Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2010-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2010-luku. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)
Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa


Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä - ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset - ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***
 
Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

torstai 30. toukokuuta 2013

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)
Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. "Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!" hän huusi kylän ryyppäjäisissä. "Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!" (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

"Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!" (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä...

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin - ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

 ***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.

torstai 23. toukokuuta 2013

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg kierrättää Äitikortissa Helsingin Sanomien kolumnejaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan äitiydestä normatiiviseksi yhteiskunnallisen äitiyskeskustelun normatiivisuuden vastalauseeksi. Nimensä mukaisesti Äitikortti kritisoi yhteiskunnallisia keskustelijoita, jotka perustelevat näkemyksensä asiasta kuin asiasta vetoamalla omaan asemaansa äitinä. Silverberg pyrkii asettamaan äitikorttijengin naurunalaiseksi, mutta joko ironisesti tai huomaamattaan käyttelee äitikorttia sujuvasti itsekin. Punaisena lankana kulkee pyrkimys liputtaa erilaiset äitiyden tavat hyväksyvän moniäänisen tai -arvoisen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Nostaa kissa pöydälle.

On traagista, kun täysin vailla merkittävää työkokemusta olevat ihmiset pyrkivät työmarkkinoille valittaen, että heidän kokemuksellaan [kotiäitinä] ei ole arvoa. Se on pohjattoman murheellista. Sillä totuus on, että heidän kokemuksellaan ei olekaan arvoa sillä tavalla, jolla he toivoivat sitä olevan. Heitä on huijattu. Tämä petos on samaa luokkaa kuin se valhe, jota isovanhemmille syötettiin: että uhrautuminen lasten puolesta johtaisi laajan suvun ikuiseen kiitollisuuteen ja siihen, että vanhoilla päivillä joku pitäisi kädestä kiinni, kiitollisena pelkästä syntymästään. (s. 198)
 
Äitikortti kuitenkin valahtaa ylevästä päämäärästään Silfverbergin ja hänen toveriensa omasta äitiydestä kumpuavaksi, monenlaisia muita äitiyksiä kritisoivaksi monologiksi. Tämä ei tarkoita, etteivätkö Silfverbergin jutut olisi samalla älykkäitä tai hauskoja kannanottoja äitiyteen, etenkin niihin normatiivisiin seikkoihin, joihin jokaisen äidin on ollut pakko ottaa kantaa jossain vaiheessa: ehkäisyyn, lisääntymiseen, synnytykseen, imetykseen. Se osoittaa, että on hurjan vaikea käydä kokemuspohjalla kokemuspohjaista vastaan vaikuttamatta tekopyhältä.
 
 [S]ynnytysharrastamisesta selviää melko nopeasti kaksi pääpiirrettä. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että mitä innokkaampi harrastaja, sitä kriittisemmin hän suhtautuu kivunlievitykseen. Kukaan ei nimittäin harrasta epiduraalisynnytyksiä. Ne käydään suorittamassa, ja sitten unohdetaan se aihe. (s. 152)
Äitikortti lähtee äitiyssotiin olettaen, että tavisäitiyden, tai äitiyden kohtuullisen suorittamisen puolesta ei Suomessa ole kirjoitettu aiemmin. Olettamus on väärä (ks. esim. Vuoden mutsi), mutta kuvaa hyvin useimpien äitiyskirjoittajien lähtökohtia. Oma kokemus tai jopa oman lähipiirin kokemus on paitsi ainutlaatuinen, myös riittävän syvä kuvatakseen kaikenlaista nykyhetken äitiyttä.

Sanotaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta se kyllä muistuttaa enemmän sairautta kuin mikään muu ei-sairaus, jonka olen elämässäni kokenut. (s. 106)

Tutkimusta tehdään oman position vahvistamiseksi. Muiden neuvot lähinnä ärsyttävät, mutta omia jaellaan auliisti (joskin varmuuden vuoksi ironisesti). Omasta kokemuksesta poikkeava äitiys, neuvolan tarjoama yhteiskunnan määrittelemä tilastollinen haave ja historialliset havinat toimivat peilikuvana, johon omaa toimintaa vertaillaan. Vertailusta syntyy enimmäkseen ahdistusta joko omasta tai muiden puolesta, niin toimittajalle itselleen kuin hänen tarkkaavaisen katseensa kohteillekin.

Imetysaktivisteilla on kuitenkin käsitys, että myös toisten naisten imettäminen on tärkeää. Ja taistelu tämän asian puolesta on ensisijaisen tärkeää, sillä yhteiskuntamme on "imetyskielteinen". (s. 165)

En silti mene sanomaan, etteikö Silfverbergin käsitys äitiydestä ja etenkin yhteiskunnallisesta
äitiysdiskurssista ja sen jälkipyykistä olisi melko lähellä omaani. Näin äitinä.

***

Anu Silfverberg: Äitikortti
Kansi: Satu Kontinen
Teos 2013
251 s.  

perjantai 3. toukokuuta 2013

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)
Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

***

Jari Tervo: Jarrusukka
Kirjakauppaliitto 2013
118 s. 

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava 2013)
Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät kerii auki yhden perheen sukuhistoriaa kertojan pohtiessa suurta päätöstä elämänsä käännekohdassa. Se virtaa hallitusti historian ja nykypäivän välillä paljastaessaan isien elämänkohtaloita tyttären itseanalyysissa, jossa pyritään ymmärtämään, miten tässä näin kävi ja mihin tästä seuraavaksi suunnattaisiin. Pysytellessään yhden perheen tarinassa Harno onnistuu luomaan nautinnollisen hermeneuttisen kehän*, jonka sondeina toimivat Leonard Cohenin sanoitukset. Kyseenalaiseksi jää, onko tulkinta oikea.

Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi? (s. 235)

Ne jotka jäävät tarttuu psykologisoivan itseymmärryksen poissaolojen, laiminlyöntien ja vaille jäämisten tematiikkaan: syyt sille, miksi minä olen minä, eivät löydy asioista, jotka ovat hyvin ja oikein, vaan asioista, jotka eivät ole. Onneksi kirjailija on luonut mielenkiintoisen sukupolvien ketjun, eikä kirja mene kertojan pahan olon vatvomiseksi. Itse asiassa päinvastoin: kertoja Frida pyrkii valitsemaan tietoisesti, jatkaako sukupolvien ketjua vai pysytelläkö vapaana tulevaisuuden painolastista. Menneisyyden kertaaminen isoisän ja isän jalanjäljissä kulkien ei houkuttele, sillä Frida on itse kärsijä heidän kuvioissaan.

Huikentelevaista. Romantisoivaa. Lähteä nyt Ranskaan miettimään tällaista. Ennen lapset vain tulivat, miettimättä. Kuinka hyvin se sitten toimii? (s. 13)

Cohenin sanoitukset ovat vain pieni osanen Harnon osoitellessa olennaiseen intertekstuaalisuudella, historiallisilla ilmiöillä ja miesten ja naisten rooliodotuksilla. Fridan itseymmärrys kuulostaa hiukan chick lit-mäiseltä, isoisoäiti Sigridin kohtalonhetket hakevat pontta sinisukkaisesta näytännöstä, isoisä Pojun tarina hakee juonta miehisestä seikkailukertomuksesta ja isä Raimon kuva on yhteiskunnallisesti tiedostavan romaanin. Nämä keinot erottavat tarinat toisistaan, ja tyyli pysyy alusta loppuun, sillä historiallista ääntä ei kuulla.

Harno on parhaillaan yksittäisten kohtausten ja juonten kuljettajana. Kokonaisuus kärsii hiukan ymppäämisestä etenkin kirjan lopussa, jossa sivuhahmoon liittyvän luvun irrallisuus häiritsee muuten niin soljuvaa kokonaisuutta, eikä palvele mitään muuta kuin lukijan onnellistamista loppuratkaisua silmällä pitäen. Pieni vika komiassa, kuitenkin. Olen taipuvainen uskomaan bloggaajakollegoiden tavoin, että tämä romaani tulee olemaan tyrkyllä yhden jos toisenkin kirjapalkinnon saajaksi, ja aivan ansiosta. Ne jotka jäävät on vaikuttanut myös Minnan, Marian, Saran, Katjan sekä Hannan ja lähestulkoon kaikki suomalaiset sanomalehtikriitikot.

* ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Hermeneuttinen_menetelm%C3%A4

***

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kansi: Timo Numminen
Otava 2013
269 s.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY 2013)
Orvokki Leukaluun urakirja vastaa moniin päivänpolttaviin kysymyksiin työelämän todellisuudesta fiktiivisen ammatinvalintapsykologin Orvokki Leukaluun miittasorvalinkuuloisella äänellä. Kirja sisältää niin radiossa aiemmin kuultuja kuin uusia näkemyksiä ammatillisten haasteiden ja henkilökohtaisen kasvun selättämiseen tehostamiseen. Miina Supisen iloisen hävyttömästi nyrjähtänyt huumori puree ja ravistaa myös kirjallisessa muodossa, vaikka Miitta Sorvalin intonaation kuvitteleminen sisäisenä lukijanäänenä auttaa kiepauttamaan hymähtelyn hörönauruksi.

Keskijohdon kärsimyksistä puhutaan liian vähän. Ilkeistä esimiehistä jauhetaan kaiken aikaa, mutta harva kehtaa sanoa ääneen, että alaiset ne sitä varsinaista pohjasakkaa ovat. Alaisilla on monopoli purnaamiseen, vaikka juuri heidän epäpätevyytensä on syynä useimman firman [sic?] alamäkeen.     (s. 106)

Orvokki Leukaluun urakirja irvailee työelämälle ja sen inhimillisille lieveilmiöille: työelämän osallistujille ja sen laidoilla keikkuville teineistä urakonsultteihin. Orvokki hahmona on yksi näistä kaikentietävistä oman tangenttinsa elämänuraohjaajista, joka henkilökohtaisella karismallaan personalisoi, mikä on juuri sinulle hyväksi. Orvokki ei verhoudu asiantuntijailusta seuraavaan objektivisuuden panssariin vääntäessään uskonnonopettajasta broilerinkasvattajan, hahmottellessaan insinöörille henkilökohtaisen brändin ja kikkakolmostellessaan konsulentille suuremman provikan. Orvokin uraehdotukset ovat usein kekseliäitä, toisinaan kliseisiä, mutta kaikki tyynni ne kumpuvat rehellisesti Orvokin yltiöitsekkäistä, omaa subjektia korostavista lähtökohdista.

Orvokki Leukaluun urakirja eroaa positiivisesti tavanomaisesta itseapukirjallisuudesta näyttämällä huumorin keinoin, miten muiden, asiantuntijoidenkin, ohjeet ovat aina heistä ja heidän elämänkokemuksestaan lähtöisin. Hiukan epätasalaatuisessa kokoelmassa kulkee punaisena nuorana, että eniten kannattaa kuulla omia kykyjään, toiveitaan ja unelmiaan. Toki siinä sivussa on syytä tutkailla, mitä mahdollisuuksia on, tai mitä mikäkin ammatti tai ura mahtaa arkisessa puurtamisessa sisältää, mutta tärkeintä kuitenkin on ohjata omaa kohtaloaan. Eikä haittaa, jos se omin ei ole aina hallussa, tuntuu Supinen lohduttelevan naurun takaa. Ei ole Orvokillakaan.

[V]uokrattavan pomon tehtävä on astella ankaran näköisenä freelancerin makuuhuoneeseen ja pitää hänet ruodussa.                               
Pomo tarkkailee freelancerin työtä, kommentoi sitä, asettaa aikatauluja, muistuttaa, että työ on todella tehtävä, eikä passaa olla koko päivää facebookissa vaikka siellä onkin kissan kuvia ja kiinnostavia juttuja sieniretkistä. Vuokrapomo voi myös huomauttaa, että itse itsensä työllistävän olisi syytä käydä joskus silmälääkärissä, vaihtaa työtuolia tai kalsareita.
(s. 90)

***

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
134 s.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013)
Toverini Juhana Petterssonin esikoisromaani Sokerisamurai on teeskentelemätön kasvukertomus teinityttöjen etsikkoajasta musiikkibisneksen, seksin ja rakkauden pyörteissä.* Sokerisamurai ei kuitenkaan kompastu sensationalistiin teemoihinsa. Kirjailijan kerronta rullaa vauhdikkaasti tunteiden ja tapahtumien vuoristoradalla, päähenkilöt ovat symppiksiä ja musabisneksen kauniin ja jännittävän ulkokuoren alla muhiva raadollisuus paljastuu monin tavoin. En ole täysin varma, mihin genreen tämän kirjan lätkäisisin, mutta jos on olemassa teinilesbopornoa kauhukomediaeksploitaatiota, niin tämä olisi kyllä nyt sitten sitä. Kirja toimisi erinomaisesti nuorten aikuisten viihderomaanina, mikäli seksikohtaukset siivottaisiin pois. Mitä emme siis halua tehdä, joten puhumme niistä myöhemmin.

Sokerisamurai kertoo kahden huolella valitun alaikäisen teinitytön muodostamasta tyttöbändistä, Sugar Samuraista. Lumi on bändin musikaalinen kyky, Stella uhkuu seksiä ja asennetta. Tuottaja Idi Aminin pääasiallinen markkinointikeino on tietysti tyttöjen välinen salajulkinen feikkilesbosuhde, onhan tässä kuitenkin popmusiikista kyse. Stella ja Lumi rämpivät yhdessä maineeseen Stellan tahdonvoiman ja toinen toistaan koomiskarmivampien sivuhahmojen auliista avusta ja omituisista, törkeistäkin hyväksikäyttökuvioista huolimatta.

Stella ymmärtää showbisneksen hyväksikäyttökuviot alusta lähtien, onhan hän kuitenkin kasvanut jo lapsitähdestä alkaen wannabe-äitinsä tiukassa ohjauksessa. Lumi yllättyy enemmän, mutta heittäytyy mukaan oman seksuaalisuutensa etsimisen merkeissä. Niinpä Sokerisamurai alkaa pyöriä sitä enemmän seksin ympärillä, mitä pidemmälle kirjassa edetään, olipa seksi sitten Lumin toiveajattelua, Stellan käsitys siitä, miten hän pääsee tavoitteisiinsa tai orastavaa rakkautta. Seksuaaliset teemat tulevat kirjassa esiin niin toiminnan kuin pohdinnan tasolla mitä moninaisimmin tavoin: seksi näytetään olennaisena osana teini-ikäisten itsensä etsimistä ja musabisnestä.

"Mutta nyt sun täytyy kertoa, onko se Idi Amin sinkku?"                                      
 Tyrmistyttävä ajatus. En voi sietää äitini miehiä. Reaktion täytyy näkyä kasvoiltani, sillä äiti alkaa nauraa: "En mä ollut tosissani. Sun täytyy nyt kyllä luottaa äitiisi vähän enemmän. En mä voisi tulla sotkemaan sun työasioita mun henkilökohtaisilla asioillani. Minkälainen äiti mä olisin, jos tekisin niin?" (s. 41)


Sokerisamuraissa seksi on enimmäkseen sadomasokistista. Petterssonilla on kuitenkin Fifty Shades of Greytä realistisempi ote seksin ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Sokerisamurain seksikohtaukset eivät sisällä yhtään yhtäaikaista laukeamista toinen toistensa nimeä huutaen, mutta eivät toisaalta eritteillä tai inholla fiilistelyäkään. Suoraviivaisten, joskin roisien, jopa shokeeraavien kuvausten lukemisesta ei jää lähmäinen olo.

