Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

Agatha Christie: En flicka kom til Bagdad. Kansi: Monica Schultz. 

Dame Agatha Christien En flicka kom till Bagdad (suom. He tulivat Bagdadiin) yhdistää kaksi Christien tuotannossa suhteellisen harvinaista teemaa, nimittäin kansainvälisen salaliiton ja romanssin. Näistä ensimmäinen lähtee selviämään toisen avulla eksoottisen Arabian palmujen katveessa kylmän sodan alkuvaiheissa. Lopputuloksena on nykynäkökulmasta ehkäpä naiivinpuoleinen romanttinen trilleri, jossa (kevyt) uhkan tuntu, (pistävä) mustasukkaisuusdraama ja (ironisen) stereotyyppiset hahmot jaksavat alituiseen huvittaa lukijaa.

En flicka kom till Bagdad (Albert Bonniers Förlag 1976, ruots. engl. alkup. They came to Bagdad [1951] Birgitta Hammar) on selvästikin kirjoitettu aikana, jolloin kirjailijalla ei vielä ollut suuria antipatioita nykynuorisoa kohtaan, mutta huumorintaju tallella. Tai sitten ruotsintaja on päättänyt korostaa kirjan viihteellisiä arvoja poliittisten sijaan. (Poliittishistoriallisessa mielessä olisi mielenkiintoista verrata ruotsinnosta ja suomennosta...)

Päähenkilö Victoria Jones (hah, Jones!)* on heikko konekirjoittaja, mutta hyvä valehtelija ja junailija. Kun kirjoituskoneelta potkut saanut Jones törmää puistossa itseään säälitellessään Edwardiin (hah, Edward!)**, hän luonnollisesti salamarakastuu sekunnissa. Syvällisen ensikeskustelun aikana käy ilmi, että Edward on lähtemässä duuniin Bagdadiin. Oih! Vickan ei kuitenkaan ole sellainen avuton tai järkevä daami, joka kohauttaisi hartioitaan ja jäisi esim. kotiin hankkimaan menetetyn tilalle uutta työpaikkaa. Ei suinkaan. Vickan keksi keinot lähteä miehen perään eksoottisemmille metsästysmaille, joissa hän sitten tulee sotkeutuneeksi kansainvälisen rauhankonferenssin vähemmän rauhanomaisiin ennakkovalmisteluihin. Eli kv. vakoilu- ja vastavakoilutoimintaan, vaikka Vicky itse on pääasiassa rakkauden asialla ja enimmäksen ihan vain oman nahkansa pelastamisen puolella.

Ja jos tästä ei jo käynyt ilmi, En flicka kom till Bagdad on suunnattoman herkullinen viihdepläjäys. Vickyn seikkailuja tukevat kuuma Arabia dyyneineen ja palmuineen, Christien arkeologisten kaivuiden tuntemus (vain pari lukua) ja kliseitä vilisevä sivuhahmokaarti. Sivuhahmoina mm. intellektuelli vastavallankumouksellinen, joka on myös rakastunut Edwardiin, joka on puolestaan vähän hönö, mutta sairaan komea sotasankari, jonka pomo on puolestaan kv. kulttuuriorganisaation charmantti hopeahapsinen johtaja, joka on sotkeutunut... Toisaalta taas löytyy hajamielinen arkeologisetä, jonka turhantärkeä ja luiseva herrasmiesapulainen auttaa Victorian pulasta ja yhteyksiin hönöksi alkoholistiksi naamioituneen vakoilupomon kanssa, joka asuttaa tämän joviaalin ja vieraanvaraisen arabin hotelliin, jossa puolestaan tapahtuu mitäpä muuta kuin...***

Juonihan on aikamoista satuilua, mutta pysyy yllättävästi paremmin kasassa kuin useimmat Poirotit tai Marplet. Lisäksi lukijan oli täysin mahdollista arvailla juonen ratkaisuja etukäteen kirjailijan antamista vihjeistä, toisin kuin Christien dekkareissa yleensä. Kansainväliseen politiikkaan ja muihin raskaisiin aiheisiin ei sotkeennuta kuin pintapuolisesti, joten kylmästä sodasta ei tarvitse tietää kuin perusasetelma tietääkseen mistä taustatarinassa on kyse.

