 |
| Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos 2010) |
Nenäpäivä -romaani vyöryttää suomalaiskansallista yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä rankalla kädellä, mutta kevyellä otteella. Tajunnanvirtaromaanissa seurataan tavanomaisilta raiteilta hiukan takavasemmalle solahtaneen Irman seilaamista Säästöpankinrannasta keravalaiseen betonilähiöön ja takaisin. Keravalle ensi kerran etsiytyessään Irma sattuu löytämään vahingossa annoksen inhimillistä lämpöä kerrostalo-oven takaa. Siinä paistatellakseen hän omaksuu taloustutkimuskyselijän ammatti-identiteetin, mutta paljastumisen pelko ajaa Irman yhä syvemmälle valheiden verkkoon, samalla kun hän kiintyy kohtaamiinsa keravalaisiin.
Nenäpäivä -romaanissa juoni, tarina ja henkilöhahmot jäävät Rimmisen runoltelevan tyylittelyn jalkoihin. Rimmisen monimutkitteleva, kekseliäinen tyyli jakaltanee lukijoita. Sen voi hyvinkin kokea positiivisena, Finlandia-palkintolautakunta ymmärtääkseni ainakin koki.
Oma lukukokemukseni löytyi jostain tekotaiteellisuuden ja kirjoitusharjoittelun välimaastosta, semminkin kun en keksinyt, miksi romaanin omien elämiensä surkeuden multihuipentumilla kiiveltävät hahmot liekuttaisivat ajatelmiaan teelmäisen teennäisesti. Lisäksi jäin epäilemään (en kyllä täysin vakuuttunut), että jos Nenäpäivästä poistettaisiin kielellinen kikkailu, jäljelle jäisi yhdentekevää vellaamista.
– Ei se helppoa ole, sanoin jotenkin jäykästi. – Istua kaiket päivät kotona. Jälkimmäiseen lauseeseen takertui jostain sävy jota poika olisi varmaan luonnehtinut diplomaatilliseksi, ja jostain syystä siinä tuli sitten nopeasti kauhistuneeksi sanomisiaan, että oliko tullut joutopuhepaineissaan jotenkin tölväistyä, loukattua, sehän se kun juurikin taisi istua kaiket päivät kotona, Irja. Ei siinä oikein tainnut auttaa sekään että minuthan sitä olisi tietysti voinut nimittää vaikka miksi kotonaistumisprofessoriksi, -neuvokseksi, -tirehtööriksi, tai -asiantuntijaksi, eihän Irja siitä mitään tiennyt, ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli puhella sen kanssa ihan yhdenvertaisesti kaikista niistä pitkistä, tomuisista, hiljaisista päivistä yksin kotona niin sillehän minä olin siinä paraikaa niin kuin töissä. (s. 161-162)
Kansallisteatterin näytelmällinen sovitus romaanista vaikutti erityisen mielenkiintoiselta, sillä pahat mielessä menin sen katsomaan. Odotukseni täyttyivät, vaikka eri osin kuin olisin kuvitellut.
Nenäpäivän tarina toimi näytelmäksi kondensoituna hyvin: romaani oli tunnistettavissa näytelmästä. Kirjan pitkäpiimäisyys oli muokattu väliin jopa liiankin vauhdikkaaksi pörähtelyksi eri kerrostalojen luukuissa. Runollisuus oli karsittu pois kokonaan, ja hahmot vedetty slapstickiksi.
Kirjan herättämät mielikuvat hahmoista eivät toteutuneet näytelmässä. Osa hahmoista tuntui liian vanhoilta tai nuorilta kirjan herättämiin mielikuviin verrattuna. Lisäksi nykyään niin muodikas minimalistinen (= halpa) lavastus meni minimalistisuudessaan niin pitkälle, ettei edes kirjan lukenut ottanut väliin heti selvää, missä ihmeessä oikein mentiin. Näytelmään oli huolittu kohtauksia etenkin romaanin alusta, ja loppu kuljettiin pikakelauksella. Tässä oli tehty paljon hyviä valintoja, sillä Rimmisen romaanissa juuri lopussa jahkataan päähenkilön etsikkoaikaa kielen pauloissa hikihelmeillen.
Vahva komediallisuus ei peittänyt Nenäpäivän yksinäisyyden teemaa, vaikka siitä satunnaisella kohelluksella ja etenkin komedialliseen traditioon sopivaksi vedetyllä heppoisella loppuratkaisulla löydettiin monenlaisia sävyjä. Enimmäkseen kuitenkin sellaisia, joissa pienetkin yhteisymmärryksen hetket lämmittävät sielua pitkään.
***
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2010
339 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti