Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjaläppää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjaläppää. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Kirjaläppää: Kriitikko laittoi pahan

Olin juuri kirjoittamassa ihan tavallista kirjabloggausta, kun Hesarin Nyt-liitteessä lykäji  kolumnia (<- linkki).

"Niin että jos tahdot mieleisekseni kirjailijaksi, tässä neuvo: työläisammattia ei tarvitse hankkia. Mutta panosta nykyaikaan." (Sanna Kangasniemi, Nyt-liite, 15.2.2012)

Jäi se bloggaus kesken. Sapetti.

Facebookissa eräs tuttavani arveli tätä niin kutsutuksi ironiaksi, jopa itseironiaksi. Jäin makustelemaan kirskuttelemaan hampaitani. Mille yllä mainitussa tekstissä oikeastaan naureskellaan?
  1. Hienovaraista ironiaa ymmärtämättömälle lukijalle?
  2. Historialliselle romaanille ja scifille?
  3. Aristoteliselle draaman kaarelle?
  4. Tekemällä tehdylle kehyskertomukselle?
  5. Tekotaiteelliselle kielenkäytölle?
  6. Puhetyyliselle kielenkäytölle?
  7. Korkea- ja matalakulttuuriin jaolle?
  8. Kriitikoille?
  9. Kirjailijoille?
  10. Kriitikkojen nuoleskelemiselle?
Muista viis, mutta että vaihtoehto 10 on edes mahdollinen tulkinta, vaikka se uusintaa kirjailija-kriitikkosuhteen epämiellyttävää voimaepätasapainoa mitä vastenmielisimmin.

Mistähän yleinen huono kuva ammattikriitikoista mahtaa olla syntynyt?

tiistai 29. tammikuuta 2013

Kirjaläppää: Kirjailija, tappakaa kultasenne

Miksi, oi miksi, kirjailija hyvä, koristatte kirjojanne tarpeettomasti omatekoisilla, täysin järjettömillä kielikuvilla?

Myönnän olevani sekä kimpaantumisherkkä kuin raivotautinen vessapaperirulla että väsynyt kuin rosteroitu Ballograf, mutta heretkää, kirjailija, tuomasta maaseutua mun lukukokemuksiin, jos ette ole siellä päin käyneetkään. Selällään avutonta raivoaan purkavat koppakuoriaiset eivät surise. Ne heiluttelevat jalkojaan sanattomasti ja välillä kopsahtevat. Ne ovat kuolevat kärpäset, jotka pörisevät, pörisevät, viimeisillä voimillaan.

Myöskään älköön iskettäkö yhteen dynaamista verbiä ja herkästi särkyvää substantiivia ilman erityistä syytä. Edes minä kohtuuttoman epäsiisti lukija täällä arkikokemuksen puolella en suvaitse, että kenkiä viskellään kuin appelsiininkuoria appelsiinia kuoriessa. Mielikuvituksella on rajansa, joiden tuolla puolen ei säteile valaistuminen vaan huokaus.

© Taika

Kirjailija, halutessanne sortua älyttömiin kielikuviin, sortukaa tunnettuihin ja latteisiin. Ehkäpä jatkatte traditiota kuin pulppuava viemäriputki, mutta ette sentään luo uusia plakkeja kirjallisia valtimoitamme tukkimaan. Ehdottomasti välttäkää ulkomaankielisiä, siitä ei pitkässä juoksussa seuraa kuin vesikellojen kimoitusta.

Lopuksi, kirjailija, kavahtakaa adjektiivia "tietynlainen". Jos teillä on luovaa kielikorvaa neljä sataa sivua, niin tiivistäkää 220:ee, se on paras mitta romaanille niin pitäkää linjanne ja kuorruttakaa kuppikakkunne omatekoisin strösselein vielä kerran. Minä, tuulimyllynsiipinen lukija, en katso hyvällä loppumetreillä luovuttajaa.

PS. Sanokaa rohkeasti ei kikkailevalle yltiörunollisuudelle ja tekotaiteellisille kuvituskuville.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Kirjaläppää: Sanomalehtien kirjakritiikit

Verkkomaisteri paljastaa, että jälleen yksi maakuntalehtirypäs vähentää kirjakritiikkibudjettiaan. Julkinen kirjapuhe vähenee jälleen, mikä ei ole lainkaan hyvä asia.  Miksi on tärkeää, että kirjakritiikki tai muu kulttuurikritiikki ei marginalisoidu pois sanomalehdistä?

Hendrik van der Balen: Minerva muusain joukossa (1620-l). http://www.wilanow-palac.art.pl

1. Sanomalehtikritiikki on kulttuurin kuluttajan palvelua. Ihmiset antavat sanomalehtien kulttuurikritiikkien vaikuttaa ostopäätöksiinsä. Etenkin nykyisenkaltaisessa taloustilanteessa, jossa kulttuurielämykset mielletään tyyriiksi, mutta mielekkäiksi sijoituskohteiksi, käytetään mieluusti lisäinformaatiota ennen ostopäätöksen tekoa.

2. Sanomalehtikritiikki on kulttuuritoimijan palvelua. Kulttuuritoimija tarvitsee julkisuutta saadakseen osakseen ostopäätöksiä. Mikäli lehti ei julkaise kritiikkejä, kulttuuritoimijan ei kannata myöskään ostaa siitä mainoksia, koska lehti ei ole kulttuuritoimijan tai -kuluttajan kannalta uskottava markkinointikanava.

3. Sanomalehtikritiikki on establisoitunut kulttuuri-instituutioiden osa. Kulttuuritoimijan hakiessa apurahoja kritiikit muodostavat yhden myöntöperusteen.

Kyllähän tässä on tullut sanomalehtikritiikkien lukijana huomattua, että viime vuosikymmenen aikana kritiikkien merkkimäärää on jatkuvasti vähennetty ja kulttuurikirjoittelun laatu heikentynyt. Edellinen on varmastikin johtanut osaltaan jälkimmäiseen. Mutta eihän tästä suosta nousta laatua ja määrää heikentämällä, vaan parantamalla!

Toki tiedostan, että lehtien tekemisen ei nykyään sanota kannattavan pelkillä lukijatilauksilla. Mainoseuroja on hankittava. Tässä mielessä maakuntalehtien internetstrategiat hämmentävät. Kuvittelisi, että kirjakritiikkien tuoma jatkuva hakukonenäkyvyys ympäri Suomen on arvokasta mainoseurojen suhteen, vaikka pelkästään kritiikkien takia tuskin kukaan maksaa satunnaisen e-lehden tilaamisesta, kun eivät ne maksa Hesaristakaan.* Kuitenkin maakuntalehtien nettiversioissa kritiikit tuppaavat olemaan maksumuurin takana.

Ainoa toivoa herättävä puoli sanomalehtikritiikkien vähenemisessä on se, että kulttuuri- ja kirjaharrastajat pyrkivät omin lupinensa täyttämään kulttuuriekologiaan jäävää tyhjiötä. Sitä todella tuntee tekevänsä jotain tarpeellista, eikä pelkästään omaa hauskaa. Parhaassa tapauksessa mitään tyhjiötä ei kuitenkaan tarvitsisi omin avuin täyttää, vaan kirjablogit olisivat yksi osa laajaa, rikasta ja aktiivista kulttuuripuheen kenttää. Kulttuuripuheen tyrehtyessä näivettyy myös kulttuuri.

* Mitään mutuhuttua tarkempia todisteita mulla ei tästä ole, mutta viittaan siihen, ettei Hesari ole näyttävästi uutisoinut nettitilaajamääriensä räjähdysmäisestä kasvusta. Ehkä ne eivät vain halua brassailla.

torstai 4. lokakuuta 2012

Kirjaläppää: "Valehtelin internetissä tarkoituksella"

Kirjabloggaajat havaitsivat koulujen alkamisen jälkeen kesälomien aikaan olemassaolemattomuudellaan loistaneen ongelman. Blogeihin osuneet google-hakusanatilastot sisälsivät jälleen runsain mitoin oletettavasti äidinkielen opintoihin liittyviä hakuja, joiden tarkoituksena oli löytää "mallivastauksia", "juoniselostuksia" tai "kirja-arvosteluja kouluun". Itse otin kantaa ongelmaan jo aiemmassa blogikirjoituksessani antamalla ohjeita kirja-arvioiden tekoon. 

Kollektiivisesti päätimme kuitenkin tempaista kirjabloggausten plagiointia vastaan. Halusimme muistuttaa, että plagiointi eli copypastaaminen eli internetistä kopiointi (ja kopioinnilla tarkoitetaan nyt toisen henkilön tekstin esittämistä omana tuotoksena), on aina vähintään moraalisesti väärin, ellei jopa laitonta, mikäli plagiaatilla tavoitellaan taloudellista hyötyä. Sen sijaan toisen tekstiä saa siteerata, viitata ja lainata. Lainatessa kannattaa kuitenkin aina tarkastaa faktat, etenkin internettiä hyödyntäessään. Onko lähde luotettava?

Helsingin Sanomissakin tuoreeltaan uutisoidussa tempauksessa parisenkymmentä bloggaajaa kirjoitti valearvioita kirjoista, joita blogeista usein haetaan koulutehtävähakusanoilla. Itse kirjoitin Anna-Leena Härkösen iki-ihanasta Häräntappoaseesta, josta olen aiemmin rehellisen ja vääristelemättömänkin arvion julkaissut. Siitä, onko mikään arvio koskaan täysin totta, voidaan toki keskustella enemmänkin, sillä lukeminen ja luetusta kirjoittaminen on aina teoksen tulkintaa. Tämänkin takia opettajat lukisivat varmasti mieluummin oppilaidensa omia tuotoksia kuin internetistä kopioituja.

Itse olen saanut tempauksesta oikein positiivista palautetta, etenkin äidinkielenopettajatuttaviltani. Olenpa jopa kuullut suunniteltavan äidinkielen tehtävää, jossa pitäisi verrata omaa lukukokemusta tempauksen valearvioon!

Palailen tulevissa blogauksissa normaaliin päiväjärjestykseen, eli kirjoitan niin totta kuin osaan.

Tempaukseen osallistuneet kirjablogit ja -blogaukset:

Aho Juhani:
Rautatie: http://suketus.blogspot.fi/2012/10/juhani-aho-rautatie.html
 

Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo: http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/2012/10/ylpeys-ja-ennakkoluulo.html
 

Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-anna-liisa.html
 

Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-tyomiehen-vaimo.html

Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/2012/10/sherlock-holmes-ja-baskervillen-arvoitus.html
 

Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/2012/10/f-scott-fitzgerald-kultahattu-huom.html 

Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja: http://aitilukeenyt.blogspot.fi/2012/10/frank-nuoren-tyton-paivakirja.html  
 

Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/10/pentti-haanpaa-noitaympyra.html
 

Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi/2012/10/anna-leena-harkonen-harantappoase.html
 

Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2012/10/ilmari-kianto-punainen-viiva.html
 

Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/2012/10/aleksis-kivi-seitseman-veljesta.html
 

Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/2012/10/stephenie-meyer-twilight.html
 

Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/2012/10/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html
 

Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/2012/10/sodassa-ja-rakkaudessa.html
 

Orwell, George: Eläinten vallankumous -http://kirjamieli.blogspot.fi/2012/10/george-orwell-elainten-vallankumous.html
 

Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/2012/10/mikko-rimminen-pussikaljaromaani.html
 

Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2012/10/jd-salinger-sieppari-ruispellossa.html
 

Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/2012/10/william-shakespeare-romeo-ja-julia.html
 

Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2012/10/john-steinbeck-hiiria-ja-ihmisia.html
 

Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/2012/10/mika-waltari-tanssi-yli-hautojen.html

torstai 13. syyskuuta 2012

Kirjaläppää: "Kirja-arvostelu kouluun"

Veikkaan, että on syksy ja kouluissa se aika ensimmäisestä jaksosta, jolloin äidinkielen tunneilla aletaan vaatia kaunokirjallisten teosten lukemista ja kirjoista raportointia. Ehkäpä jopa luettujen kirjojen juonten tai henkilöhahmojen tuntemusta tai pahimmillaan oikein kirjojen sisällön analyysia.

© Taika. Ekan kirja-arvosteluni kohde on edelleen hyvä kirja.
Ihan blogiini osuneista googlehauista päättelen tällaisen seikan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock analysoidakseen, että hakutermit kuten "Teoksen nimi + mitä *lisää hahmon nimi tähän* tapahtui?", "Teoksen nimi + juonet", "Teoksen nimi + teema", "Teoksen nimi + kouluun" ja lempparini "Teoksen nimi + vastausteksti" eivät varsinaisesti kaipaa objektiivisen kriitikon ammatillista näkemystä sanataideteoksen merkittävyydestä kirjallisilla kentillä.

Joten tässä ilmaisia vinkkejä lukemista vaativien äikäntehtävien kanssa painiville. Miten päästä helpolla, kun koulussa pakotetaan lukemaan kirja ja kirjoittamaan siitä jotain?

1. Helpoimmalla pääset, jos luet sen kirjan ja kirjoitat lukukokemuksestasi. Kirjan voi vaikka kuunnella äänikirjana ja tarkistaa sitten ainetta kirjoittaessa henkilöiden nimet yms. yksityiskohdat paperi- tai sähkökirjasta. KS. lisää kohdasta 5 ja 6.

2. Jos et kuitenkaan halua, ehdi tai muuten jaksa tarttua itse kirjaan, älä ainakaan kopioi tekstiä suoraan internetistä. Äidinkielen opettajasi on, uskomatonta kyllä, lukemisen ja tiedonhaun ammattilainen. Hän tunnistaa, jos olet kopsannut tekstisi internetin kirjablogeista tai wikipediasta, koska hänkin osaa copypastata.

HUOM. myös useista eri lähteistä kopioimisesta jää kiinni ihan samalla tavalla kuin yhdestä lähteestäkin, joten jos joka tapauksessa kopioit suoraan netistä, pääset helpoimmalla, jos kopioit vain yhdestä lähteestä.

3. Jos varsinainen kirjan lukeminen ei kiinnosta, mutta koet mahdolliseksi vaikka jotain omaakin kirjoittaa, ettet jäisi kiinni kopioinnista, voit helpottaa kohtuutonta urakkaasi internetin avulla. Etsi netistä tietoja kirjasta ja selitä tietosisältö omin sanoin kirjoituksessasi. Vältä sellaisten sanojen käyttöä, joita et itse ymmärrä. Kiinnitä huomiota sisällön järjestelyyn: muokkaa monimutkaiset virkkeet lyhyemmiksi ja asettele kappaleet eri järjestykseen kuin alkuperäisessä tekstissä. Jos teet tämän hyvin, saatat päästä kuin koira veräjästä, mikäli alkuperäinen netistä löytämäsi aineisto on kertonut luotettavasti kirjasta ja käsitellyt tehtävänannon aihepiiriä.

4. Jos olet valmis selailemaan kirjaa vähän, internet on jälleen ystäväsi. Mitä enemmän ennakkotietoja sinulla kirjasta on, sitä nopeampaa lukeminen on ja sitä nopeammin ymmärrät, mistä on kyse. Toki tällöin luet kirjaa tietystä näkökulmasta, joka ei välttämättä ole sama kuin tehtävänannossa. Hyvin valitut hakusanat auttavat rajaamaan näkökulmaa omaan tehtävänantoosi sopivaksi.  

VINKKI: Kirjan takakansitekstissä on yleensä avulias tiivistelmä kirjan sisällöstä. Siitä on hyvä aloittaa, kun miettii päähenkilöitä, juonia, teemoja, kirjallisuuslajia ja muuta perustauhkaa.

***

5.  Lue se kirja pikalukuna. Koko kirjaa ei välttämättä tarvitse lukea erityisen huolellisesti. Ensimmäinen ja viimeinen luku ovat yleensä ne tärkeimmät, samoin joka luvun ensimmäiset ja viimeiset sivut. Siinä välissä voi sitten silmäillä tekstiä, ja esimerkiksi lukea vain ne kohdat, joissa esiintyy päähenkilön nimi.

HUOM.  Tätä taktiikkaa käyttämällä otat melkoisen riskin siitä, että opettajasi on kuolla nauruun vastaustasi lukiessaan. Mutta ainakin olet pyrkinyt sekä perehtyä kirjaan että tuottaa omaa tekstiä, mikä on ehdottomasti paljon kunnioitettavampi suoritus kuin internetistä kopsaaminen.

6. Lue se kirja huolellisesti. Mitä huolellisemmin luet kirjan ja mitä paremmat muistiinpanot teet, sitä helpompi ja nopeampi kirjasta on kirjoittaa. Kirjaa lukiessa tee muistiinpanoja. Ota ylös oleellisimmat tiedot
  • päähenkilöstä ja olennaisimmista sivuhenkilöistä (kuka tekee, millainen hän on)
  • kertojasta (kuka tai kenen näkökulmasta tarina kerrotaan, onko kertoja luotettava)
  •  juonikuvio(i)sta (mitä henkilöt tekevät, mitä kirjassa tapahtuu)
  •  miljööstä (missä kirjan tapahtumat tapahtuvat)
  • teemoista (mitä aiheita kirjan tapahtumat käsittelevät, esim. valinnanvapaus, ahneus, aikuiseksi kasvaminen, )
  • kirjallisuuslajista (mitä muita samantyyppisiä kirjoja on, mihin lajiin kirja kuuluu)
Tässä sinulla on jo mukavasti jutun juurta kirjan yleiskuvauksen kirjoittamiseen, johon voit käyttää maksimissaan noin neljäsosan tekstistäsi. Internetistä voi olla hyötyä, kun tarkistat, että olet ymmärtänyt oikein tai etsit tietoa kirjan kirjallisuuslajista (muista merkitä lähde ylös!).

Mieti, mikä kirjassa oli sinusta hyvää ja mikä huonoa, mitä olisit kaivannut lisää tai mitä olisi saanut olla vähemmän. Näin jäsennät omaa lukukokemustasi ja voit arvioida vaikuttaako asenteesi kirjaa kohtaan myös tulkintaasi. (Tätä ei ole pakko kirjoittaa vastaustekstiin).

Loput pitää sitten kirjoittaa tehtävänannon mukaan. Tehtävänanto tarkoittaa näkökulmaa: sinun tulee tarkastella lukukokemuksesi tuomaa tietoa kirjan sisällöstä tietystä vinkkelistä (vaikka tämä vinkkeli olisi sinusta hölmö tai epämiellyttävä). Jos et saa selvää tehtävänannosta, pyydä opettajaa selvittämään tarkemmin, mitä tehtävänannossa ajetaan takaa.

Jos tehtävänannossa lukee esimerkiksi "Huumori James Joycen teoksessa Ulysses", voit kirjoittaa niistä kohtauksista, jotka mielestäsi olivat hauskoja tässä teoksessa tai vaikka miten Joycen teoksen omintakeinen kielenkäyttö viihdyttää. Jos tehtävänannossa puolestaan lukee "Hyvän ja pahan taistelu Jane Austenin teoksessa Järki ja tunteet", etsi teoksesta ne kohdat, joissa esiintyy hyviksiä ja pahiksia ja käytä niitä esimerkkeinä kertoessasi, millaisilta hyvyys ja pahuus kirjassa näyttävät, miten ne käyttäytyvät ja miten hyvyyden ja pahuuden ristiriitaan perustuvat juonet etenevät. Tällaisista kirjan sisältöön perustuvista analyyseista pääset kätevästi loppupäätelmiin, joissa voi arvioida Ulysseksen huumoria ylipäätään tai Järjen ja tunteiden sisältämää hyvän ja pahan taistelua laajemmin ja analyysiisi perustuen.

Kun sekä tehtäväsi yleiskuvaus että varsinainen analyysisi vastaavat toisiaan, opettaja näkee, mistä ja miten ajatuksesi kumpuavat.

HUOM. Jos kirjojen lukeminen vaikuttaa paljon kivemmalta kuin niiden analysointi, olet samaa mieltä kuin noin 99,7 prosenttia lukijoista (ja niistä lopuistakin osa poussaa). Analysointi on yksi tapa nauttia kirjallisuudesta, ja kaikki lukijat joutuvat harjoittelemaan sitä ennen kuin pääsevät käsiksi jutun juoneen. Ja jutun juonihan on nimenomaan se nauttiminen. Satunnaisesti myös henkinen kehitys, sivistyminen ja muut jalot päämäärät, mutta eihän tätä oikeesti kukaan tekisi, jos tästä ei nauttisi.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Kirjauutiset: Kirjojen joukkorahoitus vain joskus laitonta?

Fröken Senja sai lausuntopyynnön Poliisihallitukselta liittyen kirjaprojektin joukkorahoitukseen. Saamieni raporttien mukaan muut Suomessa kirjallisia töitään onnistuneesti yhteisörahoittaneet tahot eivät ainakaan toistaiseksi ole saaneet.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Kirjauutiset: Kirjojen joukkorahoitus laitonta?

Heitin kolmisen viikkoa sitten kirjaläppää kirjojen yhteisörahoituksesta. Kirjakon puolelle tuli kommentti yhteisö- tai joukkorahoituksen laillisuudesta, johon vastasin oman maallikkoymmärrykseni perusteella, että ei taida olla olemassa sovelluskelpoista lakia, joka ottaisi kantaa tai jota voisi suoraan soveltaa yhteisörahoitukseen. Epäilin, että veroviranomaisia kiinnostaa, poliisia ei.

Olin väärässä. Mtv:n uutisen mukaan poliisia nimittäin kiinnostaa. Poliisihallitus on pyytänyt lausunnon Fröken Senjan ruotsin oppikirjan joukkorahoituksesta. Fröken Senja on puolestaan pyytänyt lausuntoja eri alojen professoreilta: kaikki samaa mieltä, ei ole joukkorahoitus laitonta rahankeruuta. Ilmassa on myös tuohtumusta luovan työn luovan rahoituksen häirinnästä.

Myös kirjailija Mike Pohjola raportoi selvittäneensä joukkorahoituksen laillisuutta omaa yhteisörahoituskampanjaansa varten. Verottajaa ei kiinnosta ennakkomyynti, sillä "alvit ja muut verot maksetaan vasta ostetuista peleistä".

Mielenkiintoista seurailla, miten Poliisihallitus reagoi annettuun lausuntoon. Myöskin mielenkiintoista, että arpajais- ja rahankeräysvalvontaviranomaisena Poliisihallitus heräsi kirjojen joukkorahoitusasiaan vasta nyt, kun ensimmäisen Suomessa joukkorahoituksella tuotetun kirjallisen tuotteen rahoituskampanja loppui onnellisesti jo toukokuun puolivälissä. Guy Windsorin käännöstyön ja kommentaarin edistymistä 1500-luvun italialaisesta miekkailuoppaasta voi seurata facebookissa (ja työn laatua voi tarkastella pikaisesti täällä). 

perjantai 31. elokuuta 2012

Kirjaläppää: Ammattikritiikin ansiot

Tuula-Liina Varis hehkutti ammattikriitikoiden ja kirjailijoiden elintärkeää suhdetta kolumnissaan, joka aiheutti kesän 2012 ensimmäisen kirjakulttuurisen kohun. Kolumni jätti useammatkin tahot pohtimaan kahta kysymystä: mikä se ammattikriitikko on ja miksi lukijan ja kirjailijan suhde ei olisi vähintään yhtä elintärkeä kuin kirjailijan ja ammattikriitikon?

Asiantuntijakriitikon ja mutuhutustelijan eroa ei ole tarvinnut ennen kirjabloggaajia juuri määritellä. Variskaan ei keksinyt siihen muuta ratkaisua kuin vedota instituutioon.

Jäi mietityttämään, että mitä tämä instituutio tekee, jotta kirjailijan ja ammattikriitikon suhteesta on muodostunut kirjailijalle elintärkeä? Kriitikollehan on oleellista, että kirjailijat julkaisevat, sillä muuten jutunjuurta ei löydy. Täysin muita juttuja jäljittäessäni löysin suuresti arvostamani spefi-kirjailija Neal Stephensonin Slashdot.orgille (nörttien nettifoorumi) antaman haastattelun, jossa kirjailija näyttää selvittävän ainakin osan ammattikriitikkousinstituution ja kirjailijan suhteen saloista. Toki Stephenson vaikuttaa USA:ssa, mutta en voi olla kuvittelematta, etteikö tilanne olisi samankaltainen Suomessakin.

Ammattikriitikko ja kirjailijan ansiot

Neal Stephenson näkee tilanteen proosallisesti rahavirtojen kautta. On kahdenlaisia kirjailijoita: "kaupallisia" kirjailijoita, jotka elävät kirjallisella ulosannillaan, ja "kirjallisia" tai "taiteellisia" kirjailijoita*, jotka eivät elä kirjallisella työllään, ja joiden elanto muodostuu suureksi osaksi apurahoista ja muista palkkioista. Ensimmäiselle kirjailijalajille suhde ammattikriitikoihin ei ole välttämättä olennainen: kriitikoiden mielipiteet eivät hetkauta henkilökohtaista taloutta (joka on kaiken säädyllisyyden vastaisesti myös sanataidetuotannon kivijalka).

Sen sijaan taiteelliset kirjailijat, jotka tarvitsevat muitakin kuin kirjailijan työstä ansaitsemiaan tuloja, tarvitsevat ammattikriitikoita elääkseen:

[Nämä taiteelliset kirjailijat] ovat vähintään yhtä lahjakkaita ja ansaitsevat lukijoita vähintään yhtä paljon [kuin minä]. Joten meillä on vaihtoehtoinen järjestelmä, joka mahdollistaa näiden kirjailijoiden kirjailijanuran ja päästää heidän äänensä kuuluville. Kuten renessanssiruhtinaat, jotka tukivat sellaisia kirjailijoita kuin Dante, koska he kokivat tämän oikeaksi asiaksi tehdä, monet nykyrikkaat tukevat lahjoituksillaan kulttuuri-instituutioita, esimerkiksi yliopistoja**, jotka tukevat kaikenlaisia taiteilijoita, myös kirjailijoita... Ammattikriitikot osallistuvat intellektuaaliseen keskusteluun sen itsensä takia. Mutta arvostelmia tehdessään he suorittavat on myös taloudellista toimintaa. Arvostelmien avulla lopulta päätetään, kuka on ansioitunut saamaan apurahoja, opetustyötä yms***

Ja minä kun naiivisti ajattelin, että ammattikriitikon ja kirjailijan elintärkeä suhde liittyisi esteettisiin tai taiteellisiin arvoihin! Ehkäpä se johtui siitä, että tätä funktiota Variskin kolumnissaan korostaa: taiteen tekijän oikeutta "odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään." Ketjureaktion toinen, proosallisempi puoli jäi hämärään. Ei ihme, että kirjakritiikkien alasajo sanomalehdissä ahdistaa Kirjailijaliitossa.

Blogijulkisuuden ansiot?

Kirjabloggaajat eivät Suomessa ole vielä osa koneistoa: mutuhuttu tuskin kelpaa perusteluiksi apuraha-anomuksiin. Ei taida olla myöskään kattavaa yleisarviota siitä, kuinka paljon blogijulkisuus tuottaa, siis ihan rahassa laskettuna, kustantamoille tai lopulta kirjailijoille. 

Kustantamot näyttävät kuitenkin suhtautuvan saamaansa blogijulkisuuteen pääosin positiivisesti. Blogijulkisuus on heille halpa ja yksinkertainen tapa saada tuotteilleen näkyvyyttä netissä. Jotkin kustantamot jopa someilevat blogiarvostelujen avulla. Kustantamoissa ollaan myös totuttu negatiiviseenkin vastaanottoon. Blogeissa esiintyvä negatiivinen kritiikki ei ehkä ole kuitenkaan kaupalliselta painoarvoltaan niin suurta kuin ammattikriitikkojen kritiikki ja toisaalta kiittävä puhe kaikuu netissä kauas.

Kirjailijat puolestaan tuntuvat suhtautuvan blogijulkisuuteen erittäin positiivisesti. Netwörkkaaminen ja someilu näyttävät tulevan yhä tärkeämmäksi kirjailijan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen luomisessa, ja kirjailija- ja kirjablogit toimivat tässä kuviossa yhtenä osatekijänä. Koska kirjablogit eivät ole osa valmiita kulttuuri-instituutiota, kellä tahansa kirjailijalla on mahdollisuus päästä esille.

Tämänkin pohdinnan lopputulemana taidan pysyä alkuperäisessä mielipiteessäni. Ammattikriitikot ja mutuhuttuilijat leikkivät samalla hiekkiksellä, mutta eri leikkejä. Kivintä olisi tietysti leikkiä välillä yhdessäkin. Tulevaisuus näyttää.
 
* Commercial vs. literary writer

** Suomalaisessa kulttuurissa toistaiseksi tyypillisesti säätiöitä, suom. huom.

*** Kääntäjän korostus.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kirjaläppää: Huonot kirjat

Välillä sitä tulee luettua huonoja kirjoja. Joskus vahingossa, joskus tahallaan. Tahalliset kalkkunakokemukset voivat olla hyvinkin antoisia. Kun välillä lukee kirjoja kieli poskessa, raivosta kihisten tai varpaat myötähäpeästä kipristellen, kerää elämyksiä, joita hyvän kirjallisuuden lukeminen ei ikinä tarjoa. Samalla sitä oppii itsestään lukijana: tässä menee minun huumorintajuni raja, tämähän on sairaan hauskaa. Ja ennen kaikkea oppii arvostamaan hyvää kirjallisuutta ja taidokkaita kertojia. Jos sitä lukisi pelkkää hyvää kirjallisuutta, mihin niitä lukukokemuksiaan peilaisi?

Vahingossa luetut huonot kirjat

Huonoja kirjoja tulee eniten vastaan lempparikirjailijoiden tuotannossa. Kun George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire  -sarjan (suom. Tulen ja jään laulu) ensimmäiset osat ovat niin erinomaisia kuin ovat, A Dance with Dragons voi olla suurikin pettymys. Verrattuna todella huonoihin kirjoihin se on vähintään keskinkertaista parempi, mutta suhteessa kirjailijan omaan tuotantoon sekä sarjaan se on heikommasta päästä. Vaikka kuinka lukijana ymmärtää, että osa romaanin suhteellisesta heikkoudesta on kiinni sisältöteknisistä vaatimuksista - jossain vaiheessa on vaan pakko alkaa keriä juonia kasaan, ettei kirjasarja paisu sataosaiseksi, ja tämä on epäilemättä äärettömän työlästä noin 4000 sivun alkurevittelyn jälkeen. Silti raskaus ja hidassoutuisuus pistää huokailemaan.

Toisaalta taas huonous voi tulla yllätyksenä parhausgenreä tai nerokkaita korkeakonseptisia romskuja luettaessa. Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit oli niin viihdyttävä, että lainasin myös Järki ja tunteet ja merihirviöt. Merihirviöt kun ovat kuitenkin lähtökohtaisesti vielä viihdyttävämpiä kuin zombit. Paitsi tällä kertaa ei. En päässyt parissa kuukaudessa puoliväliä pidemmälle. Kaava oli sama: humoristista ja vauhdikasta Jane Austen -mashupia. Toinen rokkasi, toisesta jäi tikkuja sormenpäihin. 

Ja joskus sitä sortuu kirjan takakansiteksteihin, kirja-arvioihin tai ihan vain omaan inhimillisyyteensä. Tämä viimeinen on erityisen totta klassikkojen osalta. Sitä haluaisi niin kovasti olla ihminen, joka on tämänkin klassikon lukenut. 