En flicka kom till Bagdad osoittautui vallan verrattomaksi viihdyttäjäksi.

* Anakronisesti hauska sattuma, vertasipa sitten B. Jonesiin tai I. Jonesiin

** Kyl te tiedätte

*** Ei välttämättä tässä järjestyksessä

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

ruots. Birgitta Hammar

Kansi: Monica Schultz

Albert Bonniers Förlag, 1976

226 s.

Lyhyet: Jonathan Carroll, Kate Long & Jennifer Weiner

Joskus kirjat eivät millään inspiroi pidempiin pohdintoihin. Jonathan Carrollin White Apples, Kate Longin Värsta mammans handbok ja Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja tuli luettua sentään loppuun saakka, eli täysin huonoista kirjoista ei ollut kyse, vaikkei käteen sitten jäänytkään juuri mitään.

© Taika. Jonathan Carroll, White Apples. Kansi: blacksheep (Tor, 2003).
Jennifer Weiner, Rikoksia ja hiekkakakkuja. Kansi: ? (WSOY 2005).
Kate Long: Värsta mammans handbok. Kansi: Jonas Clefström (Pan, 2006).

Jonathan Carrollin White Apples (Tor, 2003) kertoo elostelevan Vincentin kuolemanjälkeisestä elämästä hänen luoviessaan kuolleena elävien ja kuolemattomien maailmassa. Hyperfiktionistinä itseään mainostava kirjailija ei ainakaan tässä teoksessa onnistunut luomaan perinteisestä romaanikirjallisuudesta poikkeavaa epälineaarista kerrontaa, vaan Vincentin tarina etenee varsin loogisesti hänen selvitellessään, että mitäpä sitä nyt tulisi kuolemansa jälkeen tehdä. Koska eihän kukaan huvikseen rajan takaa palaja. Tässä romaanissa juonikuvio ei ehkä olekaan edes tarkoitettu keskeisimmäksi elementiksi, sillä paljon mielenkiintoisempaa on seurailla kirjailijan mielikuvituksen laukkaa hänen kehitellessään ilmiöitä, olioita ja selityksiä tämän ja tuonpuoleisen välisessä rajankäynnissä.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei ihmisen pitäisi lukea mitään Neil Gaimanin suosittelemaa, mutta huomasin Gaimanin suosituksen vasta kirjan luettuani. Toisin kuin Sivukirjaston Liinan, minun ennakkoluuloni Gaimanin kirjallisen maun suhteen ei osoittautunut vääräksi tälläkään kertaa. Lussut möröt ja maailmansielulta haiskahtanut pseudofilosofointi eivät tällä kertaa purreet, vaikka yleisesti ottaen olen ihan tämän genren fani.

Kate Long puolestaan ampaisi kirjataivaalle Värsta mammans handbokilla, jossa hän käsittelee heikkotasoisen äitiyden monia kasvoja kolmen saman katon alla asuvan äidin tarinoiden kautta. Alzheimeria sairastava isoäiti adoptoi aikanaan äidin, joka kipuilee adoptiotaan ja teiniraskauttaan vielä päälle kolmikymppisenä. Ja jonka tytär puolestaan kohtaa oman äitiytensä tullessaan raskaaksi yleisen tylsyyden takia harrastetuista petipuuhista ekan poikaystävän kanssa.

Jos White Applesin henkilöt ovat enimmäkseen epämiellyttäviä, mutta maailma sentään kiehtova, Longin taantuva tehdaskaupunki on kurja ja toivoton ympäristö yhtään kellekään, edes sympaattisille hahmoille. Tosin sympaattisetkaan hahmot eivät tässä kirjassa erityisemmin liikuttaneet. Kaikilla on jollain tavalla traaginen tausta, johon oman äidin toimittama hylkääminen jotenkin vaikuttaa, ja lopputuloksena on platkua keittiöpsykologiaa. Positiivisin hahmo on nuorin teiniäiti, jolla riittää tulevaisuudentoivoa. Hän aikoo katkaista sukupolvien mittaisen teiniäitiyskurjistumisketjun omalta osaltaan.

Long aloitti Värsta mammans handbokilla (Pan 2006, Eva Johanssonin käännös engl. alkup. The Bad Mother's Handbook)  äitien ja tyttärien keskinäisiin kipuiluihin keskittyneen kirjailijanuran.

