Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

© Taika. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000).

Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on hurmaava urbaani fantasiaromaani, jossa normaali nykypäivä voimautuu suomalaisesta mytologiasta uhkuvan alkukantaisuuden kanssa synkähköksi romanssiksi. Myös teoksen kokeileva, postmodernista kirjallisuudesta tuttu rakenne, joka yhdistää eri kirjallisuudenlajeja, toimii Sinisalon taitavassa kudelmassa erinomaisesti. Ei olekaan ihme, että tälle suomalaisen kirjallisuuden nykyklassikolle myönnettiin Finlandia-palkinto ilmestymisvuonnaan 2000.

Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000) elävöittää suomalaisen mytologian peikon tamperelaisella esikaupunkialueella. Enkeli löytää sairaan peikonpoikasen yösydännä takapihaltaan ja ottaa sen kotiinsa toipumaan, ikäänkuin kotieläimeksi. Peikon toipumisprosessin aikana Sinisalo välähdyttää suomalaista kerrostaloelämää ja varhaiskeski-ikäisten seurustelu- ja työelämän kiemuroita värikkäiden ja hyvin eläväisten henkilöhahmojensa kautta. Kaikilla on agenda, mielipide ja henkilökohtainen näkökulmansa, niin peikkoon kuin Enkeliinkin. Kirjan henkilöhahmojen näkökulmista kirjoitetut luvut kuljettavat tuokiokuvinakin tarinaa sujuvasti eteenpäin. Vahva psykologinen paine ja eroottinen lataus tuovat repiviä jännitteitä tarinaan.

Nämä lataukset pitävät tarinaa koossa silloinkin, kun kirjailija yllättää lukijan rakenteellisilla kokeiluilla. Ennen päivänlaskua ei voi sisältää runsaasti tyylillisiä kokeiluja: joissain luvuissa peikoista kerrotaan tieto- tai oppikirjamaisin ottein, joissain puolestaan annetaan vuoro suomalaiskansallisille peikoista kertoville runoille tai ajankohtaisille uutisille peikkohavainnoista. Tällaista kirjallisuudenlajit ylittävää ja toisaalta niitä hyväksikäyttävää kirjallisuutta julkaistiin aikamoinen määrä kokeellisella 1980-luvulla. Jos postmoderni kikkailu kiinnostaa, voin lämpimästi suositella Julian Barnesin Flaubert's Parrotia (1984, suom. Flaubertin papukaija, WSOY 1994).

Sinisalon romaanissa mytologia ja todellisuus liudentuvat toisiinsa, kun kirjassa luodaan pikku hiljaa yhä todentuntuisemmaksi kuvaa rinnakkaistodellisuudesta, jossa peikot ovat edelleen läsnä -jos ei nyt arkitodellisuudessa, niin samalla tavalla kuin sudet ja muut suurpedot ovat läsnä lukijan todellisuudessa. Tarinan sisäisesti otteet selittyvät Enkelin pyrkimyksillä selvittää, mitä peikot ovat, miten ne elävät ja miten niitä hoidetaan. Lukija puolestaan saa niiden ja Enkelin ja peikon tarinan kautta mahdollisuuden uudelleentulkita omassa mielessään asuvaa käsitystä peikoista.

Käsitys peikosta tuotetaan ja muokataan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa konkreettisesti pääjuonen Tapio Rautavaaran Päivänsädettä ja menninkäistä kevyesti pastissoivalla tasolla. Kuitenkin myös jokaisella kirjan ihmishahmolla on omat peikkonsa - pimeät puolensa, pelkonsa tai painolastinsa - joita kirjailija tuo voimakkaasti esille heidän teoissaan ja tuokioissaan, jopa kirjan sisäisissä kohtaloissaan. Ennen päivän laskua ei voi onkin yleissävyltään synkähkö – alakuloistavasti, voisi sanoa, tai ehkäpä haaveellisesti, samaan tapaan kuin kaipuun kauneutta korostavassa 1800-lukulaisessa romantiikassa. Lukija jää kirjan luettuaan kaipaamaan lisää jotain, eikä edes tältä kirjalta, vaan maailmalta.

Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi onnistuukin sekä hämärtämään kirjallista toden ja fantasian välistä rajaa, myös läikäyttämään lukijan kokemaa fiktion ja faktan välistä rajaa. Kaikkihan tietävät, ettei peikkoja ole olemassa, mutta jos... Millaisessa maailmassa me parhaillaan eläisimme?

 ***

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

(omassa versiossani ei ole kansipapereita jäljellä)

Tammi 2000

268 s.