torstai 30. toukokuuta 2013

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)
Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. "Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!" hän huusi kylän ryyppäjäisissä. "Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!" (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

"Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!" (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä...

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin - ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

 ***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.

torstai 23. toukokuuta 2013

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg kierrättää Äitikortissa Helsingin Sanomien kolumnejaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan äitiydestä normatiiviseksi yhteiskunnallisen äitiyskeskustelun normatiivisuuden vastalauseeksi. Nimensä mukaisesti Äitikortti kritisoi yhteiskunnallisia keskustelijoita, jotka perustelevat näkemyksensä asiasta kuin asiasta vetoamalla omaan asemaansa äitinä. Silverberg pyrkii asettamaan äitikorttijengin naurunalaiseksi, mutta joko ironisesti tai huomaamattaan käyttelee äitikorttia sujuvasti itsekin. Punaisena lankana kulkee pyrkimys liputtaa erilaiset äitiyden tavat hyväksyvän moniäänisen tai -arvoisen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Nostaa kissa pöydälle.

On traagista, kun täysin vailla merkittävää työkokemusta olevat ihmiset pyrkivät työmarkkinoille valittaen, että heidän kokemuksellaan [kotiäitinä] ei ole arvoa. Se on pohjattoman murheellista. Sillä totuus on, että heidän kokemuksellaan ei olekaan arvoa sillä tavalla, jolla he toivoivat sitä olevan. Heitä on huijattu. Tämä petos on samaa luokkaa kuin se valhe, jota isovanhemmille syötettiin: että uhrautuminen lasten puolesta johtaisi laajan suvun ikuiseen kiitollisuuteen ja siihen, että vanhoilla päivillä joku pitäisi kädestä kiinni, kiitollisena pelkästä syntymästään. (s. 198)
 
Äitikortti kuitenkin valahtaa ylevästä päämäärästään Silfverbergin ja hänen toveriensa omasta äitiydestä kumpuavaksi, monenlaisia muita äitiyksiä kritisoivaksi monologiksi. Tämä ei tarkoita, etteivätkö Silfverbergin jutut olisi samalla älykkäitä tai hauskoja kannanottoja äitiyteen, etenkin niihin normatiivisiin seikkoihin, joihin jokaisen äidin on ollut pakko ottaa kantaa jossain vaiheessa: ehkäisyyn, lisääntymiseen, synnytykseen, imetykseen. Se osoittaa, että on hurjan vaikea käydä kokemuspohjalla kokemuspohjaista vastaan vaikuttamatta tekopyhältä.
 
 [S]ynnytysharrastamisesta selviää melko nopeasti kaksi pääpiirrettä. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että mitä innokkaampi harrastaja, sitä kriittisemmin hän suhtautuu kivunlievitykseen. Kukaan ei nimittäin harrasta epiduraalisynnytyksiä. Ne käydään suorittamassa, ja sitten unohdetaan se aihe. (s. 152)
Äitikortti lähtee äitiyssotiin olettaen, että tavisäitiyden, tai äitiyden kohtuullisen suorittamisen puolesta ei Suomessa ole kirjoitettu aiemmin. Olettamus on väärä (ks. esim. Vuoden mutsi), mutta kuvaa hyvin useimpien äitiyskirjoittajien lähtökohtia. Oma kokemus tai jopa oman lähipiirin kokemus on paitsi ainutlaatuinen, myös riittävän syvä kuvatakseen kaikenlaista nykyhetken äitiyttä.

Sanotaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta se kyllä muistuttaa enemmän sairautta kuin mikään muu ei-sairaus, jonka olen elämässäni kokenut. (s. 106)

Tutkimusta tehdään oman position vahvistamiseksi. Muiden neuvot lähinnä ärsyttävät, mutta omia jaellaan auliisti (joskin varmuuden vuoksi ironisesti). Omasta kokemuksesta poikkeava äitiys, neuvolan tarjoama yhteiskunnan määrittelemä tilastollinen haave ja historialliset havinat toimivat peilikuvana, johon omaa toimintaa vertaillaan. Vertailusta syntyy enimmäkseen ahdistusta joko omasta tai muiden puolesta, niin toimittajalle itselleen kuin hänen tarkkaavaisen katseensa kohteillekin.

Imetysaktivisteilla on kuitenkin käsitys, että myös toisten naisten imettäminen on tärkeää. Ja taistelu tämän asian puolesta on ensisijaisen tärkeää, sillä yhteiskuntamme on "imetyskielteinen". (s. 165)

En silti mene sanomaan, etteikö Silfverbergin käsitys äitiydestä ja etenkin yhteiskunnallisesta
äitiysdiskurssista ja sen jälkipyykistä olisi melko lähellä omaani. Näin äitinä.