Ja jos Longilla on sentään joku yhteiskunnallinen sanoma ja kannanotto brittiläiseen teiniäitiyskulttuuriin ja historian vaikutuksesta jokaisen nykyisyyteen, Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja (WSOY 2009, suom. Hilkka Pekkanen engl. alkup. Goodnight Nobody) kehuu takakannessa paljastelevansa, mitä amerikkalaisen yläluokkaisen esikaupungin onnellisuusmuurin takana tapahtuu.

Sisällön perusteella ei kuitenkaan juuri mitään, vaikka yksi leikkiksen täydellisistä äideistä heittää veivinsä murhaajan käden kautta. Onneksi se leikkiksen epätäydellisin mutsi saa tästä paitsi jotain lapsiin liittymätöntä tekemistä, myös oman uransa urkenemaan ja henkilökohtaista glooriaa, niin eipä tullut kirjailijan sitäkään äitiä murhattua turhaan. Pahinta kirjassa ovat kuluneet leikkisvitsit ja myötähäpeää aiheuttavan kulunut juoni, jossa kotiäiti pääsee pudottamaan poliittisia päitä palleiltaan. Muuten sis. hauskoja sivuhahmoja ja harmitonta. Paitsi ehkä esteettisesti haastava kansi kummittellee takaraivossani vielä pitkään.

Onneksi keskinkertaista heikompiakin lukukokemuksia kannattaa välillä kerätä. Jos ei muuten, niin perspektiivin keräämiseksi. Ulysseksen osakkeet nousivat välittömästi monta pykälää. Dickensiä en sentään toistamiseen harkitse...

***

Jonathan Carroll: White Apples

Kansi: blacksheep

Tor, 2003

259 s.

***

Kate Long: Värsta mammans handbok

Ruots. Eva Johansson

Kansi: Jonas Clefström

Pan, 2006

299 s.

***

Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Suom. Hilkka Pekkanen

Kansi: ?

WSOY,2009

403 s.

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. 'tapaaminen' on joka kerran 'tapaus'. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***

Kesäodysseia: Alku aina hankalaa...

James Joyce ja Sylvie Beach Shakespeare and Companyssa vuonna 1922. Huomaa taustalla Sporting Times -lehden mainosjuliste, "The Scandal of 'Ulysses'". Lehden arvostelija ei tykännyt. Kuva: http://library.buffalo.edu/pl/exhibits/joycebloomsday/caseV/index.html

"Kesä, riippumatto ja James Joycen Ulysses." Jotensakin näin visioin keväällä, kun innostuin Leevi Lehdon uudesta suomennoksesta. Todellisuus on osoittautunut hiukan vähemmän idylliseksi, ja käytännön ristipaineista johtuen kirjaa on tullut luettua kotona parisen sivua kerrallaan mökkipäivien välissä.[/caption]

Olen kuitenkin edennyt Ulysesseksessa (Gaudeamus 2012, suom. Leevi Lehto) jo sivulle 111 saakka, toisin sanoen kuuluisan ulkohuussikohtauksen ohi. Kyseisestä kohtauksesta ja ylipäänsä Joycen ihastuksesta alapään asioihin nousi suuri kohu ensimmäisissä ammattilaiskritiikeissä vuonna 1922.

Tähän mennessä tapahtunutta: yksi tyyppi on päässyt aamupalan kautta kämpästään kavereiden kanssa ulos leikkimään. Toinen tyyppi tekaisi vaimolleen ja itselleen aamupalan ja läksi kaupungille postailemaan. Ne ja ne kaikki muut tyypit pohtivat juttuja aika paljon (paitsi se vaimo). Eli ikäänkuin twiittaavat tosi ahkerasti, paitsi että eivät tietenkään twiittaa, koska niillä ei ole kuin alapään vehkeitä käytettävissä, mutta ne ajatukset ilmestyvät paperille yhtä takuuvarmasti ja satunnaisesti kuin Twitteriin. Toinen tyyppi ja sen vaimo harrastaa salarakkauksia kirjeitse.


Tällä lukukerralla olen havainnut Ulysseksessä yllättävän monia positiivisia puolia. Tajunnanvirtamaisuus toimii, vaikken yleensä perusta tajunnanvirtaromaaneisesta. Erityisen ihastuttavaa on toistaiseksi ollut vuosisadan alun Dublinin kokeminen ikäänkuin aikalaisen silmien läpi.

Vaikka tekninen toteutus ei ehkä ole maailman käyttäjäystävällisin niin kirjan fyysisten ominaisuuksien kuin (alkuperäisen) sisällön uudissanojenkaan puolesta, Leevi Lehdon suomennos on erinomainen ja varmasti tärkein syy sille, että Joycen tajunnanvirta virtaa pykimättä myös suomeksi. Suomennos pyrkii jäljittelemään alkuperäisen yllättävyyttä ja kekseliäisyyttä, ilman että lopputulos on liian teennäinen. Hen-pronominista voi toki olla monta mieltä. Itselleni se särähtää silmään joka kerta, mutta pakko myöntää, että se on käytännöllinen ajoittain, kun samassa lauseessa viitataan yksikön kolmannessa useamman henkilön suhteen.

Lehdon alaviitteet ovat myös ällistyttävän runsaat ja perusteelliset, vaikka tietysti on ollut pakko tehdä valintoja, eikä helpoimpia alluusioita ole nootitettu. Alaviitteiden runsaus hidasti aluksi lukemista, kunnes päätin kiinnittää huomiota vain mielenkiintoisimmilta vaikuttaviin. Liitteisiin en ole edes koskenut, mutta niistä on varmasti apua Ulysseksen kanssa ensi kertaa painivalle tai tarinan lisäksi kirjallista salapoliisintyötä tekeville. Sitä voikin halutessaan tehdä monella tasolla, fiktion ja toden välisestä, avainromaanimaisesta rajankäynnistä läpikirjalliseen, erityisesti länsimaisen ja erityisesti brittiläisen kirjallisuuden kaanonin intertekstuaaliseen käsittelyyn.

Minä olen päättänyt nauttia tällä kertaa tarinasta ja antaa tajunnanvirran huuhdella kesäsateen tavoin. Kevyet knoppailut sallittuja. Kirjasta kiinnostuneet: käykää katsomassa myös Buffalon yliopiston erinomainen internet-näyttely Joyceen ja Ulyssekseen liittyen.

***

James Joyce: Ulysses

Suom. Leevi Lehto engl. alkup. Ulysses (1922)

Kansi: Jukka Aalto

Gaudeamus, 2012

***

Kirjaläppää: Kirjallisuuskritiikki noussut uutisaiheeksi

  © Taika. Havainnekuva: Kirjakko.

Sitä on vähän mökkeilemässä perheen kanssa sivistyksen ja intterwebsin ulottumattomissa, ja saapi välittömästi ällistyttävän määrän ansaitsematonta huomiota ja peukutusta. Kiitos kaikille!

Kansanuutisetkin oikein siteerasi ja kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis setvi sanomisiaan (Kansanuutiset 9.7.2012). Onko meillä vähän uutisköyhää kulttuuripuolellakin näin heinäkuussa, kun uutiskypsää vastakkainasettelua näyttää löytyvän kirjallisuuskritiikeistä? Ei nyt kiinnitetä huomiota siihen, että näytetään kaikki loppupeleistä olevan samaa mieltä siitä, että ammattikritiikillä ja amatöörikritiikillä on molemmilla paikkansa nykykritiikin kunniakkailla kentillä.

Kirjallisuuskritiikit ovat harvemmin olleet suomalaisissa sanomalehdissä se hoteista hotein uutisaihe sitten Ahlqvistin Kivi-vainon jälkeen. Mutta paneudutaan kirjoista kirjoittamiseen suurella sydämellä ja innostuneella ihastuksella ja nostetaan se sellaiseksi!

Kirjaläppää: Mitä vikaa mutuhutussa?

  © Taika. Havainnekuva 1: "Taidearvostelmakenttä ennen".

