keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Kirjaläppää: E niin kuin epilogi

Diana Gabaldonin "Lumen ja tuhkan maassa" 2 epilogia
Diana Gabaldonin Lumen ja tuhkan maa, epilogi 1, s. 1405****
Monet välttävät e-koodeja ruoassaan. E-koodit nähdään turhina kemikaaleina, joita ruokateollisuus meihin syytää tuottaakseen mahdollisimman paljon syötävää mahdollisimman halvalla. E-koodein ilmaistavat ainesosat ovat kuitenkin usein ruokalajin valmistuksen tai säilytyksen kannalta  turhia lisäaineita, joista monien arvellaan olevan terveydelle haitallisia.

Kirjallisuuden puolella samanlaisia turhia lisäaineita ovat epilogit. Ainakin minun pitäisi välttää niitä kuin ruttoa, koska ne nostattavat verenpainetta joka kerta.*

Epilogit tuntuvat yleistyneen tekstinkäsittelyohjelmien käytön myötä, kun on otettu tavaksi julkaista yhä pidempiä ja pidempiä kirjoja. Ikäänkuin ihmiset kirjaa ostaessaan pohtisivat, että otanpa tuon, se on paksumpi, joten saan enemmän vastinetta rahoilleni. Kirjailijaparat joutuvat sitten tällaisen kaupallisen paineen johdosta rykäisemään vielä ne muutamat sivut ihan mitä vaan kirjan loppuun.**

2000-luvun kirjallisuudessa epilogien käyttö tuntuu räjähtäneen käsiin erityisesti keskinkertaisessa viihdekirjallisuudessa. Ikäänkuin epilogi jotenkin kohottaisi kirjan painoarvon lisäksi sen taiteellista arvoa antamalla lukijalle pahimmillaan 20 sivua keskinkertaista lisäluettavaa siitä, mitä päähenkilö funtsii kuolinvuoteellaan koko tästä romaanissa kuvatusta episodista elämässään.

Miksi haluaisin tietää? Meni jo. Ihan sama mitä päähenkilö tarinasta ajattelee, minulle riittää se, mitä minä tästä tarinasta ajattelen. Usein epilogeista tulee vielä lukuohjemainen olo: että näin tämä kirja olisi pitänyt lukea. Herää kysymys, eikö kirjailija luota omiin taitoihinsa, kun on laitettava käyttöohjeet perään. Ja jos lukuohjeet olivat tarpeen, miksi ihmeessä ne piti pantata sinne loppuun asti? Eikö prologi olisi ollut loogisempi ratkaisu?

Hirvittämillään lukija joutuu vielä epilogin jälkeen kirjailijan jälkisanojen tai kiitossanojen uhriksi. Kiitossanat ovat lähes pahimmillaan metaepilogi, jossa kirjailija avautuu pitkällisesti siitä, miten tämä tietty kustannustoimittaja oli ainoa, joka ymmärsi teoksen nerokkuuden ja kirjailijan sanoman, antoi työrauhan ja mestariteokselle tilaa valmistua.

Pahimmillaan kirjailija vihjailee jälki- tai kiitossanoissa (lukupiirien lukuohjeitakin on nähty) vielä epäsuorasti oletettujen lukijoidensa yleisestä tyhmyydestä antamalla suoria luku- ja tulkintaohjeita jälkikäteen. Että jos kirjasta jäi paha maku suuhun, niin ei se nyt ainakaan mun vikani ollut. Jos omiasi luit ja tulkitsit, niin et vaan osaa. Viisikin sivua voi käyttää viestittääkseen: "Se oli ekoeettisesti kantaaottavaa tieteenhistoriallista post-feminismiä, daa-a!"***

Ikäänkuin tämä kääntäisi lukijan mielipiteen teoksesta parempaan suuntaan: "ah no toki, post-feminististä ja tieteenhistoriallista ja vielä ekoeettiset kannanotot ympätty mukaan. Onpa tärkeä kirja. Kiva, että kerroit, välittömästi kirkastui nyt kuvani tästä teoksesta ja se onkin ehkäpä yksi parhaista ikinä."

Rassaavatko epilogit ketään muuta, vai olenko tässä nyt yhden naisen sydämenasialla?

* En kuitenkaan vältä, koska olen utelias ja kerään mielelläni lisää todistusaineistoa vallitsevia mielipiteitäni pönkittämään. Laitan tämän yleisinhimillisyyteni piikkiin.

** Kustantaja lisää painoteknisistä syistä tyhjiksi jääville sivuille mainoksia, kehuja yms. tauhkaa, mutta näitähän ei kukaan lue.

*** Ei verbatim mistään yksittäisestä teoksesta, mutta läheltä liippaa.

****   Diana Gabaldonin Lumen ja tuhkan maan ensimmäinen (1.) epilogi alkaa sivulta 1405. (Gummerus 2005) Ja minä en jaksanut edes ensimmäistä lukua loppuun. Kylläpä nyt harmittaa, kun huomaan että olisi ollut ihan useampi epilogikin tyrkyllä...