Tarkoituksella luetut huonot kirjat

Kun ihminen on kiehuu sisäisesti tuntemattomasta syystä, mutta sopivaa purkauskohdetta ei ole, voi aina luottaa heikkoon chick litiin. Jennifer Weiner, Lauren Weisberger, Sophie Kinsella & kumpp. pelastavat silloin, kun mies ei ymmärrä mokata katastrofaalisesti ja tuoda vaikka vääränmerkkistä maitoa kaupasta. Etenkin jos lukee suomennoksena, jolloin voi olla aika varma siitä, että brändien nimiä on taas kirjoitettu väärin. Halpaa hupia koko rahalla.

Tietoiset kalkkunakokemukset puolestaan viihdyttävät silloin kun kaipaa huvitusta, mutta ei jaksa ajatella. True Bloodin (vir. Southern Vampire Chronicles) ensimmäisen osan luin ystävän suosituksesta. Epäilin jo alun perinkin, etteivät kirjamakumme kohtaa tällä kertaa ja olin oikeassa parhaalla mahdollisella tavalla. Kokemus oli yksi viime vuosien hauskimmista. Erityisesti loppukohtaus sai ulvomaan naurusta. Tämä ei varmaankaan ollut kirjailijan tarkoitus, mutta lukija saa onneksi ymmärtää viestin ihan millä tavalla haluaa.

Ja sitten ovat ne klassikot. Jostain syystä länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin on pesiytynyt luvattoman suuri määrä huonoja kirjoja. Näitä luetaan moraalisesta väkipakosta tai muusta yhtä epäilyttävästä syystä. Että voi sitten elvistellä lukeneensa. Suurimmat pettymykset klassikoissakin tuottavat lempparikirjailijat. 

Ja ne, jotka jätetään väliin suosiolla

Joskus kirjan yleinen suursuosio riittää vakuuttamaan lukukokemuksen turhuudesta. Dickenskin oli aikansa myydyimpiä kirjailijoita. Milloin olen sen jonkun toisen joululahjagrishamin tai kirjaston kierrätyshyllycoelhon uteliaisuuttani lukenut, olen todennut, että parhaat lukukokemukseni eivät tapaa löytyä (vanhentuneiltakaan) Bestseller-listoilta. Niinpä minulta on jäänyt täysin väliin sellainenkin 2000-luvun klassikkosarja ja -ilmiö kuin Twilight. 

Sitä seuraa tänä vuonna vähintään E. L. Jamesin Fifty Shades -äitylipornosarja, jota en aio lukea edes kalkkunakokemuksena, koska

a) "keskityn johonkin muuhun, mihin"
b) "kaikkeen ei lukuaika riitä"
c) "rajansa se on myötähäpeälläkin"
d) kaikki yllämainitut?

perjantai 17. elokuuta 2012

Kirjaläppää: Fakta, fiktio ja siinä välissä

Kaunokirjallisuus sekoittaa aina faktaa ja fiktiota jossain suhteissa. Kaunokirjallisen teoksen avatessaan lukija osallistuu sopimukseen, jonka mukaan hän ei oleta kirjassa kuvattujen tapahtumien olevan todellisia, todellisuudessa tapahtuneita tai todellisuudessa paikkansa pitäviä, kuten esimerkiksi elämäkertaa, historiateosta, sienikirjaa tai uutisartikkelia lukiessaan.

http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Escaping_criticism-by_pere_borrel_del_caso.png
Pere Borrel del Caso: Pakeneva kritiikki, 1874.
Tämä suspension of disbelief tai epäuskon vaimentaminen vaikuttaa lukukokemukseen, vaikka se on usein tiedostamatonta, kulttuurisessa ympäristössä automatisoitunut toiminto. Esimerkiksi Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on jakanut kirjabloggaajia myös sen suhteen, onko lukija taipuvainen heittäytymään faktan ja fiktion rajankäyntiin tai ei. Jokke ei tykännyt, itse ihastuin ikihyviksi.

Erityisesti spekulatiivisen ja historiallisen fiktion kirjoittajat keikkuvat teoksissaan toden ja epätoden rajamailla. Tarinan ja ympäristön pitää vaikuttaa lukijan silmissä riittävän aidoilta, jotta ajankuvaan kuulumattomat elementit eivät riko kokonaiskuvaa ja heitä myötämielistä lukijaa ulos kirjan maailmasta liiallisen epäuskottavuuden takia. Toisaalta taas epätosi voidaan muuntaa lukijan silmissä todentuntuisemmaksi sisä- tai ulkokirjallisten keinojen avulla. Toden ja epätoden rajankäynti ei kuitenkaan ole yksinkertaista, saati sitten helppoa, kuten olemme tänä kesänä huomanneet.

Toden ja epätoden raja perinteisin keinoin

Klassikkokirjailijatkin ovat pyrkineet liudentamaan toden ja epätoden rajaa. Ilmiö ei ole edes uusi, sillä aikaisempina vuosisatoina kaunokirjallisia kertomuksia oli yleisesti tapana markkinoida "tositarinoina", koska tositarinat möivät. Esimerkiksi Daniel Defoen (1660-1731) uskomattoman hieno Ruttovuosi kertoo vuoden 1665 rutosta silminnäkijän suulla, vaikka Defoe kirjoitti sen kuulemiensa kertomusten perusteella. Oma lukunsa on avainromaani, roman à clef, kokonainen kirjallisuuden laji, jossa kerrotaan tai vähintään juorutaan kerrottavan todellisuuteen pohjautuvia tarinoita muutetuilla nimillä.

Réne Magritte: Ceci n'est pas une pipe, 1926.
Myöhempinä aikoina toden ja epätoden rajalla on keikuttu todella monin tavoin. Umberto Econ Ruusun nimessä on prologin prologi, jossa kerrotaan kirjailijan löytäneen vanhan kirjotuksen, jonka tarinan hän kirjassaan kertoo. Siinä missä Econ käsikirjoitus on Econ luomaa fiktiota, Dan Brown esittää Da Vinci -koodissaan kasan uskonnollisia kertomuksia totena siitä huolimatta, että niiden tulkitsemiseen perehtyneet tahot kannattavat kuvainnollisempaa tulkintamallia. John Berendtin Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on dokumenttiromaani, joka perustuu todellisuudessa tapahtuneeseen oikeusjuttusarjaan, vaikka kirjailija on luonut osan sisällöstä vaikutelmiensa ja mielikuvituksensa perusteella. Ja esimerkiksi chick-lit klassikkoa Paholainen pukeutuu Pradaan markkinoitiin huhulla, jonka mukaan se perustui kirjailijan kokemuksiin Vogue-lehdessä.