Sokerisamurain seksikeskeisyys herättää moraalista närkästystä, etenkin selvissä hyväksikäyttökohtauksissa. Lukijan empatia ohjataan kuitenkin koko ajan uhrin puolelle. Seksiä näyttämällä kirjailija esittää myös tärkeitä huomioita seksuaalisuudesta, joita ei opita nettipornosta, harlekiineista eikä koulun ehkäisyvalistustunneilta. Pettersson painottaa, että vain keskinäisellä kommunikaatiolla päästään molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen, ja että harvemmin edes toinen, saati sitten molemmat osapuolet ovat 100% tyytyväisiä suoritukseen, vaikka seksi olisi ollut molempien mielestä hyvää. Kirjailijan sanomana tuntuu olevan, että ylipäänsä ihmisten välisessä kanssakäymisessä olennaista on, että toista osapuolta kunnioittaa ihmisenä yhtä paljon kuin itseään ja että tämä kunnioitus näkyy siinä, miten kumppaniaan kohtelee.

***

Lue luku Sokerisamuraista täältä. Se kertoo intensiivisistä keikkatunnelmista.

***

* En olisi ikinä tullut lukeneeksi Sokerisamuraita, ellei kirjailija olisi toveri. Tästä kevyestä kohtalon oikusta johtuen luin kuitenkin kirjan kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen painatuksen. Vaikka romaani ei minua eroottisen kirjallisuuden faniksi kertaheitolla intouttanut, niin tuskin olisin sitä kahdesti lukenut, jos se olisi ollut huono.

***

Juhana Pettersson: Sokerisamurai
Kansi: Tex Hänninen
Into 2013
316 s.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22 (Gummerus 2012)
Melanie Gideonin romaani Vaimo 22 on tilitys keski-ikäisen naisen kasvamisesta eroon kaikesta, mikä on hänelle tärkeää. Vaimo 22 on teknisesti ottaen onnistunut kirja: monien tyylilajien käyttö selittyy tarinansisäisesti, kirjan nostamat teemat ovat yleisinhimillisiä ja hahmotkin melkolailla uskottavia. Lähes loputon emotionaalinen vellaaminen kuitenkin lähmäyttää lukukokemuksen itsesäälinsekaiseksi.

Vaimo 22 keskiössä ovat päähenkilön oman pahan olon vatvominen, sen sälyttäminen perheenjäsenten niskoille mitä banaaleimmilla keinoilla sekä jatkuva nettaaminen. Alicella on menestynyt aviomies, teinilapset, koira, talo ja osa-aikatyö alakoululaisten ilmaisutaidon opettajana. Oikeasti hänestä piti tulla Oikea Näytelmäkirjailija, mutta ensimmäisen näytelmän saaneiden murska-arvioiden jälkeen Alice ajautui elämään unelmiaan pienempää elämää. Säästöliekin katkeroittama Alice on nelivitosena ajautunut niin ahtaalle ja etäälle läheisistään, että pelastus tuntuu löytyvän mieluiten salasuhteesta.

79. Minusta tuntuu, että kaikilla on jossain vaiheessa oma vuoronsa: olla kulisseissa huolehtimassa lavasteista, näytellä sivuroolia, olla kuorossa ja näytellä pääroolia. Lopulta päädymme katsomon pimeyteen kasvottomina ihailemaan näytelmää. (s. 281)

Kirjailija on onnistunut änkemään Vaimo 22:een runsaasti uskottavaa kuvausta keski-ikäisten naisten elämästä, jossa itsesäälivellaaminen saattaa hyvinkin olla elämän keskeinen sisältö. Kirjailijan chick litmäinen ote antaa kuitenkin alusta lähtien ymmärtää, että parempaa on luvassa. Taite parempaan tapahtuukin noin sivulla 370, josta lähtien lukijan eteen vyöryää onnellisten juonenpäättelyjen tulva.

Romaanin emotionaalisen sisällön yksinuottisuuden lamaavaa vaikutusta keventävät romaanin monet tekniset ratkaisut. Facebook-keskustelut, näytelmänomaiset kohtaukset, google-haut ja tavanomainen proosa limittyvät yhtenäiseksi tarinaksi ja selittyvät osin päähenkilön taiteellisilla pyrkimyksillä. Itseapumaista sisältöä tuodaan päähenkilön läpikäymän kyselykaavakkeen avulla. Sen kysymykset löytyvät liitteenä kirjan lopusta. Teknisen sekametelisopan lisäksi iso fontti ja väljä taitto tuovat keveyttä lukukokemukseen.

Harvat chick lit -kirjat tekevät näin suuren vaikutuksen. Johtuu mahdollisesti välittömässä tulevaisuudessa uhkaavasta omasta keski-ikäistymisestäni, mutta koin tämän kirjan ranteet auki -tason masennuskokemukseksi. Tällaisetkin kokemukset voivat olla kuitenkin hyödyllisiä: kirja on vahva puhe katkeruuteen vajoamista ja jaettua itsesäälittelyä vastaan ja perheenjäsenten välisen yhteyden rakentamisen ja jatkuvan ylläpitämisen puolesta.

***
Melanie Gideon: Vaimo 22
Suom. Paula Takio
Kansi: ?
445 s.
Gummerus 2012
Engl. alkup. Wife 22

perjantai 28. joulukuuta 2012

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos 2012)
Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***
Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen
Kansi: Sanna Mander
Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)
Teos & Schildts & Söderströms 2012
437 s.
***


perjantai 30. marraskuuta 2012

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Mari Siliämaa: Napanuoralla (Torni 2012)
Mari Siliämaan esikoisteos Napanuoralla tempoilee chick litin ja äitiyskirjallisuuden välimaastossa seuratessaan läheisten ystävysten yhtäaikaista yllätysraskautta ja yllätyslapsettomuutta. Kirja on kirjoitettu amerikkalaisen psykoanalyyttisen chick lit -romaanin kaavalla, jossa menneisyyden solmut selvittämällä voimaudutaan uuden elämänvaiheen alkuun. Suomalaisista äitiysromaaneista tuttua puolestaan on raskausajan käsittely koko tunneskaalalta, vessahuumoriakaan unohtamatta. Siliämaa näyttäytyykin kirpakan huumorin taitajana, vaikka romaani sinänsä olisi hyötynyt tarkemmasta kustannustoimittamisesta.

Napanuoralla -teoksen keskeinen jännite liittyy ikuisesti ajankohtaiseen teemaan, lasten hankintaan tai saamiseen. Kun minäkertoja Kirsi raskautuu yllättäen ja pyytämättä yhdenillanjutusta, hän pyrkii olemaan aktiivisesti huomioimatta koko siunattua tilannetta niin kauan kuin pystyy. Samaan aikaan paras ystävä, yhtiökumppani, pomo ja ainoa tuki Paula on saanut vauvakuumeen. Päämäärätietoinen Paula ei vain raskaudu odottamassaan aikataulussa ja turhautuu. Kun Kirsi lopulta päätyy jakamaan uutisensa Paulan kanssa, tilanne räjähtää käsiin.

Napanuoralla on viihdyttävää seurattavaa sekä ennen Kirsin raskauden paljastumista että sen jälkeen. Siliämaa tiristää teemastaan taitavasti kaiken irti. Romaanin teema ja mainostoimistomiljöö tarjoavat runsaasti niin koomisia kuin koskettaviakin kohtauksia, joista kirjailija kimmottaa päähenkilön henkilöhistoriaa pohdiskelevalla otteella. Takaumien kautta tutustutaan Kirsin ja Paulan lapsuuteen, jonka merkittävät tapahtumat paitsi selittävät Kirsin nykytoimintaa ja -ihmissuhteita, myös syventävät kirjan päähahmoja. Siliämaan anekdoottien napakkuus jäntevöittää syväanalyyttisen märehtimisen osaksi juonenkuljetusta. Niinpä juoni pysyy kasassa runsaista takautumista huolimatta.

Pienkustantamoille tyypillinen kiire näkyy tekstin laadussa. Tekstissä on jonkin verran äidinkieleltään suomalaiselle outoja kongruenssivirheitä, mutta myös esikoiskirjailijoille melko tyypillisiä järjettömiä kielikuvia. (En väitä, että jo establisoituneissakaan on aina logiikka kohdallaan...) Edellisten korjaaminen ja jälkimmäisten uudelleenpohdinta olisi siloittanut lukukokemuksen hiukan yskivästä pehmeän rytmikkääksi, sillä Siliämaan teksti tangoaa luonnikkaasti mainossloganotsikoiden ohjaamana ja luontokuvien pilkuttamana.