Epilogi

Saatoin ehkä vähän kärjistää tässä kirjoituksessa.

8 kommenttia:

  1. Epilogeihin yleisesti kantaa ottamatta, Gabaldonin kirjojen loppuun on laitettu otteita (excerpts) tulevista kirjoista. En ole muista nähneeni jälkiselittelyitä kirjasta itsestään. Tosin olen lukenut kirjat vain englanniksi ja teaserit tulevista kirjoista voisi mielestäni jättää pois, löytäähän ne halutessaan kirjailijan nettisivuilta ja kirja on tarpeeksi painava kannatella jo sellaisenaan.

    VastaaPoista
  2. Nyt rupes epäilyttämään että ko. kirjassa oli vielä lopussa kohtaus toisaalla, jonka voi katsoa olevan sitä jälkitietoa, jota et halunnut. Mulle sekin oli väläys seuraavaan osaan.

    VastaaPoista
  3. Tässä tapauksessa nämä olivat kyllä ihan pesunkestävän epilogin oloisia, hahmot ainakin nimeltään samat kuin siellä kirjan ensimmäisessä luvussakin. Mutta en kyllä toisaalta tunne Gabaldonin tuotantoa, Lumen ja tuhkan maan päähenkilö on aikamatkaaja (jonka vuoksi kirjan alun perin kotiutin painosta huolimatta), joten hän voi varmasti seikkailla monta kymmentä tuhatta sivua...

    Teaserit on myös mun mielestä yleisesti ottaen tosi turhia. Mutta kauhean kivoja superfanittamieni hitaiden kirjoittajien kirjoissa. Jos sarjan seuraavaa osaa joutuu odottamaan vuosikausia, niin kyllä sen parinkymmenen ylimääräisen sivun painon sit jaksaa.

    VastaaPoista
  4. Siis täytyy vielä todeta tähän, että närkästykseni ei tosiaan kummunnut juuri Gabaldonin teoksesta/teoksista (joihin en ole tutustunut muutamaa kymmentä sivua pidemmälle), vaan ihan yleisestä epilogiallergiasta.

    VastaaPoista
  5. Mainio kirjoitus Kirjakko!

    Minä olen osittain epilogien puolesta ja osittain vastaan. Tuollaiset selittelymeiningit voisi oikein hyvin jättää mielestäni pois ja nämä tulkinnat tai siis tulkintaohjeet. Minä en ole vieläkään varma tykkäsinkö HP#7:n epilogista.

    Eniten minua kuitenkin ärsyttävät joissain (jenkkiläisissä) kirjoissa olevat teaserit kirjan alussa. Siis ne eivät ole prologeja, vaan joku lyhyt ote jostain kirjan jännästä kohdasta. Ärhm.

    VastaaPoista
  6. Kiitos, Linnea!

    Teaserit ovat kyllä kanssa todella yksi näistä kustantajien kirjoihin pesiyttämistä mätäpaiseista. Etenkin silloin, kun ne naamioidaan alkusanoiksi tai muuten kirjaan kuuluviksi, ja ne erehtyy lukemaan, ja sit jossain kohtaa kirjassa tulee mitvit-tyyppinen dejà vu. En nyt muista missä fantsuromaanissa oli kokonainen luku käytetty kahteen kertaan. Että vistotti. (Onneksi aloitin tän blogin, että seuraavan tapauksen muistan oikein nimeltä…)

    VastaaPoista
  7. Heh, tosiaankin, Outlander-kirjasarjan järkäleitä on tällä hetkellä seitsemän ja niitä tulee ilmeisesti vielä kaksi lisää.

    Jatkan vielä aiheen vierestä ja totean, että itse pidän pitkistä kirjoista ja kirjasarjoista. Mutta pidän myös tv sarjoista enemmän kuin leffoista ja olen tälläinen hahmoihin ja maailmaan kiintyjä. Niin ei lopu sitten heti kesken.
    Ja onneksi kaikkia järkälesarjoja ei tarvitse lukea - olen nyt vuoden yrittänyt Game of Thronesia aina silloin tällöin, mutten ole päässyt juuri alkua pidemmälle. Täytyy parisataa sivua antaa mahdollisuutta, joten kirja saa asua vielä Kindlessä. Tuossa järkälekirjojen lukumukavuuden pelastajassa.

    VastaaPoista
  8. Hyvät pitkät sarjat ovat kyllä kuluneet munkin käsissä. A Song of Ice and Fire on niin paras ikinä! Tosin George R. R. osaa kyllä kompiloida myös lyhyempiä kirjoja vielä pidemmissä sarjoissa, hänen toimittamansa Wild Cards -sarjaa voi ehdottomasti suositella myös heikkoranteisille.

    Rakastin tulisesti myös Neal Stephensonin Baroque Cyclea (Stephenson osaa tosin pysyä kohtuudessa ja sarja jäi trilogiaksi, vaikka yksittäiset osat ovat painoarvoltaan aikamoisia). Kohtuullisen pituisten kirjojen sarjoista Jim Butcherin Dresden files (13. osassa menossa) on ollut todella, todella hyvä.

    VastaaPoista