K-blogin Jenni S. nosti esille Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Tuula-Liina Variksen kolumnin Sukupuutto vai nälkäkuolema (Kansanuutiset 18.6.2012), jossa Varis suree ammattimaisen kirjakritiikin nykytilaa ja  suomii kirjabloggaajia tuotannon yleisestä laaduttomuudesta ja peukuttamisesta, rajattomista mielipiteistä ja nollatason asiantuntemuksesta. "Taiteentekijä" ei Variksen mukaan "tästä mutuhutusta paljon kostu... [S]e [ammattimaisesti tuotettu taidekritiikki, ei uutiskriteereille alistettu journalistinen tai millekään kriteereille alistamaton amatöörien tuotos] ei palvele vain yleisöä vaan on myös elintärkeä vuorovaikutussuhde taiteilijan ja kriitikon välillä".*

Muutama sanataiteen ammattilainen on kyllä ehättänyt K-blogissa kommentoimaan mutuhutun puolesta, mutta ei nyt tartuta siihen. Tartutaan itse mutuhuttuun. Mikä siinä on vialla?

1) Mutuhuttu lukijoiden ja kirjailijoiden suhteena. Miksi kirjallisuuskritiikin tai -arvostelun tulisi palvella vain tai edes ensisijaisesti taiteilijaa, toisia kriitikoita, kirjallisuustieteilijöitä tai muita kirjallisuusalan ammattilaisia? Eikö taiteen ammattilaisen ja taiteen kuluttajan vuorovaikutussuhde ole vähintään yhtä elintärkeä kuin taiteilijan ja ammattikriitikon välinen suhde?

2) Mutuhuttu tarpeellisena informaationa. Kirjoja julkaistaan nykyään viikossa yhtä paljon kuin vuonna 1950 yhteensä. Ammattikriitikkojen kapeaa leipää nauttivalle harvalukuiselle joukolle (ja vielä harvemmille julkaistuille syvääluotaaville ammattikritiikeille) julkaisujen määrä on liikaa: edes kaikki ammattikriitikoiden ylistystä ansaitsevat viikon merkkiteokset eivät saa ansaitsemaansa julkista huomiota. Mutuhuttu paikkaa tätä valtavaa aukkoa. Kirjailija voi parhaimmillaan nähdä kirjabloggaajat lukevan yleisön koe-eläinotoksena.

3) Mutuhuttujulkisuuden hallitsemattomuus. Mutuhuttuilijat  ovat hyvin löyhä kollektiivi, joka ei ole missään muotoa yksi homogeeninen massa. Niinpä sitä ei voi kustantamon markkinointiosasto lahjoa, sen lukuohjelmaa ei voi määräillä julkaisijan toimesta, kirjailija ei voi
kaljoitella
kaveerata sen kanssa virka-ajan jälkeen, eikä se välttämättä pidä Finlandia-voittajaa vuoden parhaana kirjana. Mutuhuttukollektiivi muodostuu yksilöistä, joilla on kaikilla omat mieltymyksensä, kirjoitustapansa ja lukijansa. Jos useat kirjabloggaajat julistavat yhtäkkiä yllättäin pitävänsä tiettyä kirjaa tietynlaatuisena, mutuhutun lukijat osaavat varmasti tehdä johtopäätöksensä.

4) Mutuhuttu mahdollistaa monitahoiseen vuorovaikutukseen. Mutuhuttu on monitahoista vuorovaikutusta parhaimmillaan: blogialustat tyypillisesti mahdollistavat kirjoitusten kommentoinnin. Keskusteluun osallistuvat parhaimmillaan sekä muut lukijat että jopa kirjailija kommenteillaan, ja se laajenee linkkausten avulla tai somen moninaisin keinoin blogien ulkopuolelle.

© Taika. Havainnekuva 2: "Taidearvostelmakenttä nyt".

5) Mutuhuttu yhdistää kirja(ilija)t ja kuluttajat. Mutuhuttua lukevat yläastelaisten kirja-arvosteluja äikän tunneille pakkokirjoittavien teinien lisäksi myös niitä aktiivisesti lukevan ja ostavan yleisön jäsenet. Joista monet ajautuvat kokeilemaan itselleen uutta kirjaa tai kirjailijaa blogivaikutuksen alaisena.

6) Mutuhuttuilijat lukevat vaikka maitopurkin kylkeä. Mutuhutussa tuodaan näkyville uutuuksien lisäksi myös vanhaa kirjallisuutta, pien- ja suurkustantamojen tuotantoa, populääriä ja korkeakirjallisuutta. Kirjallisuutta luetaan myös monilla kielillä: käännöskirjallisuuden suhteen on käynyt monesti niin, että ulkomaankielisestä alkuperäisteoksesta on olemassa suomenkielinen kirjablogaus ennen kuin kirjaa on edes suomeksi julkaistu.

