Kirjakaksikko: Henki menee Helsingissä

Helsinki on ollut yksi kotimaisen kirjallisuuden vaarallisimpia paikkoja jo 1930-luvulta saakka. Näin Helsingin 200-vuotisjuhlavuonna on syytä kiinnittää huomiota myös näihin pääkaupunkimme synkempiin populäärikultturelleihin kasvoihin. Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? vuodelta 1939 edustaa perinteistä salapoliisiromaania siinä missä Juha Nummisen Henkipatto näyttää helsinkiläisen alamaailman tuoreemmat kasvot.

***

Mika Waltari taisi historiallisten lukuromaanien lisäksi myös kevyemmän viihdekirjallisuuden metkut. Vuonna 1939 ilmestynyt Kuka murhasi rouva Skrofin? on ensimmäinen Waltarin kolmesta komisario Palmu -salapoliisiromaanista. Teos on juoneltaan perinteinen whodunnit-romaani, vaikka minäkertojana ei toimikaan salapoliisi itse vaan hänen avustajansa Toivo Virta.

Waltari rakentaa salapoliisiromaaninsa kansainvälisten esikuvien mukaan. Romaani on salapoliisikertomukseksi erittäin veretön: tarina pyörii yhden murhan selvittämisen ja yhden romanttisen kuvion ympärillä. Henkilöhahmot ovat kliseisiä dekkarien perushahmoja. Scotland Yardina toimii Rikospoliisin päämaja ja pääosin selvitystyö hoidetaan näytelmämäisesti niin murhatun rouva Skrofin kuin epäiltyjen nuorukaistenkin asunnoilla. Romaaniaan varten Waltari on selvittänyt paitsi rikospsykologian, myös etsiväntyön teknisen suorittamisen uusimmat tuulet. Ajan ja helsinkiläisen hengen mukaan näemme myös vilahduksia nuorten aikuisten hippastelusta Hotelli Helsingissä.

Moderni yläluokkainen Helsinki mahdollistaakin varsin uskottavan salapoliisijuonen. Helsingin humu ajankohtaisine ilmiöineen kuten valepastoreineen, cocktaileineen, luksusasuntoineen, vuokrakortteereineen, etsivineen, huumehöyryineen, opiskelijajäynineen, tanssijattarineen, autoiluineen ja porttikongeineen edesauttavat romaanin verrattain dynaamista etenemistä ja kiihkeää cityelämän tuntua. Kuka murhasi rouva Skrofin? onkin kaikilta osa-alueiltaan tyylipuhdas ja linjakas perinteinen salapoliisiromaani.

***

Waltarin Helsingissä murha tapahtuu paremmissa piireissä, mutta Juha Nummisen rikosromaani Henkipatto esittää lukijalle 2000-luvun alun Helsingin pahemmista piireistä käsin. Numminen kuljettaa lukijaa toinen toistaan ankeammissa helsinkiläismiljöissä: Käpylän öisellä pääkadulla, Kallion hävyttömissä vuokrakasarmeissa, Pitäjänmäen ankeilla pienteollisuustonteilla ja suomalaisen keltaisen lehdistön toimituksissa. Miljöiden rappioglamour soi hyvin yhteen romaanin synkeän humoristisen veijaritarinan kanssa.

Henkipaton alkuasetelma muistuttaa chick lit -romaania. Freelancer-rikostoimittaja Henrik Lahtinen on pulassa esitettyään uudelle ja varakkaalle hoidolleen varakkaampaa kuin onkaan. Miten saada nopeasti pankkitilin balanssi tasolle, jolla pitää hengissä suhteen laatu- ja määrätietoiseen naiseen? Onneksi nainen lähtee lomailemaan, ja Henrik voi keskittyä ratkaisemaan ongelmaansa. Ratkaisuksi Henrik keksiit myyvän rikosromaanin kirjoittamisen. Taustatyötä tehdessä rikos muuttuukin romaanin aiheesta osaksi päähenkilön henkilöhistoriaa Henrikin suorittaessa täysverisen murhan puolivahingossa. Ja hups vaan, yhtäkkiä Henrikillä on myös massia enemmän kuin laki sallii. Rangaistusta Henrik ei toki mieluusti kärsisi nopeasta arvonnousustaan. Täytyy siis peitellä jälkensä ja tasapainoilla muiden osingoille pyrkivien kanssa.

