Jonathan Carrollin White Apples (Tor, 2003) kertoo elostelevan Vincentin kuolemanjälkeisestä elämästä hänen luoviessaan kuolleena elävien ja kuolemattomien maailmassa. Hyperfiktionistinä itseään mainostava kirjailija ei ainakaan tässä teoksessa onnistunut luomaan perinteisestä romaanikirjallisuudesta poikkeavaa epälineaarista kerrontaa, vaan Vincentin tarina etenee varsin loogisesti hänen selvitellessään, että mitäpä sitä nyt tulisi kuolemansa jälkeen tehdä. Koska eihän kukaan huvikseen rajan takaa palaja. Tässä romaanissa juonikuvio ei ehkä olekaan edes tarkoitettu keskeisimmäksi elementiksi, sillä paljon mielenkiintoisempaa on seurailla kirjailijan mielikuvituksen laukkaa hänen kehitellessään ilmiöitä, olioita ja selityksiä tämän ja tuonpuoleisen välisessä rajankäynnissä.
Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei ihmisen pitäisi lukea mitään Neil Gaimanin suosittelemaa, mutta huomasin Gaimanin suosituksen vasta kirjan luettuani. Toisin kuin Sivukirjaston Liinan, minun ennakkoluuloni Gaimanin kirjallisen maun suhteen ei osoittautunut vääräksi tälläkään kertaa. Lussut möröt ja maailmansielulta haiskahtanut pseudofilosofointi eivät tällä kertaa purreet, vaikka yleisesti ottaen olen ihan tämän genren fani.
Kate Long puolestaan ampaisi kirjataivaalle Värsta mammans handbokilla, jossa hän käsittelee heikkotasoisen äitiyden monia kasvoja kolmen saman katon alla asuvan äidin tarinoiden kautta. Alzheimeria sairastava isoäiti adoptoi aikanaan äidin, joka kipuilee adoptiotaan ja teiniraskauttaan vielä päälle kolmikymppisenä. Ja jonka tytär puolestaan kohtaa oman äitiytensä tullessaan raskaaksi yleisen tylsyyden takia harrastetuista petipuuhista ekan poikaystävän kanssa.
Jos White Applesin henkilöt ovat enimmäkseen epämiellyttäviä, mutta maailma sentään kiehtova, Longin taantuva tehdaskaupunki on kurja ja toivoton ympäristö yhtään kellekään, edes sympaattisille hahmoille. Tosin sympaattisetkaan hahmot eivät tässä kirjassa erityisemmin liikuttaneet. Kaikilla on jollain tavalla traaginen tausta, johon oman äidin toimittama hylkääminen jotenkin vaikuttaa, ja lopputuloksena on platkua keittiöpsykologiaa. Positiivisin hahmo on nuorin teiniäiti, jolla riittää tulevaisuudentoivoa. Hän aikoo katkaista sukupolvien mittaisen teiniäitiyskurjistumisketjun omalta osaltaan.
Long aloitti Värsta mammans handbokilla (Pan 2006, Eva Johanssonin käännös engl. alkup. The Bad Mother's Handbook) äitien ja tyttärien keskinäisiin kipuiluihin keskittyneen kirjailijanuran.
Ja jos Longilla on sentään joku yhteiskunnallinen sanoma ja kannanotto brittiläiseen teiniäitiyskulttuuriin ja historian vaikutuksesta jokaisen nykyisyyteen, Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja (WSOY 2009, suom. Hilkka Pekkanen engl. alkup. Goodnight Nobody) kehuu takakannessa paljastelevansa, mitä amerikkalaisen yläluokkaisen esikaupungin onnellisuusmuurin takana tapahtuu.
Sisällön perusteella ei kuitenkaan juuri mitään, vaikka yksi leikkiksen täydellisistä äideistä heittää veivinsä murhaajan käden kautta. Onneksi se leikkiksen epätäydellisin mutsi saa tästä paitsi jotain lapsiin liittymätöntä tekemistä, myös oman uransa urkenemaan ja henkilökohtaista glooriaa, niin eipä tullut kirjailijan sitäkään äitiä murhattua turhaan. Pahinta kirjassa ovat kuluneet leikkisvitsit ja myötähäpeää aiheuttavan kulunut juoni, jossa kotiäiti pääsee pudottamaan poliittisia päitä palleiltaan. Muuten sis. hauskoja sivuhahmoja ja harmitonta. Paitsi ehkä esteettisesti haastava kansi kummittellee takaraivossani vielä pitkään.
Onneksi keskinkertaista heikompiakin lukukokemuksia kannattaa välillä kerätä. Jos ei muuten, niin perspektiivin keräämiseksi. Ulysseksen osakkeet nousivat välittömästi monta pykälää. Dickensiä en sentään toistamiseen harkitse...
***
Jonathan Carroll: White Apples
Kansi: blacksheep
Tor, 2003
259 s.
***
Kate Long: Värsta mammans handbok
Ruots. Eva Johansson
Kansi: Jonas Clefström
Pan, 2006
299 s.
***
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja
Suom. Hilkka Pekkanen
Kansi: ?
WSOY,2009
403 s.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti