa aukkoa. Kirjailija voi parhaimmillaan nähdä kirjabloggaajat lukevan yleisön koe-eläinotoksena.

3) Mutuhuttujulkisuuden hallitsemattomuus. Mutuhuttuilijat  ovat hyvin löyhä kollektiivi, joka ei ole missään muotoa yksi homogeeninen massa. Niinpä sitä ei voi kustantamon markkinointiosasto lahjoa, sen lukuohjelmaa ei voi määräillä julkaisijan toimesta, kirjailija ei voi
kaljoitella
kaveerata sen kanssa virka-ajan jälkeen, eikä se välttämättä pidä Finlandia-voittajaa vuoden parhaana kirjana. Mutuhuttukollektiivi muodostuu yksilöistä, joilla on kaikilla omat mieltymyksensä, kirjoitustapansa ja lukijansa. Jos useat kirjabloggaajat julistavat yhtäkkiä yllättäin pitävänsä tiettyä kirjaa tietynlaatuisena, mutuhutun lukijat osaavat varmasti tehdä johtopäätöksensä.

4) Mutuhuttu mahdollistaa monitahoiseen vuorovaikutukseen. Mutuhuttu on monitahoista vuorovaikutusta parhaimmillaan: blogialustat tyypillisesti mahdollistavat kirjoitusten kommentoinnin. Keskusteluun osallistuvat parhaimmillaan sekä muut lukijat että jopa kirjailija kommenteillaan, ja se laajenee linkkausten avulla tai somen moninaisin keinoin blogien ulkopuolelle.

© Taika. Havainnekuva 2: "Taidearvostelmakenttä nyt".

5) Mutuhuttu yhdistää kirja(ilija)t ja kuluttajat. Mutuhuttua lukevat yläastelaisten kirja-arvosteluja äikän tunneille pakkokirjoittavien teinien lisäksi myös niitä aktiivisesti lukevan ja ostavan yleisön jäsenet. Joista monet ajautuvat kokeilemaan itselleen uutta kirjaa tai kirjailijaa blogivaikutuksen alaisena.

6) Mutuhuttuilijat lukevat vaikka maitopurkin kylkeä. Mutuhutussa tuodaan näkyville uutuuksien lisäksi myös vanhaa kirjallisuutta, pien- ja suurkustantamojen tuotantoa, populääriä ja korkeakirjallisuutta. Kirjallisuutta luetaan myös monilla kielillä: käännöskirjallisuuden suhteen on käynyt monesti niin, että ulkomaankielisestä alkuperäisteoksesta on olemassa suomenkielinen kirjablogaus ennen kuin kirjaa on edes suomeksi julkaistu.

7) Mutuhuttu ei ole näennäisesti arvoneutraalia tai objektiivista. Mutuhuttu ei piiloudu näennäisesti arvoneutraalien teorioiden tai ammattimaisen objektiiviuden taakse, vaan kuvaa kirjoittajansa lukukokemusta tai kertoo lukijan mielipiteistä avoimesti (parhaassa tapauksessa vielä ottaen perinteisen ammattimaisen kirjallisuuskritiikin konventioita huomioon.) Tällaisessa arvostelmassa arvostelijan persoonallisuuden vaikutus tulee esiin ja auttaa lukijaa asettamaan lukukokemuksen omasta lukuarjesta tuttuun lukijakontekstiin ja odotushorisonttiin.

8) Mutuhuttu palvelee kirjoittajaansa monin tavoin. Mutuhuttuilijat eivät ole taiteen marttyyreita, vaan tapaavat myöntää avoimesti, etteivät pyri palvelemaan toiminnallaan vain muita kirjallisuuskentän toimijoita. Jopa yleisen kirjallisuustieteen oppiaineessa kirjallisuuskritiikkikurssinsa (2 ov, enempää ei ollut tarjolla) läpikäyneet mutuhuttuilijat kuten yks Kirjakko pystyvät kirjablogeissaan luopumaan ammattimaisen ja teoreettisen sekä kokemuspohjaisen kirjasivistyksen painolastista ja keskittymään olennaiseen. Mutuhutustelun yhteisöllisyys, intertekstuaalisuus, interaktiivisuus ja multimodaalisuus kehittävät lukijakirjoittajakeskustelijaa lukemisessa, kirjoittamisessa ja keskustelemisessa.