Henkipatossa kaikki liittyy kaikkeen. Niinpä Henrikin vahinkolaukaus ja -varkaus johtavat hänet keskelle rikostutkintaa, jonka osasena hän itse on niin toimittajan kuin epäillyn ominaisuudessa. Eikä siinä vielä kaikki. Rikosvyyhtiin liittyvät päähenkilön hyvin tuntemat helsinkiläisen alamaailman toimijat: pääkaupunkiseudun poliisit, venäläinen mafia, virolainen palkkatappaja, kantakapakan omistaja, oma veli, kansanedustaja... Numminen pyörittää laajaa henkilögalleriaa hyvin ja huolella. Päähenkilön tausta on huolella mietitty ja mieshahmot ylipäänsä tuntuvat inhimillisiltä Nummisen latteisiin naishahmoihin verrattuna.

Moderni alaluokkainen Helsinki mahdollistaa varsin uskottavan rikoskertomuksen. Silminnäkijäkertomuksen omakohtaisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden luodata murhaajan tuntoja motiiveista jälkipyykkiin. Numminen pitää kuitenkin pintansa rikoskirjailijana: tunteilu ei turhaan katko verevän rikosromaanin rytmikästä juonenkuljetusta. Henkipatto on verevä ja viihdyttävä miehisten miesten toimintaromaani.

 

***

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2001 (alkup. 1939)

237 s.

***

Juha Numminen: Henkipatto

Kansi: Mika Tuominen

WSOY 2005

334 s.

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

Agatha Christie: En flicka kom til Bagdad. Kansi: Monica Schultz. 

Dame Agatha Christien En flicka kom till Bagdad (suom. He tulivat Bagdadiin) yhdistää kaksi Christien tuotannossa suhteellisen harvinaista teemaa, nimittäin kansainvälisen salaliiton ja romanssin. Näistä ensimmäinen lähtee selviämään toisen avulla eksoottisen Arabian palmujen katveessa kylmän sodan alkuvaiheissa. Lopputuloksena on nykynäkökulmasta ehkäpä naiivinpuoleinen romanttinen trilleri, jossa (kevyt) uhkan tuntu, (pistävä) mustasukkaisuusdraama ja (ironisen) stereotyyppiset hahmot jaksavat alituiseen huvittaa lukijaa.

En flicka kom till Bagdad (Albert Bonniers Förlag 1976, ruots. engl. alkup. They came to Bagdad [1951] Birgitta Hammar) on selvästikin kirjoitettu aikana, jolloin kirjailijalla ei vielä ollut suuria antipatioita nykynuorisoa kohtaan, mutta huumorintaju tallella. Tai sitten ruotsintaja on päättänyt korostaa kirjan viihteellisiä arvoja poliittisten sijaan. (Poliittishistoriallisessa mielessä olisi mielenkiintoista verrata ruotsinnosta ja suomennosta...)

Päähenkilö Victoria Jones (hah, Jones!)* on heikko konekirjoittaja, mutta hyvä valehtelija ja junailija. Kun kirjoituskoneelta potkut saanut Jones törmää puistossa itseään säälitellessään Edwardiin (hah, Edward!)**, hän luonnollisesti salamarakastuu sekunnissa. Syvällisen ensikeskustelun aikana käy ilmi, että Edward on lähtemässä duuniin Bagdadiin. Oih! Vickan ei kuitenkaan ole sellainen avuton tai järkevä daami, joka kohauttaisi hartioitaan ja jäisi esim. kotiin hankkimaan menetetyn tilalle uutta työpaikkaa. Ei suinkaan. Vickan keksi keinot lähteä miehen perään eksoottisemmille metsästysmaille, joissa hän sitten tulee sotkeutuneeksi kansainvälisen rauhankonferenssin vähemmän rauhanomaisiin ennakkovalmisteluihin. Eli kv. vakoilu- ja vastavakoilutoimintaan, vaikka Vicky itse on pääasiassa rakkauden asialla ja enimmäksen ihan vain oman nahkansa pelastamisen puolella.

