Kirjaläppää: Mitä vikaa mutuhutussa?

  © Taika. Havainnekuva 1: "Taidearvostelmakenttä ennen".

K-blogin Jenni S. nosti esille Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Tuula-Liina Variksen kolumnin Sukupuutto vai nälkäkuolema (Kansanuutiset 18.6.2012), jossa Varis suree ammattimaisen kirjakritiikin nykytilaa ja  suomii kirjabloggaajia tuotannon yleisestä laaduttomuudesta ja peukuttamisesta, rajattomista mielipiteistä ja nollatason asiantuntemuksesta. "Taiteentekijä" ei Variksen mukaan "tästä mutuhutusta paljon kostu... [S]e [ammattimaisesti tuotettu taidekritiikki, ei uutiskriteereille alistettu journalistinen tai millekään kriteereille alistamaton amatöörien tuotos] ei palvele vain yleisöä vaan on myös elintärkeä vuorovaikutussuhde taiteilijan ja kriitikon välillä".*

Muutama sanataiteen ammattilainen on kyllä ehättänyt K-blogissa kommentoimaan mutuhutun puolesta, mutta ei nyt tartuta siihen. Tartutaan itse mutuhuttuun. Mikä siinä on vialla?

1) Mutuhuttu lukijoiden ja kirjailijoiden suhteena. Miksi kirjallisuuskritiikin tai -arvostelun tulisi palvella vain tai edes ensisijaisesti taiteilijaa, toisia kriitikoita, kirjallisuustieteilijöitä tai muita kirjallisuusalan ammattilaisia? Eikö taiteen ammattilaisen ja taiteen kuluttajan vuorovaikutussuhde ole vähintään yhtä elintärkeä kuin taiteilijan ja ammattikriitikon välinen suhde?

2) Mutuhuttu tarpeellisena informaationa. Kirjoja julkaistaan nykyään viikossa yhtä paljon kuin vuonna 1950 yhteensä. Ammattikriitikkojen kapeaa leipää nauttivalle harvalukuiselle joukolle (ja vielä harvemmille julkaistuille syvääluotaaville ammattikritiikeille) julkaisujen määrä on liikaa: edes kaikki ammattikriitikoiden ylistystä ansaitsevat viikon merkkiteokset eivät saa ansaitsemaansa julkista huomiota. Mutuhuttu paikkaa tätä valtavaa aukkoa. Kirjailija voi parhaimmillaan nähdä kirjabloggaajat lukevan yleisön koe-eläinotoksena.

3) Mutuhuttujulkisuuden hallitsemattomuus. Mutuhuttuilijat  ovat hyvin löyhä kollektiivi, joka ei ole missään muotoa yksi homogeeninen massa. Niinpä sitä ei voi kustantamon markkinointiosasto lahjoa, sen lukuohjelmaa ei voi määräillä julkaisijan toimesta, kirjailija ei voi
kaljoitella
kaveerata sen kanssa virka-ajan jälkeen, eikä se välttämättä pidä Finlandia-voittajaa vuoden parhaana kirjana. Mutuhuttukollektiivi muodostuu yksilöistä, joilla on kaikilla omat mieltymyksensä, kirjoitustapansa ja lukijansa. Jos useat kirjabloggaajat julistavat yhtäkkiä yllättäin pitävänsä tiettyä kirjaa tietynlaatuisena, mutuhutun lukijat osaavat varmasti tehdä johtopäätöksensä.

4) Mutuhuttu mahdollistaa monitahoiseen vuorovaikutukseen. Mutuhuttu on monitahoista vuorovaikutusta parhaimmillaan: blogialustat tyypillisesti mahdollistavat kirjoitusten kommentoinnin. Keskusteluun osallistuvat parhaimmillaan sekä muut lukijat että jopa kirjailija kommenteillaan, ja se laajenee linkkausten avulla tai somen moninaisin keinoin blogien ulkopuolelle.

© Taika. Havainnekuva 2: "Taidearvostelmakenttä nyt".

5) Mutuhuttu yhdistää kirja(ilija)t ja kuluttajat. Mutuhuttua lukevat yläastelaisten kirja-arvosteluja äikän tunneille pakkokirjoittavien teinien lisäksi myös niitä aktiivisesti lukevan ja ostavan yleisön jäsenet. Joista monet ajautuvat kokeilemaan itselleen uutta kirjaa tai kirjailijaa blogivaikutuksen alaisena.