***

Mari Siliämaa: Napanuoralla
Kansi: Heidi Ahola
Torni kustantamo 2012
362 s.

***

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Timo Utterström: Nyt

Timo Utterström: Nyt (Basam Books 2012)
Timo Utterströmin esikoisteos Nyt on juonivetoinen urheiluromaani, jossa tennisotteluiden dynaamisuus taittuu itseapukirjallisuuden elämänopeilla ja romanttisella sivujuonella. Utterströmin erottaa Coelhosta kirjoittajankokemus, joka näkyy kielellisinä ongelmina, sillä sisältö on ehtaa elämänohjetta elämänohjeen perään, joiden vaikutus näkyy juonenkäänteissä. Romaani paketoi sanomansa rehellisesti, jopa haavoittuvasti, vaikka hienovaraisuuksia Utterström ei harrasta. Urheiluympyrät sopivat elämänohjeiden paketointiin yllättävän monipuolisesti.

Urheiluromaani on minulle lukijana uusi aluevaltaus, mutta lukukokemus toi juonellisesti mieleen teini-ikäisille tytöille suunnatut luistelu- ja tanssielokuvat, vaikkei Nyt mikään Flashdance olekaan. Ainakin päähenkilö Kristianilla käy Jennifer Bealsia parempi flaksi, sillä hänen ei uskomattoman sattuman johdosta tarvitse painaa duunia viiteen vuoteen treenauksen ohella. Tokikaan näitä treenivuosia ei romaanissa jauheta läpi. Treeni on tähdännyt hänen unelmaansa, joka on tennistähti Rafael Nadalin kohtaaminen liikunnallisten herrasmiesten shakissa. Nyt sijoittuukin Pariisiin, ja eritoten Pariisin avoimeen tennisturnaukseen. Turnauksessa Kristian kohtaa vastoinkäymisiä ylivoimaisten vastustajien muodossa, kunnes lopussa hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä painolastin, julkisuuden kirot, nautintojen viettelykset, tavoitetta häiritsevän romanssin ja ennen kaikkea itsensä. Onneksi Kristianilla on ylivoimaisilta näyttävien esteiden voittamiseksi aseita kiitollisuudesta, tietoisuudesta ja itseuskosta tatuointeihin, mittatilausluomupukuihin, vihersmoothieihin ja raakasuklaaseen.

Utterström on pätevä urheilukuvausten kirjoittaja. Tennisotteluiden kuvaukset ottavatkin ison osan romaanista. Toinen iso osa romaanista kuluu itseapusanomien toistoon. Nämä kirjan kaksi keskeistä faktoria yhdistetään toisilleen juonten avulla: päähenkilö pääsee toistamaan teesejään niin urheilukaverilleen, toimittajille, tyttöystävälleen ja muistikirjalleen kavutessaan Pariisin avointen kaaviossa idoliaan kohtaamaan. Päähenkilön lisäksi kirjassa pääsevät ääneen lähinnä päähenkilöä ihailevat hahmot, joita päähenkilökin puolestaan vastaihailee rajattomasti. Keskinäinen halinlämpöinen tsemppaushenki näyttääkin olevan tennismaailmaa ylläpitävä voima.

Nyt olisi hyötynyt tarkemmasta oikoluvusta ja kustannustoimittamisesta. Alati toistuva possessiivisuffiksittomuus häiritsi lukukokemusta huomattavasti ja kieliongelmat lisääntyivät romaanin loppua kohti. Rahoitusjuonen alkupiste ja loppu eivät kohdanneet: alussa sovittu diili erosi ehdoiltaan lopussa toteutuneesta. Romaani olisi hyötynyt myös kirjailijan luovien kielikuvien suitsimisesta vähemmän lennokkaiksi ja sanoman piilottamisesta kaunokirjallisten vehkeilyjen avulla esimerkiksi tapahtumiin jatkuvan saarnaamisen sijaan.

Ihoni alla ryömii elohiiret joukkovaelluksella. Jännitykseni surisee korvissani kuin raamatullinen heinäsirkkavitsaus. Tunnen itseni vaha-animaatioksi. (s. 197)

Tämän kokemuksen perusteella epäilen, etteivät urheiluromaanit ole minun heiniäni. Mutta tulipahan hypättyä rohkeasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle eli toteutettua itseapukirjallisuuden sanomaa oikein käytännössä. Olen kiitollinen kirjailijalle tästä mahdollisuudesta oman henkisen kasvuni tiellä.

***
Timo Utterström: Nyt
Kansi: Timo Utterström
Basam Books 2012
215 s.
***

perjantai 9. marraskuuta 2012

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala. Kansi: Piia Aho (Otava 2012).
Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala sisältää laadukasta myöhäisteinityttöjen viihdekirjallisuutta. Paloheimo kirjoittaa Anni Polvan jalanjäljissä kansainvälisillä chick lit -tuulahduksilla silattuna. Mikä parasta, niin kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin kuvioihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Klaukkalassa on kevyesti glamoröösiä luksukkuutta, siedettävissä määrin lämminhenkistä itsensä etsimistä, reilusti dramaattisia rakkaussekoiluja rakkausseikkailuja ja onnellinen loppu. Kyseessä onkin kirjallinen versio nollakalorin kermakakkupalasta: sen nauttii nopeasti, tulee heti hyvä mieli, ei näy missään seuraavalla bikinikaudella.

Klaukkalan kirjavaliomainen lyhennelmä olisi yllättävän dynaaminen: päähenkilöchiksi pettyy maailman tuulissa, palaa himppeen ja laittaa haisemaan tuoksumaan. Kyseinen henkilö Julia (tuskin mitään yhteyttä Romeon ja Julian Juliaan, mutta romeotahan tässäkin etsitään) aloittaa luksuselämästä suomenruotsalaisen omistajaluokan tv-tuotannossa työskentelevänä Birkin-Fendi -linjan miniäehdokkaana. Hän hoksaa romaanin puolivälin kohdalla elämänarvojensa sattuman oman mokan johdattavan hänet yhtäkkiä downshiftaamaan kotopuoleen, jossa on tehtävä vaikea valinta kahden erilaisen hottismiehen välillä suloisissa suomalaisissa kesäöissä. Samalla hän pyrkii pelastamaan niin äitinsä kuin parhaan ystävänsäkin pulasta ja vielä päälle päätteeksi oman työpaikkansa. Kesälomalla. Joutuuko päähenkilömme luopumaan jopa käsilaukkukokoelmastaan päästäkseen jaloilleen? Epilogi kertoo, kuinka kävi.

Paloheimon lämminhenkisen humoristinen tyyli on ottanut paljon vaikutteita niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin nuorten naisten viihdekirjallisuudesta. Kirjailija onnistuukin naittamaan nämä keskenään paremmin kuin monet muut uudet yrittäjät, sillä sekä kansainvälisiin että kotimaisiin ympyröihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Suuri osa kotimaisten chick lit -kirjoittajien romaaneista sijoittuu maailman megametropoleihin, ja Paloheimo näyttää, että ihan turhaan. Hänen käsittelyssään Helsingistä irtoaa mehukasta bättre folk -draamaa, ja Klaukkala hurmaa torvenkyläläishenkisellä aitoudellaan.

Kirjailijan vahvuutena ovatkin kevyen tyylin lisäksi hänen henkilöhahmonsa. Vaikka hahmokavalkadi on chick lit -kirjallisuudelle tyypillinen ja innovaatioita on tehty lähinnä muokkaamalla homostylisti transuksi, Paloheimon ihmiset ovat sympaattisia eivätkä maistu juurikaan selluloosalta. Viihdekirjoittajana Paloheimo on konservatiivi: hän ei riko toimiviksi tunnettuja ratkaisuja niin juonten kuin romaanin rakenteenkaan suhteen. Miksi toisaalta pitäisikään? Klaukkalan tyyli kantaa. Juonet soljuivat hyvin, tosin muutamaan otteeseen niinkin nopein leikkauksin, että itse putosin kärryiltä.

Kaiken kaikkiaan Klaukkala on oivallinen esikoisteos, joka yhdistää menestyksekkäästi perinteisen suomalaisen pullaleetaviihdekirjallisuuden ja Sex in the Cityn.

***
Laura Paloheimo: Klaukkala
Kansi: Piia Aho
Otava 2012
319 s.
***

maanantai 3. syyskuuta 2012

Kirjauutiset: Kirjojen joukkorahoitus vain joskus laitonta?

Fröken Senja sai lausuntopyynnön Poliisihallitukselta liittyen kirjaprojektin joukkorahoitukseen. Saamieni raporttien mukaan muut Suomessa kirjallisia töitään onnistuneesti yhteisörahoittaneet tahot eivät ainakaan toistaiseksi ole saaneet.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Kirjauutiset: Kirjojen joukkorahoitus laitonta?

Heitin kolmisen viikkoa sitten kirjaläppää kirjojen yhteisörahoituksesta. Kirjakon puolelle tuli kommentti yhteisö- tai joukkorahoituksen laillisuudesta, johon vastasin oman maallikkoymmärrykseni perusteella, että ei taida olla olemassa sovelluskelpoista lakia, joka ottaisi kantaa tai jota voisi suoraan soveltaa yhteisörahoitukseen. Epäilin, että veroviranomaisia kiinnostaa, poliisia ei.

Olin väärässä. Mtv:n uutisen mukaan poliisia nimittäin kiinnostaa. Poliisihallitus on pyytänyt lausunnon Fröken Senjan ruotsin oppikirjan joukkorahoituksesta. Fröken Senja on puolestaan pyytänyt lausuntoja eri alojen professoreilta: kaikki samaa mieltä, ei ole joukkorahoitus laitonta rahankeruuta. Ilmassa on myös tuohtumusta luovan työn luovan rahoituksen häirinnästä.

Myös kirjailija Mike Pohjola raportoi selvittäneensä joukkorahoituksen laillisuutta omaa yhteisörahoituskampanjaansa varten. Verottajaa ei kiinnosta ennakkomyynti, sillä "alvit ja muut verot maksetaan vasta ostetuista peleistä".

Mielenkiintoista seurailla, miten Poliisihallitus reagoi annettuun lausuntoon. Myöskin mielenkiintoista, että arpajais- ja rahankeräysvalvontaviranomaisena Poliisihallitus heräsi kirjojen joukkorahoitusasiaan vasta nyt, kun ensimmäisen Suomessa joukkorahoituksella tuotetun kirjallisen tuotteen rahoituskampanja loppui onnellisesti jo toukokuun puolivälissä. Guy Windsorin käännöstyön ja kommentaarin edistymistä 1500-luvun italialaisesta miekkailuoppaasta voi seurata facebookissa (ja työn laatua voi tarkastella pikaisesti täällä). 

perjantai 10. elokuuta 2012

Kirjaläppää: Kirjoja yhteisörahoituksella

Näin tehtiin Iron Sky... (Vuorensola &al.) jätti miettimään, mitä yhteisörahoitus tekisi tai voisi tehdä kirjamaailmassa.

Perinteisistä rahoitusmalleista yhteisörahoitukseen?

Julkaisevilla kirjailijoilla on perinteisesti ollut käytössään kokonainen arsenaali kirjallisen työn rahoitusväyliä. Paletissa on pyöritelty monenlaisia rahoitusmalleja nk. "oikeista töistä" erinäisiin  kirjallisen työn perusteella ansaittuihin palkkioihin, palkintoihin ja apurahoihin saakka. Toisaalta on voitu tukeutua yhteiskunnalliseen tukijärjestelmään tai toveriapuun.

Tämä viimeisin joukkoistava toimintamalli liippaa jo läheltä varsinaista yhteisörahoitusta. Kaveri tarjoaa oluen, mummi lastenhoitoapua tai mutsi vähän vippiä kuun vaihteen yli. Kirjallisemmin orientoituneet kaverit auttavat oikoluvussa. Vaikka kirjailijalle itselleen ei jää likvidiä käteen, käytännössä tuelle voitaisiin haluttaessa määritellä hintalappu.

Yhteisörahoitus laajentaa toveriapua useammassakin mielessä: aidolla rahalla voi hankkia asioita tai palveluita ihan tuntemattomiltakin tahoilta. Lisäksi rahoitus järjestetään yleensä netin kautta, jolloin myös kirjailijalle tuntemattomat voivat lahjoittaa projekteihin (ja ihmisille), joihin uskovat. Iron Sky osoitti, että tällaisia ihmisiä löytyy netistä tosi monta. Sittemmin oululaiset elokuvantekijät rahoittivat oman lyhytelokuvansa Dr. Professor's Thesis of Evil samalla kaavalla.

Yhteisörahoitus kirjallisuustuotannossa?

http://www.kickstarter.com/projects/senja/senja-teaches-you-swedish-and-finnish
Fröken Senja yhteisörahoittaa vielä 10 päivän ajan Kickstarterissa.
Ensimmäiset (tietääkseni) suomalaiset suomenkieliset* kirjallisen teoksen yhteisörahoitusprojektit ovat parhaillaan käynnissä. Fröken Senja haluaa opettaa ruotsia facebookin lisäksi myös kirjaformaatissa. Kirjan tuotanto katetaan yhteisörahoituksella. Myös kirjailija Mike Pohjola (esim. Ihmisen poika, Gummerus 2011) pyrkii rahoittamaan seuraavan roolipeliprojektinsa yhteisöllisesti. Lasten seikkailuroolipeli Myrskyn sankarit pääsee pöytälaatikosta painoon vain yhteisörahoituksen onnistuessa.

Mike Pohjola kertoo saaneensa idean yhteisörahoituksesta huomattuaan, että hanketta pidetään kiinnostavana.
- Yleensä tuttavapiirini suhtautuu uusiin projekteihini aluksi epäuskolla, mutta tämä herätti heti suurta innostusta. Ajattelin, että se voisi olla avain koko projektin toteuttamiseen.

Roolipeliprojektien rahoitus on Pohjolan mielestä Suomessa lähtökohtaisesti vaikeaa, sillä maailma- ja sääntökirjan lisäksi peliin kuuluvat myös laatikko ja nopat, mutta ei pelilautaa, jota pelikustantajat tavanomaisesti pitävät peleille olennaisena. Roolipeleille löytyy kuitenkin ostajia ja pelaajia. Heistä kirjailija toivoo löytävänsä riittävästi osallistujia projektin rahoittamiseksi.

Yhteisörahoituksen moottorina toimivat tässäkin tapauksessa rahoittajille tarjottavat porkkanat. Pohjola on saanut hyviä ideoita niin aiemmista yhteisörahoitusprojekteista kuin tukijoukoiltaankin. Kritiikkiäkin on tullut.
- Monet ovat kysyneet, että enkö voisi näyttää jotain osia projektista jo nyt, jotta entistä useammat innostuisivat rahoittamaan. Mutta tuntuisi oudolta tehdä projekti käytännössä valmiiksi, jos ei ole varma, että se julkaistaan. Suunnitelmat ovat kuitenkin hyvin selvät.

http://indiegogo.com/myrskynsankarit
Myrskyn sankarien rahoitus käynnissä indiegogossa vielä 30 päivää.
Suunnitelmien vakuuttavuutta edesauttanee se, että Pohjola on aiemminkin julkaissut kirjallisia tuotteita. Lisäksi osa Myrskyn Sankarien avustajajoukosta toimii projektissa aktiivisesti esimerkiksi kuvittajina, oikolukijoina ja pelitestaajina. He pääsevät seuraamaan projektin etenemistä käytännössä.

Pohjola arvioi oman kokemuksensa pohjalta, että yhteisörahoitus sopii kirjalliselle formaatille yhtä hyvin kuin audiovisuaaliselle.
- Alle neljäsosa rahoituskampanja-ajasta on kulunut ja yli kolmasosa rahoituksesta on jo kerätty.

Hän pohtii, että isompi kuilu saattaa kulkea genreviihteen ja vaikeasti lähestyttävämmän taiteen välillä.
- Olisi helppo saada rahoitusta Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit –kirjalle, mutta paljon vaikeampi saada rahoitusta alkuperäiselle Ylpeydelle ja ennakkoluulolle. Onneksi perinteisen korkeakulttuurin rahoittamiseen on omat, vakiintuneet kanavansa.

Pohjola kokee, että kirjan yhteisörahoittaminen vertautuu kirjallisuuden tuotannossa lähinnä perinteisiin apurahoihin. Palkkaa kirjailija ei yhteisörahoituksella tavoittele.
- Projektissani kerätyt varat menevät nimenomaan kustantamiseen eli painamiseen, kuljetukseen, varastointiin, markkinointiin ja sen sellaiseen. Kun peli on painettu, voin toivottavasti saada jonkun perinteisemmän pelifirman levittäjäksi.

Puolivillejä visioita kirjallisen työn yhteisörahoituksesta

Kirjallisen työn yhteisörahoitus aiheuttanee yleistyessään kaikenlaista vipinää. Yhteisörahoitus vaatii kirjailijalta sekä yhteisön luomisen tai vähintäänkin sen löytämisen, sekä raakaa duunia sosiaalisissa medioissa rahoituksen kasaan kaapimiseksi. Tai ehkäpä tämän työn voi ulkoistaa jollekin agentille.

Tai kustantajalle? Kustantajan asema tulee olemaan myös mielenkiintoinen: kustannuskulut vähenisivät yhteisörahoituksen ansiosta. Jos puolestaan syntyisi yhteisörahoitusmalliin pohjautuva kustantamo, miten muut suhtautuisivat tulokkaaseen?

Voiko yhteisörahoitus vaikuttaa kirjan sisältöön? Voisiko riittävällä summalla päästä vaikuttamaan kirjailijan tuotoksiin? Mieleen tulee niin ennakkosensuuri kuin tuotesijoittelukin. Sisällöllisesti puolestaan voisi vaikkapa päästä nimeämään jonkun hahmon tai lisäämään oman juonikuvion teokseen. Toki tämä viimeinen on jokseenkin utopistinen ajatus, sillä yleensä ihmiset haluavat myydä kirjailijoille hyviä ideoitaan (joo, koska kirjailijathan ovat just niitä tyyppejä, jotka kärsivät kroonisesta ideapulasta).

Tuotettaisiinko yhteisörahoituksella todellista täsmäyleisökirjallisuutta tai jopa täsmäaktivismia? Heittäisivätkö esimerkiksi kestovaippaintoilijat ja luonnonsuojelijat riittävän isolla joukolla pari kymppiä per nenä äitiysromaaniin, jossa esitellään muuhun sisältöön olennaisesti nivoutuen onnellista kestoilua?** Ja ennen kaikkea, tyhmistäisikö ja pirstaloisiko yhteisörahoitus kirjallisuuden kenttää entisestään? Vai saisimmeko entistä enemmän hyviä kirjoja, jotka eivät nykytilanteessa pääse tuotantoon ja levitykseen alan portinvartijoiden takia? Kun nykytilanteessa jokainen voi olla kriitikko (valitettavasti), antaisiko yhteisörahoitus jokaiselle mahdollisuuden ruveta kustantajaksi?

Ja jos nyt ei mikään muu uudistu kirjojen yhteisörahoituksen myötä, niin saadaan jälleen uusi Kirjailijaliiton jäseniksi hakemaan kelpaamattomien porukka. Joiden kirjoja siis käytännössä ostetaan jengissä jo ennen kuin niistä on juuri mitään konkreettista todistusaineistoa tai edes tehtyä kustannuspäätöstä. Sofikaan ei pistä paremmaksi.

Yhteisörahoitusmallin uutuudellisuudesta voidaan varmaankin myös debatoida. Tulee mieleen eräskin Dickens, jonka kirjoja sai hankkia luku kerrallaan ennakkotilaamalla... Olemmeko siis palaamassa viktoriaaniseen hapatukseen uusimmalla mahdollisella teknologialla?

* Olin väärässä. Ensimmäinen suomalainen yhteisörahoitettu kirjaprojekti taitaakin olla Guy Windsorin Veni, VADI, Vici, joka on englanninkielinen käännös italialaisesta 1500-luvun miekkailuoppaasta. Onko kellään tietoa aiemmasta kampanjasta?

** Huom. Tämä idea on blogin kirjoittajan omaisuutta. Ota yhteyttä ja sovitaan summista...

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Kesäodysseia: Soon täällä!

James Joycen klassikko uutena suomennoksena
© Taika. James Joyce: Ulysses. Kansi: Jukka Aalto.
Jipii ja jänisräikkä!

Se on täällä. James Joycen Ulysses. Ensivaikutelma: kansi tyylikäs, hillitty, tanniininen. Painoarvo: huomattava, ranteet koetuksella. Selkämys: n. 7 cm, paksuin kirja, jonka omistan. En oikeasti voi uskoa, että olen näin innostunut kirjasta, jonka tiedän kokemuksesta aivan kauheaksi niin monella eri tavalla. Tuhoaa mielessä ja kropassa, mahtavaa!

© Taika. Juhannuslukemisto.


Painoarvonsa takia Ulysses ei pääse mökille juhannusta viettämään. Jotain luettavaa ajattelin kuitenkin mukaani ottaa. Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja on lainassa leikkistuttavalta, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit kirjastosta ja Johanna Sinisalon Möbiuksen maalla on tarkoitus viihdyttää paitsi itseä, myös kaksivuotista, joka tykkää mennä "MIAUUUUUUU!"aina kun mainitaan kissa.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Kirjaläppää: Huutava vääryys

Tuoreen uutisen mukaan tällä (viime?) viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950. Siis koko vuonna 1950. Tämä herättää lukijaihmisessä monia ajatuksia:

1. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, ja vuorokaudessa on silti edelleen noin 24 tuntia, viikossa 7 päivää. Huutava vääryys. Huutava.

2. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, enkä ole tähän mennessä onnistunut selvittämään, mitkä kaikki vuoden 1950 kirjat ovat lukemisen arvoisia. Miten ihmeessä selvitän, mitkä kaikki tällä viikolla julkaistut haluaisin lukea?

3. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, ja niistä suuri osa julkaistiin ainoastaan e-kirjoina. Pitäisköhän sitä nyt ruveta ajattelemaan sivistystään, ranteitaan, tai edes sade- ja ikimetsiä, ja alkaa muuttaa mieltään sähköisten lukulaitteiden suhteen?

Muita ajatuksia?

torstai 10. toukokuuta 2012

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalon teos Korvaamaton, kansikuva Laura Noponen
© Taika. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton  (Tammi 2012)
 Pauliina Vanhatalon neljäs romaani Korvaamaton kuvaa erään äidin elämän mullistavaa suruprosessia sikiön menehdyttyä aivan viime hetkillä ennen synnytystä. Vaikka aihe on äärimmäisen painava ja pelottava ainakin näin raskaana olevalle äiti-ihmiselle, Vanhatalon käsittelyssä surutarina soljuu eteenpäin turhia mässäilemättä tai hehkuttamatta. Niinpä lukukokemus on erittäin miellyttävä karmivasta teemasta huolimatta.
Korvaamaton (Tammi 2012) virkkaa yhteen päähenkilö Aamun elämässä oikeuden, vääryyden ja sovituksen monisäikeisiä teemoja. Aamu on ammatiltaan käräjäoikeuden tuomari. Hän joutuu päivittäisessä työssään punnitsemaan niitä ihmiselämän tragedioita, joista joku haluaa jonkun maksavan jotain, rahalla, vapaudella tai hengellään. Oikeutta on saatava, oikeus korjaa tapahtuneen vääryyden.