Ja jos tästä ei jo käynyt ilmi, En flicka kom till Bagdad on suunnattoman herkullinen viihdepläjäys. Vickyn seikkailuja tukevat kuuma Arabia dyyneineen ja palmuineen, Christien arkeologisten kaivuiden tuntemus (vain pari lukua) ja kliseitä vilisevä sivuhahmokaarti. Sivuhahmoina mm. intellektuelli vastavallankumouksellinen, joka on myös rakastunut Edwardiin, joka on puolestaan vähän hönö, mutta sairaan komea sotasankari, jonka pomo on puolestaan kv. kulttuuriorganisaation charmantti hopeahapsinen johtaja, joka on sotkeutunut... Toisaalta taas löytyy hajamielinen arkeologisetä, jonka turhantärkeä ja luiseva herrasmiesapulainen auttaa Victorian pulasta ja yhteyksiin hönöksi alkoholistiksi naamioituneen vakoilupomon kanssa, joka asuttaa tämän joviaalin ja vieraanvaraisen arabin hotelliin, jossa puolestaan tapahtuu mitäpä muuta kuin...***

Juonihan on aikamoista satuilua, mutta pysyy yllättävästi paremmin kasassa kuin useimmat Poirotit tai Marplet. Lisäksi lukijan oli täysin mahdollista arvailla juonen ratkaisuja etukäteen kirjailijan antamista vihjeistä, toisin kuin Christien dekkareissa yleensä. Kansainväliseen politiikkaan ja muihin raskaisiin aiheisiin ei sotkeennuta kuin pintapuolisesti, joten kylmästä sodasta ei tarvitse tietää kuin perusasetelma tietääkseen mistä taustatarinassa on kyse.

En flicka kom till Bagdad osoittautui vallan verrattomaksi viihdyttäjäksi.

* Anakronisesti hauska sattuma, vertasipa sitten B. Jonesiin tai I. Jonesiin

** Kyl te tiedätte

*** Ei välttämättä tässä järjestyksessä

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

ruots. Birgitta Hammar

Kansi: Monica Schultz

Albert Bonniers Förlag, 1976

226 s.

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

© Taika. Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä.

Sujata Masseyn Rei Shimura Yakuzan jäljillä on yhdeksäs osa sarjassa  japanilais-amerikkalaisen amatöörietsivän seikkailuista japanilaisessa kulttuurissa ja murhasotkuissa, kuinkas muuten. Masseyn tarina etenee sujuvasti, ja erityisen viihdyttävää on seurata chick-lit tyyppisen, joskin huomattavasti ponnekkaamman päähenkilön selviytymistä japanilaisessa työ- ja seuraelämässä. Henkilökohtaisesti olisin selvinnyt ilman pakkopullaromanssiakin, mutta kirjan teemoista päätellen päähenkilön romantillinen elämä on isossa osasssa kaikissa sarjan osissa.
Tässä kohtaa täytyy varmaan tunnustaa, että olen ollut tietoinen sarjan olemassaolosta lähes kymmenen vuotta, mutta jättänyt aina hyllyyn. Ihan pelkästään manganomaisten kansien takia. Koska en lue mangaa, ja kansien tulisi parhaimmillan kuvata kirjan sisältöä, olen kuvitellut olevani Rei Shimura -yleisön ulkopuolella. Käytännössä kuitenkin (olettaen, että tämä sarjan n:s osa on samantyyppinen kuin aikaisemmat) Rei Shimurat ovat agathacristiemäisellä tavalla juonikuvioituja, verettömiä ja lähes väkivallattomia viihdedekkareita, joissa sympaattisen päähenkilön henkilökohtainen elämä ja dekkarielämä linkittyvät kevyeksi viihdepläjäykseksi.

Rei Shimura Yakuzan jäljillä on saanut päänäyttämökseen japanilaisen tavaratalon - kuvitteellinen Mitsutan on yksi monista Ginzan paremmista ostostaivaista, jossa työskenteleminen vaikuttaa aika lailla samalta kuin kotoisalla Stockalla. Paitsi, että suositut brändit ja rahasummat ovat tietysti eri sfääreissä, ja aspahommat japanilaiseen tapakulttuuriin sovitettuja. Rei joutuu lirkuttelemaan tiensä töihin Mitsutaniin ihan vaan vakoillakseen vähän tietoja USA:n valtion leivissä - toimeksiannon hän on ottanut krooonisen rahapulansa takia. Vakoiluhommat johtavat niin kylpylään tavaratalon johtoryhmän kanssa kuin murhaankin.Välissä Rei shoppailee, deittailee myyjätoverinsa deittikaasona ja selvittelee sydänsurujaan (menneitä ja nykyisiä), sekä osallistuu japanilaisiin perinteisiin juhlamenoihin.

Jos näitä eksoottisempia japanilaiseen elämänmenoon liittyviä ei tässä teoksessa olisi, en vaivautuisi edes ajattelemaan sarjan muiden osien lukemista. Eksoottiset kulttuuriset yksityiskohdat tuovat Rei Shimuralle särmää sekä tarinaan että henkilöhahmoihin, ja nostavat sen tusinadekkareita tai -chikkereitä mielenkiintoisemmaksi. Masseyn ansiona on, että eksotismeilla ei kuitenkaan mässäillä tai niitä nosteta esiin turhan takia - ne solahtavat tarinaan sen olennaisena osana ihan muutamaa sivurimpsua lukuunottamatta.

Vaikka itse olen ollut nihkeä shimurojen suhteen vuosikausia, saatanpa tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen hyvinkin lainailla sarjan muut osat oikeasssa järjestyksessä yhdeltä fanityttökaveriltani (porttiteoria toiminnassa). Luotettava, suht tasalaatuinen sarja, kuulemma. Johon on tulossa pitkän tauon jälkeen uusi osa, tiedottaa kirjailija kotisivuillaan.

***

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

Suom. Titta Leppämäki

Kansi: Sami Saramäki

Gummerus 2006

447 s.

Kirjaläppää: Lukija adaptaatioiden uhrina

Luin tässä yhden lemppari-Christieistäni, teoksen, joka on suomennetulta nimeltään Eipä aikaakaan, niin voi kauhistus, joka on kolmas neljästä Tommy ja Tuppence -kirjasta. Tässä kirjassa jo keski-ikäistynyt ja sopivasti harmaantunut aviopari ratkoo Tommyn Ada-tädin kuolinpesästä löytyneen taulun osoittamaa mysteeriä, joka vie Tuppencen nuuskimaan totuutta esille syvältä englantilaisen maaseudun tuppukylistä omalaatuisine maaseutuihmisineen ja taiteilijoineen, pittoreskin kummitustalon ja täyteläisten kyläjuorujen kera. Parhautta!

Siihen perään katsoin sitten ITV:n vuoden 2006 version samasta stoorista. Jossa Tuppence oli yllättäen muuttunut keski-ikäiseksi puoliavuttomaksi tarinan edessä voimautuvaksi alkoholisoituneeksi kotirouvaksi. Ja jutun ratkoi neiti Marple. Ei taiteilijaa silmänkantamattomissa, mutta jenkkiläisiä solttupoikia, satunnainen romanssi ja Tommy pöyhistelemässä tiedustelupalvelu-urallaan. Sekä etenkin neiti Marple. Tarina kulki nätisti ja näin, mutta alkuperäisestä oli jäljellä puolikas idea ja parin henkilöhahmon rippeet.


Nyt haluaisin kirjoittaa arvostelun alkuperäisestä kirjasta, mutta tv-adaptaatio sotkee muistikuviani niin, että pitäisi lukea kirja uudelleen. Epistä. Vaikka toisaalta mieleni tekisi ihan vaikka vaan jokaisen eroavaisuuden listatakseni, en nyt ehkä kuitenkaan niin innostunut Christie-fani ole.

Eikä tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta ikinä, kun audiovisuaalinen viihde sotkee kirjamuistoni. Ang Leen ohjaama ja Emma Thompsonin käsikirjoittama  Järki ja tunteet uudisti Jane Austenin alkuperäistä mm. lisäämällä Dashwoodin perheeseen yhden ylimääräisen uudenlaisen tyttären, mikä toimi elokuvaversiossa varsin erinomaisesti. Niin erinomaisesti, että kirjan uudelleen lukiessani aloin oikein kaipaamaan sitä skidiä. (MUOKS: siis alkuperäisessäkin on kolmas, nuorempi tytär kyllä, mutta hän on luonteeltaan Mariannen kaksoisolento ja hänen roolinsa on puhua ohi suunsa rva Jenningsin päivällisillä.)


Tällä vuosituhannella muutkin ovat selvästi jääneet kaipaamaan jotain lisää Austeneihinsa. Seth Graham-Smithin Pride and Prejudice and Zombies (suom. Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, Schildts 2010) ja Ben H. Wintersin Sense and Sensibility and Sea Monsters (suom. Järki ja tunteet ja merihirviöt, Schildts 2011) laittoivat lisukkeita vähän Thompsonia villimmin. Molemmista löytyy arvio Kirjamielellä -blogista, täällä zombit ja täällä merihirviöt. Nämä mashup-romaaniit eivät kuitenkaan lainkaan sekaannu mielikuvissani alkuperäisen stoorin kanssa...