***

Anu Silfverberg: Äitikortti
Kansi: Satu Kontinen
Teos 2013
251 s.  

maanantai 13. toukokuuta 2013

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi (Gummerus 2013)
Varpu Tavin Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä sopii aloittelevalle parveke- tai ikkunalautapuutarhurille ensimmäiseksi kosketukseksi kasvisten kasvatukseen. Villiiinny kaupunkiviljelijäksi on erittäin kevytlukuinen, ainoastaan lievää maalaisjärkeä vaativa opas aloittelijalle, jonka lukemisen jälkeen lukija uskaltautuu jo puutarhakauppaan. Artikkelikokoelmana kirja on kuitenkin epätasainen, ikään kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tehdäänkö tässä nyt terveysruoka-, viljely-, kaupunkiviljelytutkimus- vai luonnonlääkintäopasta. Se, ärsyttääkö tämä lukijaa vai antaako se mahdollisuuksia oman puutarhurointisuunnan löytymiseen riippuu lukijan tarpeista.

Villiinny kaupunkiviljelijäksi sisältää muutamia innostavia artikkeleita kaupunkiviljelystä, jota on harrasteltu perinteisesti kotipuutarhoissa, mutta nyt myös katoilla, joutomailla ja puistoissa. Lisäksi se kertoo kevyesti erilaisista sisäviljelymenetelmistä ja melko syvällisesti idättämisestä ja eri yrttien ominaisuuksista niin kasvatus-, kokkaus- kuin uskomuslääkintämielessä. Lopuksi käydään läpi parvekeviljelymenetelmiä sekä tutustutaan pikaisesti viherseiniin.

Monipuolinen, puutarha- tai naistenlehtimäinen sisältö värikkäine kuvineen voi hyvinkin olla  empivälle aloittelijalle se viimeinen tönäisy mullan ja siementen hankinnan suuntaan. Vielä ehtii, sillä kuten Tavi toteaa, useista kasveista voi tehdä monta kylvöä kesän mittaan. Mikäli kevyt mainosmaisuus ei häiritse lukijaa, kirjan avulla voi myös tehdä suoraan ostoslistan sopivista multa-, torjunta-aine- ja ruukkumerkeistä. Toki kirjailja neuvoo myös, miten kirpparilöytöjä ja omia askarteluja voi käyttää hyväksi. Toisaalta ainakin tällainen viherpeukaloa nupusta puhkeavaksi toivova parvekepuutarhuri olisi kaivannut tarkempiakin ohjeita. Niitä toki löytyy muista oppaista tai googlaamalla nyt, kun tietää asioiden, vehkeiden ja toimintojen nimet.

Itseäni kiusasi lukiessa kirjailijan pedagoginen ote. Kirjassa korostetaan jatkuvasti terveellisen lähiruuan arvoja - ikäänkuin kirjan käteensä poiminut lähtökohtaisesti vastustaisi lähiruokaa ja/tai terveellisen ruuan käyttöä. Erityisesti riipi yrttien terveysarvojen painottaminen "täydentävän lääketieteen" resepteissä. Ehkä kyseessä on vain terminologinen ongelma, sillä ainakin itse ymmärrän "täydentävän lääketieteen" tarkoittavan uskomushuuhaan naamioimista ikäänkuin osaksi koululääketiedettä.* Itse kun lähdin tähän puutarhailuun ihan siltä pohjalta, että opetetaan kaupunkilaislapselle, mistä ruoka tulee ja sitäpaitsi kasteleminen on lapsesta kivaa, puuhan moraaliseettinen tai muu glorifiointi ei omalla kohdallani tunnu mielekkäältä.

Tunneilmastollisista eroista huolimatta Villiinny kaupunkiviljelijäksi täytti tarkoituksensa aloittelijan helppolukuisena perustietopakettina pärrrrfekt. Uskalsin lapsen kanssa puutarhaliikkeeseen, valitsimme taimia, siemeniä ja multaa, istutimme ja olemme kastelleet ahkerasti. Ratkaisin jopa akuutin ruukkuongelman istutusvaiheessa askartelemalla mansikantaimille sisäpesiä limsapulloista. Syksyllä laitamme mansikat ohjeen mukaisesti kellariin talvehtimaan ja idätämme, ellemme jopa ihan vesiviljele. Hyvin villiinnytetty!

* Olen anekdoottien perusteella ymmärtänyt, että monet kokevat saaneensa uskomus- tai vaihtoehtoisesta lääkinnästä apua. Hyvä. On kuitenkin kaksinaamaista väittää, että uskomus/perinne/luonnonmukainen lääkintä toimii paremmin kuin koululääketiede, mutta samalla kuitenkin hakea sille uskottavuutta lääketiede -termin avulla. HUOM. tällaista ei siis Tavin kirjassa väitetä.

***

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
128 s.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)
Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

***

Jari Tervo: Jarrusukka
Kirjakauppaliitto 2013
118 s.