Kukaan ei voi kuitenkaan antaa oikeutta Aamulle. Se vain tapahtui. Ja sen kanssa on elettävä. Korvaamattomassa tarinan jännite syntyykin päähenkilön ja hänen läheistensä eläessä arjen keskellä suruaan yhdessä ja yksin. Arki ja suru, näiden yhdistäminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin oikeuden ja sovituksen, eikä niiden yhdistämiseen ole käytettävissä edes mitään sääntöjä tai käsikirjaa.

Toisaalta jännitteitä syntyy työn ja surun yhdistämisessä. Työ auttaa Aamua pysymään elämänsyrjässä kiinni toimiessaan pakopaikkana, jonne suru ei kuulu. Mutta miten käy, kun työtoverit saavat tietää? Vuotaako suru sinnekin, missä sille ei ole tilaa?

Vanhatalon kuvaus tuomarin työstä ja työilmapiirista "kehittyvässä" työyhteisössä on erittäin mielenkiintoista ja ansiokasta. Kirjailija onnistuu puhaltamaan hengen pienimmissäkin osissa näyttäytyviin sivuhahmoihin, jotka kaikki kytkeytyvät merkityksellisesti romaanin päätarinaan ja -henkilöön. Sivurönsyjä ei ole: Vanhatalo on onnistunut tiivistämään tarinan ja pohdinnan 203 sivuun. Tässä romaanissa kaikki on olennaista, mikä on harvinainen saavutus näin vapaan koneellisen tekstinkäsittelyn aikana.

Vaikka Korvaamaton on ensimmäinen lukemani Vanhatalo, lukulistalleni pompsahtivat välittömästi myös muut Vanhatalon teokset. Koskettava Korvaamaton sopisi rankasta aiheesta huolimatta mielestäni eritoten äideille: jos sitä aina välillä unohtaakin arjen pyörityksessä, miten kiitollinen saa olla elämälle äitiydestään, Korvaamaton palauttaa maan pinnalle.

Korvaamattoman ovat lukeneet myös ainakin Kirsi, Jaana, Hanna, Susa ja Unni.

***

Kansi: Laura Noponen
 Tammi 2012
 203 s.
***

torstai 3. toukokuuta 2012

Tekijänoikeus: Miten käytännössä toimitaan?

Mitä tehdään tilanteessa, jossa ollaan todettu omia tekijänoikeuksia loukkaava teoksen käyttö? Noin niin kuin kiukustumisen lisäksi?

En ole koskaan aiemmin joutunut pohtimaan tekijänoikeuksia kuin tavisyliopisto-opiskelijan kannalta. Toisin sanoen, kosketuspintani on ollut enimmäkseen mallia "pitääkö tähänkin nyt etsiä lähde ja laittaa lähdeviite?"* Tärkeintä on ollut olla loukkaamatta kenenkään muun tekijänoikeuksia ja plagiointia on vältetty kuin syöpää, ydintuhoa ja lipeäkalaa. Ne muutamat kerrat kun plagiointi on materialisoitunut opiskelijayhteisössä, järkytys ja myötähäpeä on ollut murskaavaa. Samoin on käynyt blogimaailmassa, kuten Smart Bitchesin artikkeli osoittaa.

Tekijänoikeuslaista on helppoa saada tietoa ihan googlaamalla, mutta tekijänoikeuksien(sa) soveltaminen käytännön toiminnaksi on hankalammin selviteltävissä. Sitä mielellään toimisi niin kuin yleensä tällaisissa tapauksissa toimitaan, jotta kaikki asianosaiset olisivat jotenkin kartalla. Onneksi minulla sattuu olemaan ihania ja avuliaita ammattilaisjournalistitovereita, jotka olivat täysin yksimielisiä oikeasta toimintatavasta.

Kehen pitää olla yhteydessä?

Jos julkaisu on rikkonut tekijänoikeuksiasi, ota ensimmäiseksi yhteys julkaisun päätoimittajaan tai vastaavassa asemassa olevaan henkilöön. Päätoimittaja on loppukädessä vastuussa koko julkaisun sisällöstä. Yksityisten blogien tapauksessa päätoimittajan asemassa on blogin kirjoittaja, kaupallisella julkaisualustalla toimivien blogien tapauksessa yleensä tuottaja tai toimituspäällikkö -nimikkeellä toimiva henkilö.

Miten valmistaudut yhteydenottoon?

Ensin kannattaa varmistaa, että sinulla on hyvät perustelut tekijänoikeusrikkomuksen epäilyyn, esimerkiksi kuvagrabejä netistä tai paperiversio lehdestä, jossa teostasi on käytetty luvatta, sekä vastaavia alkuperäisestä teoksestasi. Seuraavaksi mieti, mitä yhteydenotolta haluat: yleisimpiä ratkaisuvaihtoehtoja ovat anteeksipyyntö, teoksen poisto julkaisusta tai isyysoikeuksien huomioiminen jälkikäteen. Taloudellisiin oikeuksiin liittyviä ovat puolestaan julkaisupalkkio ja/tai hyvityspalkkio. Hyvitysvaatimus on tapana esittää esimerkiksi taidekuvista tai jos kokee tulleensa erittäin loukatuksi (teos esitetty loukkaavassa kontekstissa yms.).

Miten tässä tapauksessa edettiin?

Päätoimittajalta kannatti kuulemma odottaa tässä tapauksessa anteeksipyyntöä ja kuvapalkkiota luokassa 50-150 € riippuen siitä, oliko kuva ollut paperiversiossakin (kyllä oli ollut).  En kokenut itseäni erityisen loukatuksi tai kuvaani erityisen teokselliseksi (ja lisäksi paperiversion kuva oli tosi pieni), joten mielestäni erityisen hyvityspalkkion vaatiminen olisi ollut vähän noloa. Kuvasto tarjoaa ohjeita sopivan julkaisupalkkion  arvioimiseen täällä.

Suunnittelin sanovani, että otan yhteyttä tällaisessa ikävässä asiassa kuin tekijänoikeusrikkomus, esittäväni jonkin sortin stoorin tapahtuneesta, esittäväni kuvapalkkiopyynnön ja noloilevani ja pahimmassa tapauksessa taistelevani raivokkaasti oikeuksieni puolesta. (Jotkut meistä ovat olleet joskus aika huonoissa duunipaikoissa...)

Vantaan Laurin päätoimittaja Pauli Juusela oli kuitenkin jo kuullut jutusta. Hän tiesi ensi lauseesta, millä asialla olin ja pyysi anteeksi lehden puolesta. Hän selitti kyseessä olleen AD:n erheen ja tarjosi normaalia kuvapalkkiota. Hän kysyi, voinko lähettää hänelle sähköpostin, joka sisältää muutaman sanan kuvailemaan tapausta ja laskun, ja pyysi toistamiseen anteeksi.

Koko asia selvitetty alta viiden minuutin. Häkellyttävää tehokkuutta ja erittäin tahdikkaasti toimittu. Jäi hyvä mieli.

Myöhemmin päivällä huomasin vielä blogiin tulleen AD:n anteeksipyynnön, niin että asia on minun puolestani erittäin järjestyksessä. Vähän nolottaa oma julkinen kiukustuminen, mutta menköön elämän ja oman epäprofessionaalisuuden piikkiin.

Mitä tästä opimme?

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (Otava 2011)
Koko tapaus oli itselleni erittäin hyvä muistutus siitä, että tekijänoikeudet eivät suinkaan ole mitään pilipalilainsäädäntöjuttuja, jotka eivät kosketa minua, kunhan en itse lataile laitonta materiaalia netistä tai käytä tai julkaise muiden juttuja tai kuvia luvatta. Niistä ei ole minulle pelkkää haittaa, vaan myös hyötyä.