6) Mutuhuttuilijat lukevat vaikka maitopurkin kylkeä. Mutuhutussa tuodaan näkyville uutuuksien lisäksi myös vanhaa kirjallisuutta, pien- ja suurkustantamojen tuotantoa, populääriä ja korkeakirjallisuutta. Kirjallisuutta luetaan myös monilla kielillä: käännöskirjallisuuden suhteen on käynyt monesti niin, että ulkomaankielisestä alkuperäisteoksesta on olemassa suomenkielinen kirjablogaus ennen kuin kirjaa on edes suomeksi julkaistu.

7) Mutuhuttu ei ole näennäisesti arvoneutraalia tai objektiivista. Mutuhuttu ei piiloudu näennäisesti arvoneutraalien teorioiden tai ammattimaisen objektiiviuden taakse, vaan kuvaa kirjoittajansa lukukokemusta tai kertoo lukijan mielipiteistä avoimesti (parhaassa tapauksessa vielä ottaen perinteisen ammattimaisen kirjallisuuskritiikin konventioita huomioon.) Tällaisessa arvostelmassa arvostelijan persoonallisuuden vaikutus tulee esiin ja auttaa lukijaa asettamaan lukukokemuksen omasta lukuarjesta tuttuun lukijakontekstiin ja odotushorisonttiin.

8) Mutuhuttu palvelee kirjoittajaansa monin tavoin. Mutuhuttuilijat eivät ole taiteen marttyyreita, vaan tapaavat myöntää avoimesti, etteivät pyri palvelemaan toiminnallaan vain muita kirjallisuuskentän toimijoita. Jopa yleisen kirjallisuustieteen oppiaineessa kirjallisuuskritiikkikurssinsa (2 ov, enempää ei ollut tarjolla) läpikäyneet mutuhuttuilijat kuten yks Kirjakko pystyvät kirjablogeissaan luopumaan ammattimaisen ja teoreettisen sekä kokemuspohjaisen kirjasivistyksen painolastista ja keskittymään olennaiseen. Mutuhutustelun yhteisöllisyys, intertekstuaalisuus, interaktiivisuus ja multimodaalisuus kehittävät lukijakirjoittajakeskustelijaa lukemisessa, kirjoittamisessa ja keskustelemisessa.

Mutuhuttuilu on tekijälleen paitsi opettavaista ja informatiivista, myös hauskaa. Eikä hauskoja asioita ole elämässä koskaan liikaa myös karnevalisoi (ks. Bahtin 1995) modernin kirjallisuuskriitikin paradigman (ks. Kuhn 1994) jälkistrukturalistisesti differéncen (ks. Derrida 1963) kautta tuottaen samalla differéncen näkyväksi arvostelmadiskurssin (ks. Foucault 1969) performanssissa (ks. Bauman 1992) faktisseja (ks. Latour 1999) representoiden ja kirjallisuusesine-elämäkertojen suhteen uusintaen (ks. Kopytofsky 1984).** Lisäksi hauskaa.


Mutuhuttu positiivisena taidearvostelmadiskurssina

Tämän laajan subjektiivisen katsauksen valossa ehdotankin, että mutuhutussa on varsin vähän vikaa. Se palvelee monin tavoin sitä lukija- ja tekijäkuntaa, jolle se on tarkoitettu tai joka on ottanut sen omakseen. Niinpä ehdotan, että suoritamme tässä hedelmällisessä kriisissä jälkistrukturalistisen (jopa vallankumouksellisen) liikkeen, ja omimme mutuhutun positiivisena taidearvostelmadiskurssina.

* Mutuhuttuilu on kiukuttanut Varista aiemminkin. Kansanuutisten kolumnissa (19.1.2011) "Miten kirjoja luetaan?" Varis harmitteli ammattikriitikkojen sortuilemista mutuhuttuiluun, vaikka myöntääkin, että "Ammattitaitoisinkin kriitikko voi kirjoittaa vain oman elämänkokemuksensa läpi, paitsi tietämyksensä myös omien mieltymystensä, omien inhimillisten heikkouksiensa ja vahvuuksiensa leimaamaa tekstiä." Huom. otsikon nokkela alluusio.

** Sokalin demonstraatiota (1996) pastissoiva (mutta alkuperäisestä poiketen loogisesti koherentti) lause pyrkii mukailemaan viime vuosituhannen lopun hellyyttävän knoppailevaa kirjallisuustieteellistä kirjallisuuskritiikkiä. Olisin hakenut autenttisen historiallisen esimerkin, mutta paperinkeräysauto söi akateemiset kritiikkini jo vuosikymmen sitten.