Toden ja epätoden rajalla keikahtelu

Toden ja epätoden rajankäynnissä epäonnistuminen (tai onnistuminen, riippuen siitä mistä näkövinkkelistä katsotaan) on tuottanut Suomessa tänä kesänä paljon puhetta. 

Hesarin kuukausiliitteen juttu* nosti tapetille kirjailija Minttu Vettenterän "Enkeli-Elisasta" kertovan kirjan, joka kertoo koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen tytön tarinan. Kirjaa mainostetaan liepeessä tositapahtumiin perustuvana fiktiona. Kirjailija on kuitenkin käyttänyt julkisuuden hankinnassa hyväkseen hypertekstuaalisia keinoja, esimerkiksi todellisten henkilöiden kirjoittamiksi väitettyjä blogeja, jotka paljastuivat myöhemmin täydeksi fiktioksi. Nämä rönsyt ovat saaneet kuitenkin monet lukijat ja tukijat uskomaan tarinan todenperäisyyteen - ja jalostamaan uskonsa kirjailijan päämääriä edistäväksi toiminnaksi. Hypertekstuaalisuus hämmentää lukijaa liuottamalla fiktiota todellisuuteen vähintään yhtä paljon kuin todellisuutta fiktioon: kriitikko Aleksi Salusjärvi yllyttääkin ajattelemaan koko tapausta kokonaistaideteoksena.

Kirjallisen fiktion jalostuminen monimutkaiseksikin tositoiminnaksi ei sinänsä ole kuitenkaan uusi ilmiö. L. Ron Hubbard kirjoitti sekä scifiä että skientologian perusteoksia, joissa galaktinen hallitsija Xenu asutti maan ja joutui myöhemmin tulivuoren vangiksi. Skientologia porskuttaa edelleen. Toinen esimerkki on tieteiskirjailija Robert A. Heinleinin Stranger in a Strange Land (1961), jonka marsilainen päähenkilö tutkii maan moraalikäsityksiä. Näitä käsityksiä lähti sittemmin todellisuudessa kyseenalaistamaan kirjasta inspiraationsa saanut uuspakanallinen Church of All Worlds, jolla ei ole tuttavuutta kummempia yhteyksiä itse kirjailijaan. 

Siinä, missä Econ raportti keskiaikaisesta käsikirjoituksesta luo lukijalle mielekästä taustaa ennen kuin epäuskon vaimentaminen on edes aiheellista Ruusun nimeä lukiessa, suomenkieliselle kirjallisuudelle uusien epäuskon vaimennuskeinojen hyödyntäminen hajosi tällä kertaa törmäykseen kirjailijan hallitsemattomissa olevan todellisuuden kanssa. Kirjailijaa ja hänen puolustajiaan on puolestaan kuukausiliitteen artikkelin tavoin kritisoitu siitä, ettei tarkoitus saa pyhittää keinoja. Kriitikkoja on syytetty hyvän tarkoituksen kadottamisesta totuudellisuuskeskusteluun. Pohjimmiltaan kirjan ajatus ei olisi kuitenkaan voinut kadota väittelyihin totuuspohjasta, mikäli kirjan ympärille ei olisi luotu tosiksi väitettyjä dokumentteja lukijan epäuskon vaimentamiseksi.

* HS Kuukausiliite, 2012, nro 7, s. 36–42.


perjantai 10. elokuuta 2012

Kirjaläppää: Kirjoja yhteisörahoituksella

Näin tehtiin Iron Sky... (Vuorensola &al.) jätti miettimään, mitä yhteisörahoitus tekisi tai voisi tehdä kirjamaailmassa.

Perinteisistä rahoitusmalleista yhteisörahoitukseen?

Julkaisevilla kirjailijoilla on perinteisesti ollut käytössään kokonainen arsenaali kirjallisen työn rahoitusväyliä. Paletissa on pyöritelty monenlaisia rahoitusmalleja nk. "oikeista töistä" erinäisiin  kirjallisen työn perusteella ansaittuihin palkkioihin, palkintoihin ja apurahoihin saakka. Toisaalta on voitu tukeutua yhteiskunnalliseen tukijärjestelmään tai toveriapuun.

Tämä viimeisin joukkoistava toimintamalli liippaa jo läheltä varsinaista yhteisörahoitusta. Kaveri tarjoaa oluen, mummi lastenhoitoapua tai mutsi vähän vippiä kuun vaihteen yli. Kirjallisemmin orientoituneet kaverit auttavat oikoluvussa. Vaikka kirjailijalle itselleen ei jää likvidiä käteen, käytännössä tuelle voitaisiin haluttaessa määritellä hintalappu.

Yhteisörahoitus laajentaa toveriapua useammassakin mielessä: aidolla rahalla voi hankkia asioita tai palveluita ihan tuntemattomiltakin tahoilta. Lisäksi rahoitus järjestetään yleensä netin kautta, jolloin myös kirjailijalle tuntemattomat voivat lahjoittaa projekteihin (ja ihmisille), joihin uskovat. Iron Sky osoitti, että tällaisia ihmisiä löytyy netistä tosi monta. Sittemmin oululaiset elokuvantekijät rahoittivat oman lyhytelokuvansa Dr. Professor's Thesis of Evil samalla kaavalla.

Yhteisörahoitus kirjallisuustuotannossa?

http://www.kickstarter.com/projects/senja/senja-teaches-you-swedish-and-finnish
Fröken Senja yhteisörahoittaa vielä 10 päivän ajan Kickstarterissa.
Ensimmäiset (tietääkseni) suomalaiset suomenkieliset* kirjallisen teoksen yhteisörahoitusprojektit ovat parhaillaan käynnissä. Fröken Senja haluaa opettaa ruotsia facebookin lisäksi myös kirjaformaatissa. Kirjan tuotanto katetaan yhteisörahoituksella. Myös kirjailija Mike Pohjola (esim. Ihmisen poika, Gummerus 2011) pyrkii rahoittamaan seuraavan roolipeliprojektinsa yhteisöllisesti. Lasten seikkailuroolipeli Myrskyn sankarit pääsee pöytälaatikosta painoon vain yhteisörahoituksen onnistuessa.

Mike Pohjola kertoo saaneensa idean yhteisörahoituksesta huomattuaan, että hanketta pidetään kiinnostavana.
- Yleensä tuttavapiirini suhtautuu uusiin projekteihini aluksi epäuskolla, mutta tämä herätti heti suurta innostusta. Ajattelin, että se voisi olla avain koko projektin toteuttamiseen.