Toisaalta taas tuli huomattua, että googlen haut ovat hyviä apuvälineitä, mutta erittäin tarkkana saa olla tarkistaessaan, onko materiaali tekijänoikeuksien alaista vai ei. Näistäkin Anna-Leena Härkösen Onnen tunnin tusinasta ensimmäisestä kansikuvasta yksi on minun tekijänoikeuksieni alainen kuva, kolme muiden blogaajien teoskynnyksen mielestäni ylittäviä, ja siten tekijänoikeuksien alaisia kuvia. Loput puolestaan ovat teoskynnyksen ylittämättömiä kuvia tai kopioita kustantamon pressikuvasta. Mutta ihan pikasilmäyksellä ei itsekään omaansa välttämättä tunnista joukosta.

Tässä vielä Kuvaston ohje valokuvan teoskynnyksen ylittämisen arviointiin: "Valokuvateoksen teoskynnyksen osalta on annettu Turun hovioikeuden ratkaisu (26.8.1997 Nro 2154, Dnro 96/1304) koskien maisemakuvaa. Sen mukaan valokuvaajan valokuva ei vertailussa eronnut muista valokuvaajan samasta paikasta ottamista valokuvista eikä mainostoimiston toimitusjohtajan samasta paikasta ottamasta valokuvasta siinä määrin että valokuvaa olisi voitu pitää valokuvaajan luovan työn omaperäisenä tuloksena."

*Jos ei ole kyse yleisesti tunnetusta faktatiedosta, parempi erehtyä tekemään vähän ylimääräistä työtä kuin jättää laittamatta.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Tekijänoikeus: mitä laki sanoo?

Tekijänoikeus teokseen syntyy Suomen lain mukaan, kun luonnollinen henkilö on luonut teoksen. Tekijänoikeuden voi sopimuksella siirtää jollekin toiselle osapuolelle, esimerkiksi yhteisölle tai yritykselle, kokonaan tai osittain. Tekijä saa määrätä teoksensa käytöstä ja hänellä on sekä moraalisia että taloudellisia oikeuksia teokseensa, jotka rajoittavat teoksen käyttöä. Tekijänoikeuksille on kuitenkin rajoituksia erilaisista sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista syistä. Tekijänoikeussuojaa voi nauttia tietyn ajan, jonka jälkeen tekijänoikeus raukeaa.

Jotta tekijänoikeuksiasi voitaisiin rikkoa, pitää siis ensin tarkistaa, että

  1. olet luonnollinen henkilö,

  2. olet tuottanut teoksen,

  3. et ole siirtänyt tekijänoikeuksiasi sopimuksella,

  4. että lain rajaamia moraalisia tai taloudellisia oikeuksiasi on rikottu,

  5. että kyseessä on rikkomus, eikä lain suojaama tekijänoikeuksia rajoittava käyttö ja

  6. ettei tekijänoikeussuoja ole ajan myötä rauennut.
1. Oletko luonnollinen henkilö?

Jos olet ihminen, olet luonnollinen henkilö ja sinulla voi olla tekijänoikeus luomaasi teokseen.

2. Oletko tuottanut teoksen?

Jotta tekijänoikeutesi olisivat voimassa, sinun pitää ensin luoda teos, joka on voi aiheuttaa tekijänoikeuksien muodostumisen. Tekijänoikeus syntyy automaattisesti teosta synnytettäessä. Mikä tahansa kirjallinen tai taiteellinen teos on tekijänoikeuksilla suojattu, jos se ylittää teoskynnyksen eli  on a) omaperäinen ja b) itsenäinen. Omaperäisyys ja itsenäisyys tarkoittavat sitä, että teos erottuu vertailtaessa toisista, esimerkiksi vastaavasta aiheesta tai ideasta tehdyistä teoksista ulkomuotonsa ja ilmaisutapansa perusteella.Tekijänoikeudet eivät synny ideaan, aiheeseen, metodiin, tietosisältöön tai juoneen, vaan ainoastaan ulkomuotoon ja ilmaisutapaan.

3. Oletko siirtänyt tekijänoikeutesi sopimuksella?

Jos et ole siirtänyt tekijänoikeuksiasi sopimusteitse, tekijänoikeuksiasi on voitu loukata. Tekijänoikeutta voidaan loukata esimerkiksi kopioimalla tai tallentamalla teos kokonaan tai osittain, muuttamalla teosta esimerkiksi kuvankäsittelyohjelmalla tai kääntämällä kokonaan tai osittain tai saattamalla teos yleisön saataviin kokonaan tai osittain.

4. Onko lain rajaamia moraalisia tai taloudellisia oikeuksia rikottu?

Lain mukaan tekijänoikeuteen liittyviä moraalisia oikeuksia ovat isyysoikeus ja respektioikeus. Isyysoikeus koskee tekijän nimen ilmoittamista teoksen yhteydessä. Respektioikeus puolestaan sitä, ettei teosta saa muuttaa tekijän taiteellista arvoa tai omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla tai saattaa teosta yleisön saataville loukkaavassa yhteydessä.

Taloudelliset oikeudet sisältävät mm. oikeuden määrätä teoksen käytöstä, valmistaa kappaleita teoksesta ja saattaa teos yleisön saataville.

5. Onko kyseessä lain suojaama tekijänoikeuksia rajoittava käyttö?

Tekijäoikeuslaissa on rajoituksia tekijänoikeuksille. Rajoitukset koskevat tekijän taloudellisia oikeuksia, eivät moraalisia oikeuksia. Tekijältä ei tarvita lupaa teoksen käyttöön esimerkiksi silloin, kun teosta siteerataan tai käytetään osana arvostelevaa tai tieteellistä tekstiä, sitä käytetään opetustarkoituksiin lain rajaamassa merkityksessä tai esimerkiksi selostettaessa päiväntapahtumaa lehdistössä. Katso tarkemmin Kuvasto.fi:stä.

6. Onko tekijänoikeus jo rauennut?

Tekijänoikeus on voimassa tekijän elinajan ja 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä ETA-maista tuleville teoksille. Muualta tulevat teokset ja valokuvat saavat vähemmän suoja-aikaa. Valokuvien suoja-aika on 50 vuotta valmistusvuoden päättymisestä, tai 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä, mikäli ne ylittävät teoskynnyksen.
Jørgen Brekken Armon piiri
© Taika. Jørgen Brekke: Armon piiri (Johnny Kniga 2011).

Suurin kysymysmerkki tässä Armon piirin tapauksessa on kysymys numero kolme, eli ylittääkö valokuvani teoskynnyksen?

Tätä komiteana pohdimme journalistituttavieni kesken. Sillä kuvassahan on pääasiassa kirja kantta, eikä kirjan kannesta otettu kuva eroa olennaisesti sadasta muusta saman kirjan kannesta otetusta kuvasta. Koska kuitenkin kuvassa on muutakin omaperäistä ja luovan toiminnan tuloksena tuotettua sisältöä (tausta, valaistus, asettelu) ja esimerkiksi googlaamalla tämä kuva erottuu muista Armon piirin kansikuvista, tämä teos ylittää teoskynnyksen. (Onneksi teoskynnyksen ylittämiseen ei tarvita erityisiä taiteellisia ansioita...)

Toisaalta, jos kuvasta rajaisi pois nämä em. elementit, ei kuva enää ylittäisi teoskynnystä, sillä olisi täysin mahdotonta erottaa sitä muista samasta kirjasta otetuista kuvista. Tämä on toinen tapa, jolla teoskynnyksen ylittymistä voi arvioida: muuttamaton kuva ylittää teoskynnyksen. Kuva julkaistiin lehdessä muuttamattomana, joten seuraavaksi oli syytä syytä siirtyä teoreettisesta pohdiskelusta ja itsekseen jupisemisesta käytännön toimenpiteisiin.

Näistä lisää seuraavassa postauksessa. Hyödyksi ja huvitukseksi tarjolla Weird Al Yankovicin tulkinta tekijänoikeuksista intternetin ihmemaassa.


Lisää tekijänoikeuksista mm.

Kopiosto

Kuvasto

Suomen laki

Kopiraitti

Opetus- ja kulttuuriministeriö