Kirjaläppää: Fakta, fiktio ja siinä välissä

Kaunokirjallisuus sekoittaa aina faktaa ja fiktiota jossain suhteissa. Kaunokirjallisen teoksen avatessaan lukija osallistuu sopimukseen, jonka mukaan hän ei oleta kirjassa kuvattujen tapahtumien olevan todellisia, todellisuudessa tapahtuneita tai todellisuudessa paikkansa pitäviä, kuten esimerkiksi elämäkertaa, historiateosta, sienikirjaa tai uutisartikkelia lukiessaan.

Pere Borrel del Caso: Pakeneva kritiikki, 1874.

Tämä suspension of disbelief tai epäuskon vaimentaminen vaikuttaa lukukokemukseen, vaikka se on usein tiedostamatonta, kulttuurisessa ympäristössä automatisoitunut toiminto. Esimerkiksi Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on jakanut kirjabloggaajia myös sen suhteen, onko lukija taipuvainen heittäytymään faktan ja fiktion rajankäyntiin tai ei. Jokke ei tykännyt, itse ihastuin ikihyviksi.

Erityisesti spekulatiivisen ja historiallisen fiktion kirjoittajat keikkuvat teoksissaan toden ja epätoden rajamailla. Tarinan ja ympäristön pitää vaikuttaa lukijan silmissä riittävän aidoilta, jotta ajankuvaan kuulumattomat elementit eivät riko kokonaiskuvaa ja heitä myötämielistä lukijaa ulos kirjan maailmasta liiallisen epäuskottavuuden takia. Toisaalta taas epätosi voidaan muuntaa lukijan silmissä todentuntuisemmaksi sisä- tai ulkokirjallisten keinojen avulla. Toden ja epätoden rajankäynti ei kuitenkaan ole yksinkertaista, saati sitten helppoa, kuten olemme tänä kesänä huomanneet.

Toden ja epätoden raja perinteisin keinoin

Klassikkokirjailijatkin ovat pyrkineet liudentamaan toden ja epätoden rajaa. Ilmiö ei ole edes uusi, sillä aikaisempina vuosisatoina kaunokirjallisia kertomuksia oli yleisesti tapana markkinoida "tositarinoina", koska tositarinat möivät. Esimerkiksi Daniel Defoen (1660-1731) uskomattoman hieno Ruttovuosi kertoo vuoden 1665 rutosta silminnäkijän suulla, vaikka Defoe kirjoitti sen kuulemiensa kertomusten perusteella. Oma lukunsa on avainromaani, roman à clef, kokonainen kirjallisuuden laji, jossa kerrotaan tai vähintään juorutaan kerrottavan todellisuuteen pohjautuvia tarinoita muutetuilla nimillä.

Réne Magritte: Ceci n'est pas une pipe, 1926.

Myöhempinä aikoina toden ja epätoden rajalla on keikuttu todella monin tavoin. Umberto Econ Ruusun nimessä on prologin prologi, jossa kerrotaan kirjailijan löytäneen vanhan kirjotuksen, jonka tarinan hän kirjassaan kertoo. Siinä missä Econ käsikirjoitus on Econ luomaa fiktiota, Dan Brown esittää Da Vinci -koodissaan kasan uskonnollisia kertomuksia totena siitä huolimatta, että niiden tulkitsemiseen perehtyneet tahot kannattavat kuvainnollisempaa tulkintamallia. John Berendtin Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on dokumenttiromaani, joka perustuu todellisuudessa tapahtuneeseen oikeusjuttusarjaan, vaikka kirjailija on luonut osan sisällöstä vaikutelmiensa ja mielikuvituksensa perusteella. Ja esimerkiksi chick-lit klassikkoa Paholainen pukeutuu Pradaan markkinoitiin huhulla, jonka mukaan se perustui kirjailijan kokemuksiin Vogue-lehdessä.

Toden ja epätoden rajalla keikahtelu

Toden ja epätoden rajankäynnissä epäonnistuminen (tai onnistuminen, riippuen siitä mistä näkövinkkelistä katsotaan) on tuottanut Suomessa tänä kesänä paljon puhetta. 

Hesarin kuukausiliitteen juttu* nosti tapetille kirjailija Minttu Vettenterän "Enkeli-Elisasta" kertovan kirjan, joka kertoo koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen tytön tarinan. Kirjaa mainostetaan liepeessä tositapahtumiin perustuvana fiktiona. Kirjailija on kuitenkin käyttänyt julkisuuden hankinnassa hyväkseen hypertekstuaalisia keinoja, esimerkiksi todellisten henkilöiden kirjoittamiksi väitettyjä blogeja, jotka paljastuivat myöhemmin täydeksi fiktioksi. Nämä rönsyt ovat saaneet kuitenkin monet lukijat ja tukijat uskomaan tarinan todenperäisyyteen - ja jalostamaan uskonsa kirjailijan päämääriä edistäväksi toiminnaksi. Hypertekstuaalisuus hämmentää lukijaa liuottamalla fiktiota todellisuuteen vähintään yhtä paljon kuin todellisuutta fiktioon: kriitikko Aleksi Salusjärvi yllyttääkin ajattelemaan koko tapausta kokonaistaideteoksena.

Kirjallisen fiktion jalostuminen monimutkaiseksikin tositoiminnaksi ei sinänsä ole kuitenkaan uusi ilmiö. L. Ron Hubbard kirjoitti sekä scifiä että skientologian perusteoksia, joissa galaktinen hallitsija Xenu asutti maan ja joutui myöhemmin tulivuoren vangiksi. Skientologia porskuttaa edelleen. Toinen esimerkki on tieteiskirjailija Robert A. Heinleinin Stranger in a Strange Land (1961), jonka marsilainen päähenkilö tutkii maan moraalikäsityksiä. Näitä käsityksiä lähti sittemmin todellisuudessa kyseenalaistamaan kirjasta inspiraationsa saanut uuspakanallinen Church of All Worlds, jolla ei ole tuttavuutta kummempia yhteyksiä itse kirjailijaan. 

Siinä, missä Econ raportti keskiaikaisesta käsikirjoituksesta luo lukijalle mielekästä taustaa ennen kuin epäuskon vaimentaminen on edes aiheellista Ruusun nimeä lukiessa, suomenkieliselle kirjallisuudelle uusien epäuskon vaimennuskeinojen hyödyntäminen hajosi tällä kertaa törmäykseen kirjailijan hallitsemattomissa olevan todellisuuden kanssa. Kirjailijaa ja hänen puolustajiaan on puolestaan kuukausiliitteen artikkelin tavoin kritisoitu siitä, ettei tarkoitus saa pyhittää keinoja. Kriitikkoja on syytetty hyvän tarkoituksen kadottamisesta totuudellisuuskeskusteluun. Pohjimmiltaan kirjan ajatus ei olisi kuitenkaan voinut kadota väittelyihin totuuspohjasta, mikäli kirjan ympärille ei olisi luotu tosiksi väitettyjä dokumentteja lukijan epäuskon vaimentamiseksi.

* HS Kuukausiliite, 2012, nro 7, s. 36–42.