Roolipeliprojektien rahoitus on Pohjolan mielestä Suomessa lähtökohtaisesti vaikeaa, sillä maailma- ja sääntökirjan lisäksi peliin kuuluvat myös laatikko ja nopat, mutta ei pelilautaa, jota pelikustantajat tavanomaisesti pitävät peleille olennaisena. Roolipeleille löytyy kuitenkin ostajia ja pelaajia. Heistä kirjailija toivoo löytävänsä riittävästi osallistujia projektin rahoittamiseksi.

Yhteisörahoituksen moottorina toimivat tässäkin tapauksessa rahoittajille tarjottavat porkkanat. Pohjola on saanut hyviä ideoita niin aiemmista yhteisörahoitusprojekteista kuin tukijoukoiltaankin. Kritiikkiäkin on tullut.
- Monet ovat kysyneet, että enkö voisi näyttää jotain osia projektista jo nyt, jotta entistä useammat innostuisivat rahoittamaan. Mutta tuntuisi oudolta tehdä projekti käytännössä valmiiksi, jos ei ole varma, että se julkaistaan. Suunnitelmat ovat kuitenkin hyvin selvät.

http://indiegogo.com/myrskynsankarit
Myrskyn sankarien rahoitus käynnissä indiegogossa vielä 30 päivää.
Suunnitelmien vakuuttavuutta edesauttanee se, että Pohjola on aiemminkin julkaissut kirjallisia tuotteita. Lisäksi osa Myrskyn Sankarien avustajajoukosta toimii projektissa aktiivisesti esimerkiksi kuvittajina, oikolukijoina ja pelitestaajina. He pääsevät seuraamaan projektin etenemistä käytännössä.

Pohjola arvioi oman kokemuksensa pohjalta, että yhteisörahoitus sopii kirjalliselle formaatille yhtä hyvin kuin audiovisuaaliselle.
- Alle neljäsosa rahoituskampanja-ajasta on kulunut ja yli kolmasosa rahoituksesta on jo kerätty.

Hän pohtii, että isompi kuilu saattaa kulkea genreviihteen ja vaikeasti lähestyttävämmän taiteen välillä.
- Olisi helppo saada rahoitusta Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit –kirjalle, mutta paljon vaikeampi saada rahoitusta alkuperäiselle Ylpeydelle ja ennakkoluulolle. Onneksi perinteisen korkeakulttuurin rahoittamiseen on omat, vakiintuneet kanavansa.

Pohjola kokee, että kirjan yhteisörahoittaminen vertautuu kirjallisuuden tuotannossa lähinnä perinteisiin apurahoihin. Palkkaa kirjailija ei yhteisörahoituksella tavoittele.
- Projektissani kerätyt varat menevät nimenomaan kustantamiseen eli painamiseen, kuljetukseen, varastointiin, markkinointiin ja sen sellaiseen. Kun peli on painettu, voin toivottavasti saada jonkun perinteisemmän pelifirman levittäjäksi.

Puolivillejä visioita kirjallisen työn yhteisörahoituksesta

Kirjallisen työn yhteisörahoitus aiheuttanee yleistyessään kaikenlaista vipinää. Yhteisörahoitus vaatii kirjailijalta sekä yhteisön luomisen tai vähintäänkin sen löytämisen, sekä raakaa duunia sosiaalisissa medioissa rahoituksen kasaan kaapimiseksi. Tai ehkäpä tämän työn voi ulkoistaa jollekin agentille.

Tai kustantajalle? Kustantajan asema tulee olemaan myös mielenkiintoinen: kustannuskulut vähenisivät yhteisörahoituksen ansiosta. Jos puolestaan syntyisi yhteisörahoitusmalliin pohjautuva kustantamo, miten muut suhtautuisivat tulokkaaseen?

Voiko yhteisörahoitus vaikuttaa kirjan sisältöön? Voisiko riittävällä summalla päästä vaikuttamaan kirjailijan tuotoksiin? Mieleen tulee niin ennakkosensuuri kuin tuotesijoittelukin. Sisällöllisesti puolestaan voisi vaikkapa päästä nimeämään jonkun hahmon tai lisäämään oman juonikuvion teokseen. Toki tämä viimeinen on jokseenkin utopistinen ajatus, sillä yleensä ihmiset haluavat myydä kirjailijoille hyviä ideoitaan (joo, koska kirjailijathan ovat just niitä tyyppejä, jotka kärsivät kroonisesta ideapulasta).

Tuotettaisiinko yhteisörahoituksella todellista täsmäyleisökirjallisuutta tai jopa täsmäaktivismia? Heittäisivätkö esimerkiksi kestovaippaintoilijat ja luonnonsuojelijat riittävän isolla joukolla pari kymppiä per nenä äitiysromaaniin, jossa esitellään muuhun sisältöön olennaisesti nivoutuen onnellista kestoilua?** Ja ennen kaikkea, tyhmistäisikö ja pirstaloisiko yhteisörahoitus kirjallisuuden kenttää entisestään? Vai saisimmeko entistä enemmän hyviä kirjoja, jotka eivät nykytilanteessa pääse tuotantoon ja levitykseen alan portinvartijoiden takia? Kun nykytilanteessa jokainen voi olla kriitikko (valitettavasti), antaisiko yhteisörahoitus jokaiselle mahdollisuuden ruveta kustantajaksi?

Ja jos nyt ei mikään muu uudistu kirjojen yhteisörahoituksen myötä, niin saadaan jälleen uusi Kirjailijaliiton jäseniksi hakemaan kelpaamattomien porukka. Joiden kirjoja siis käytännössä ostetaan jengissä jo ennen kuin niistä on juuri mitään konkreettista todistusaineistoa tai edes tehtyä kustannuspäätöstä. Sofikaan ei pistä paremmaksi.

Yhteisörahoitusmallin uutuudellisuudesta voidaan varmaankin myös debatoida. Tulee mieleen eräskin Dickens, jonka kirjoja sai hankkia luku kerrallaan ennakkotilaamalla... Olemmeko siis palaamassa viktoriaaniseen hapatukseen uusimmalla mahdollisella teknologialla?

* Olin väärässä. Ensimmäinen suomalainen yhteisörahoitettu kirjaprojekti taitaakin olla Guy Windsorin Veni, VADI, Vici, joka on englanninkielinen käännös italialaisesta 1500-luvun miekkailuoppaasta. Onko kellään tietoa aiemmasta kampanjasta?

** Huom. Tämä idea on blogin kirjoittajan omaisuutta. Ota yhteyttä ja sovitaan summista...