7) Mutuhuttu ei ole näennäisesti arvoneutraalia tai objektiivista. Mutuhuttu ei piiloudu näennäisesti arvoneutraalien teorioiden tai ammattimaisen objektiiviuden taakse, vaan kuvaa kirjoittajansa lukukokemusta tai kertoo lukijan mielipiteistä avoimesti (parhaassa tapauksessa vielä ottaen perinteisen ammattimaisen kirjallisuuskritiikin konventioita huomioon.) Tällaisessa arvostelmassa arvostelijan persoonallisuuden vaikutus tulee esiin ja auttaa lukijaa asettamaan lukukokemuksen omasta lukuarjesta tuttuun lukijakontekstiin ja odotushorisonttiin.

8) Mutuhuttu palvelee kirjoittajaansa monin tavoin. Mutuhuttuilijat eivät ole taiteen marttyyreita, vaan tapaavat myöntää avoimesti, etteivät pyri palvelemaan toiminnallaan vain muita kirjallisuuskentän toimijoita. Jopa yleisen kirjallisuustieteen oppiaineessa kirjallisuuskritiikkikurssinsa (2 ov, enempää ei ollut tarjolla) läpikäyneet mutuhuttuilijat kuten yks Kirjakko pystyvät kirjablogeissaan luopumaan ammattimaisen ja teoreettisen sekä kokemuspohjaisen kirjasivistyksen painolastista ja keskittymään olennaiseen. Mutuhutustelun yhteisöllisyys, intertekstuaalisuus, interaktiivisuus ja multimodaalisuus kehittävät lukijakirjoittajakeskustelijaa lukemisessa, kirjoittamisessa ja keskustelemisessa.

Mutuhuttuilu on tekijälleen paitsi opettavaista ja informatiivista, myös hauskaa. Eikä hauskoja asioita ole elämässä koskaan liikaa myös karnevalisoi (ks. Bahtin 1995) modernin kirjallisuuskriitikin paradigman (ks. Kuhn 1994) jälkistrukturalistisesti differéncen (ks. Derrida 1963) kautta tuottaen samalla differéncen näkyväksi arvostelmadiskurssin (ks. Foucault 1969) performanssissa (ks. Bauman 1992) faktisseja (ks. Latour 1999) representoiden ja kirjallisuusesine-elämäkertojen suhteen uusintaen (ks. Kopytofsky 1984).** Lisäksi hauskaa.


Mutuhuttu positiivisena taidearvostelmadiskurssina

Tämän laajan subjektiivisen katsauksen valossa ehdotankin, että mutuhutussa on varsin vähän vikaa. Se palvelee monin tavoin sitä lukija- ja tekijäkuntaa, jolle se on tarkoitettu tai joka on ottanut sen omakseen. Niinpä ehdotan, että suoritamme tässä hedelmällisessä kriisissä jälkistrukturalistisen (jopa vallankumouksellisen) liikkeen, ja omimme mutuhutun positiivisena taidearvostelmadiskurssina.

* Mutuhuttuilu on kiukuttanut Varista aiemminkin. Kansanuutisten kolumnissa (19.1.2011) "Miten kirjoja luetaan?" Varis harmitteli ammattikriitikkojen sortuilemista mutuhuttuiluun, vaikka myöntääkin, että "Ammattitaitoisinkin kriitikko voi kirjoittaa vain oman elämänkokemuksensa läpi, paitsi tietämyksensä myös omien mieltymystensä, omien inhimillisten heikkouksiensa ja vahvuuksiensa leimaamaa tekstiä." Huom. otsikon nokkela alluusio.

** Sokalin demonstraatiota (1996) pastissoiva (mutta alkuperäisestä poiketen loogisesti koherentti) lause pyrkii mukailemaan viime vuosituhannen lopun hellyyttävän knoppailevaa kirjallisuustieteellistä kirjallisuuskritiikkiä. Olisin hakenut autenttisen historiallisen esimerkin, mutta paperinkeräysauto söi akateemiset kritiikkini jo vuosikymmen sitten.