Mutuhuttuilu on tekijälleen paitsi opettavaista ja informatiivista, myös hauskaa. Eikä hauskoja asioita ole elämässä koskaan liikaa myös karnevalisoi (ks. Bahtin 1995) modernin kirjallisuuskriitikin paradigman (ks. Kuhn 1994) jälkistrukturalistisesti differéncen (ks. Derrida 1963) kautta tuottaen samalla differéncen näkyväksi arvostelmadiskurssin (ks. Foucault 1969) performanssissa (ks. Bauman 1992) faktisseja (ks. Latour 1999) representoiden ja kirjallisuusesine-elämäkertojen suhteen uusintaen (ks. Kopytofsky 1984).** Lisäksi hauskaa.


Mutuhuttu positiivisena taidearvostelmadiskurssina

Tämän laajan subjektiivisen katsauksen valossa ehdotankin, että mutuhutussa on varsin vähän vikaa. Se palvelee monin tavoin sitä lukija- ja tekijäkuntaa, jolle se on tarkoitettu tai joka on ottanut sen omakseen. Niinpä ehdotan, että suoritamme tässä hedelmällisessä kriisissä jälkistrukturalistisen (jopa vallankumouksellisen) liikkeen, ja omimme mutuhutun positiivisena taidearvostelmadiskurssina.

* Mutuhuttuilu on kiukuttanut Varista aiemminkin. Kansanuutisten kolumnissa (19.1.2011) "Miten kirjoja luetaan?" Varis harmitteli ammattikriitikkojen sortuilemista mutuhuttuiluun, vaikka myöntääkin, että "Ammattitaitoisinkin kriitikko voi kirjoittaa vain oman elämänkokemuksensa läpi, paitsi tietämyksensä myös omien mieltymystensä, omien inhimillisten heikkouksiensa ja vahvuuksiensa leimaamaa tekstiä." Huom. otsikon nokkela alluusio.

** Sokalin demonstraatiota (1996) pastissoiva (mutta alkuperäisestä poiketen loogisesti koherentti) lause pyrkii mukailemaan viime vuosituhannen lopun hellyyttävän knoppailevaa kirjallisuustieteellistä kirjallisuuskritiikkiä. Olisin hakenut autenttisen historiallisen esimerkin, mutta paperinkeräysauto söi akateemiset kritiikkini jo vuosikymmen sitten.

Kirjaläppää: E niin kuin epilogi

Diana Gabaldonin Lumen ja tuhkan maa, epilogi 1, s. 1405****

Monet välttävät e-koodeja ruoassaan. E-koodit nähdään turhina kemikaaleina, joita ruokateollisuus meihin syytää tuottaakseen mahdollisimman paljon syötävää mahdollisimman halvalla. E-koodein ilmaistavat ainesosat ovat kuitenkin usein ruokalajin valmistuksen tai säilytyksen kannalta  turhia lisäaineita, joista monien arvellaan olevan terveydelle haitallisia.

Kirjallisuuden puolella samanlaisia turhia lisäaineita ovat epilogit. Ainakin minun pitäisi välttää niitä kuin ruttoa, koska ne nostattavat verenpainetta joka kerta.*

Epilogit tuntuvat yleistyneen tekstinkäsittelyohjelmien käytön myötä, kun on otettu tavaksi julkaista yhä pidempiä ja pidempiä kirjoja. Ikäänkuin ihmiset kirjaa ostaessaan pohtisivat, että otanpa tuon, se on paksumpi, joten saan enemmän vastinetta rahoilleni. Kirjailijaparat joutuvat sitten tällaisen kaupallisen paineen johdosta rykäisemään vielä ne muutamat sivut ihan mitä vaan kirjan loppuun.**

2000-luvun kirjallisuudessa epilogien käyttö tuntuu räjähtäneen käsiin erityisesti keskinkertaisessa viihdekirjallisuudessa. Ikäänkuin epilogi jotenkin kohottaisi kirjan painoarvon lisäksi sen taiteellista arvoa antamalla lukijalle pahimmillaan 20 sivua keskinkertaista lisäluettavaa siitä, mitä päähenkilö funtsii kuolinvuoteellaan koko tästä romaanissa kuvatusta episodista elämässään.

Miksi haluaisin tietää? Meni jo. Ihan sama mitä päähenkilö tarinasta ajattelee, minulle riittää se, mitä minä tästä tarinasta ajattelen. Usein epilogeista tulee vielä lukuohjemainen olo: että näin tämä kirja olisi pitänyt lukea. Herää kysymys, eikö kirjailija luota omiin taitoihinsa, kun on laitettava käyttöohjeet perään. Ja jos lukuohjeet olivat tarpeen, miksi ihmeessä ne piti pantata sinne loppuun asti? Eikö prologi olisi ollut loogisempi ratkaisu?

Hirvittämillään lukija joutuu vielä epilogin jälkeen kirjailijan jälkisanojen tai kiitossanojen uhriksi. Kiitossanat ovat lähes pahimmillaan metaepilogi, jossa kirjailija avautuu pitkällisesti siitä, miten tämä tietty kustannustoimittaja oli ainoa, joka ymmärsi teoksen nerokkuuden ja kirjailijan sanoman, antoi työrauhan ja mestariteokselle tilaa valmistua.

Pahimmillaan kirjailija vihjailee jälki- tai kiitossanoissa (lukupiirien lukuohjeitakin on nähty) vielä epäsuorasti oletettujen lukijoidensa yleisestä tyhmyydestä antamalla suoria luku- ja tulkintaohjeita jälkikäteen. Että jos kirjasta jäi paha maku suuhun, niin ei se nyt ainakaan mun vikani ollut. Jos omiasi luit ja tulkitsit, niin et vaan osaa. Viisikin sivua voi käyttää viestittääkseen: "Se oli ekoeettisesti kantaaottavaa tieteenhistoriallista post-feminismiä, daa-a!"***

Ikäänkuin tämä kääntäisi lukijan mielipiteen teoksesta parempaan suuntaan: "ah no toki, post-feminististä ja tieteenhistoriallista ja vielä ekoeettiset kannanotot ympätty mukaan. Onpa tärkeä kirja. Kiva, että kerroit, välittömästi kirkastui nyt kuvani tästä teoksesta ja se onkin ehkäpä yksi parhaista ikinä."

Rassaavatko epilogit ketään muuta, vai olenko tässä nyt yhden naisen sydämenasialla?

* En kuitenkaan vältä, koska olen utelias ja kerään mielelläni lisää todistusaineistoa vallitsevia mielipiteitäni pönkittämään. Laitan tämän yleisinhimillisyyteni piikkiin.

** Kustantaja lisää painoteknisistä syistä tyhjiksi jääville sivuille mainoksia, kehuja yms. tauhkaa, mutta näitähän ei kukaan lue.

*** Ei verbatim mistään yksittäisestä teoksesta, mutta läheltä liippaa.

****   Diana Gabaldonin Lumen ja tuhkan maan ensimmäinen (1.) epilogi alkaa sivulta 1405. (Gummerus 2005) Ja minä en jaksanut edes ensimmäistä lukua loppuun. Kylläpä nyt harmittaa, kun huomaan että olisi ollut ihan useampi epilogikin tyrkyllä...

Epilogi

Saatoin ehkä vähän kärjistää tässä kirjoituksessa.

Kirjaläppää: Ota kesäkirja!

James Joyce: Ulysses. Gaudeamus 2012.

 Alkaa olla se aika vuodesta, jolloin ihminen kuumeisesti pohtii, mitä sivistävää sitä kesällä lukisi. Itsehän olen valinnut lukea James Joycen Ulysseksen uuden suomennoksen, mitä tulen eittämättä karvaasti katumaan viimeistään ensimmäisen luvun puolivälissä. Tai aiemmin. Aikaisemman kokemukseni perusteella vuoden 1922 Sporting Timesin arvio kirjasta osuu nimittäin täydelleen nappiin: "Teos joka saisi hottentotinkin voimaan pahoin".
Jos tarvitset apua valintapäätöksen tekemisessä, tarjolla on onneksi monia mukavia listoja, joilta valita myrkkynsä. Löytyy mm.

• The Guardianin 100 parasta ikinä


• Goodreadsin 100 suosituinta


• Iltasanomien 100 suomalaisille sopivaa


• BBC:n 100 ihan kaikille sopivaa klassikkoa ja


• NPR:n 100 sf- ja fantasiaklassikkoa

Jos kuitenkin haluat sivistyä tosi pikaisesti, Niksun lista on juuri sinulle. 275 kirjaa ja niiden juonikuviot maksimissaan parilla-kolmella lauseella esitettynä. Jää sitten enemmän aikaa kaikelle olennaiselle kesätoiminnalle. Ja onhan se nyt epäsosiaalista ja moraalisesti epäilyttävää tsittaa terdellä sidukan ja kirjan kanssa. Paitsi jos luet kännykällä, jolloin se on ihan ok, kunhan muistat välillä näpytellä jotain.

Ota kesäkirja! Kesäkirjan voi aina hylätä elokuussa kesämökille seuraavaa kesää odottelemaan. Tosihylkääjille tarjolla myös bookcrossing. Krossaamalla pääset eroon kesäkirjasta ja mahdollisesti jopa kyyläämään sen myöhempiä seikkailuja maailmankaikkeudessa. Kesäkirja kannattaa aina!

Onko muilla kesäkirjasuunnitelmia?