Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books 2008)

Alan Bennett yhdistää Epätavallisessa lukijassa kaksi valloittavaa asiaa, Englannin kuningattaren ja lukemisen. Kun jälkimmäinen alkaa saada yliotteen ensiksi mainitusta, sekaisin menee ensin hovin normaali päiväjärjestys ja seuraavaksi uhka kohdistuu Englannin hallintoon. Epätavallinen lukija on söpö nopealukuinen satiiri kirjallisen sivistyksen vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä keikuttavasta voimasta.

Kuningatar Elisabet I tunnetaan reippaana ja huoliteltuna, joskin pidättyväisenä ja velvollisuudentuntoisena corgi-ihmisenä. Kun koirat karkaavat kirjastoautoon, kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata jonkin kirjan. Tämä ilmainen eka kokeilu johtaa nopeasti ja vääjäämättömästi vahvempien kokemusten hakemiseen - kuningatar hankkii lähelleen virallisen amanuenssin, tilailee kirjoja sieltä sun täältä, vierailee kirjastoissa ja lukee kaikki vapaa-aikansa. Viihdekäyttö johtaa ennen pitkää myös salalukemiseen työtilanteissa, itsensä hoitamisen laiminlyöntiin, luonteenmuutoksiin, uusiin ajatuksiin... Epätavallinen lukija näyttää konkreettisesti yhden varoittavan esimerkin kautta, miten lukeminen voi vaikuttaa kehen tahansa.

"Voiko olla suurempaa iloa", kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, "kuin törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan yli kymmenen?" Ja kaikki pokkareita, eli käsilaukkukokoa, vaikka tätä hän ei sanonut ministerille. (s. 64)

Bennett on tarkka havainnoitsija, joka saa Epätavallisessa lukijassa aloittelevan tosilukijan innostuksesta irti lukemattomia hauskoja kohtauksia - kohtauksia, jotka kuulostavat tutuilta sellaisestakin lukijasta, joka on käynyt Buckinghamin palatsissa vain turistikokemusta varten. Absurdissa ympäristössä ne kiteytyvät pörröisiksi nostalgiahetkiksi, jotka auttavat näkemään, miksi ihmiset välillä ihmettelevät "yletöntä lukuintoa".

Bennettin tekstissä ja tarinassa näkyvät rutinoituneen kirjoittajan tasalaatuinen laatutyö. Suomennoskin on samaa sorttia, vaikka käännöksessä eivät kaikki koomiset nyanssit näykään, suurelta osin aivan kielten erilaisuuden takia. Epätavallinen lukija sisältää suuren määrän kirjallisia ja kirjailijoihin liittyviä vitsejä, mutta toisaalta se kysyy vakavissaan, miten lukijuus ja lukukokemukset muuttavat lukijaa.

***

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Suom. Heikki Salojärvi

Kansi: Ina Kallis

Basam Books, 2008

115 s.

Engl. alkup. The Uncommon Reader (2007)

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt. (Otava 2013)

Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia on Anna-Leena Härkösen neljäs Anna-lehden kolumneista koottu kirjoituskokoelma. Teos sisältää 40 kolumnia vuosilta 2003-2011. Ne käsittelevät naiseutta ja perhe-elämää kirpeän humoristiseen tyyliin.

Ihan ensiksi haluaisin myöntää, etten lue naistenlehtiä kuin odotushuoneissa. Ekana selaan esiin kolumnit, koska ne ovat parhaita. Huokaisen liikutuksesta tai ihastuksesta, kun kolumnisti jakaa koskettavan tai hellyyttävän tarinan, mutta erityisen riemastuttavaa on huomata, että Anua, Hannaa, Anna-Leenaa tai muita kismittävät tismalleen samat asiat kuin itseäni.

Niinpä en voi olla pitämättä kolumnikirjoista. Ne ovat käteviä erityisesti aamiaslukemiseksi. Kolumneihin ei jää nalkkiin samalla tavoin kuin novelleihin tai romaaneihin, joten kiire ei lähde kasautumaan "mä luen vielä tän luvun loppuun" -efektin vaikutuksesta. Parhaat kolumnit sisältävät jonkin asiallisen pointin, tunnelatautuneen anekdootin tai pari, ja muutaman nasevan piston, joita vastaan tai joiden puolesta voi tarmokkaasti argumentoida omassa sisäisessä dialogissaan. Parhaassa tapauksessa kolumni tarjoaa jopa pienen valaistumisen kokemuksen.

Härkösen kolumnit ovat näiden kriteerien valossa oivallisia. Vaikka kirjailijaa eivät aina kismitäkään samat asiat kuin itseäni, hänen kolumninsa eivät sentään ikinä sorru hymistelyyn. Niissä tuodaan esille arjen ja juhlan epäkohtia mukavan lupsakankirpsakkaan tyyliin. Elämänviisauksien jakeluun kirjailija ei useimmiten sorru. Hän luottaa, että lukija oivaltaa itsekin, jos haluaa. Avautuessaankin Härkönen on pikemminkin hauska kuin katkera, joten lukijalle ei jää itseterapoinnin sivustakatsojan lähmäistä oloa.

Kokoelman novellit on valittu sikäli huolella pitkän aikavälin kirjoituksista, ettei lukemansa perusteella pysty arvailemaan tulevaa. Epätasaisuus on tässä tapauksessa positiivista: Laskeva neitsyt pysyy tuoreena läpi lukukokemuksen, oli kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei.

Normaali itsekeskeisyyskin tuntuu täyttävän narsismin mitat. Mutta kukapa meistä ei olisi itsekeskeinen? Mehän joudumme jumalauta olemaan itsessämme vuorokaudet ympäri.    (s. 38)

***

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia

Otava 2013

203 s.

***

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika (Atena 2012)

Jeffrey Brownin Darth Vader ja poika kertoo kuinka kauan sitten, kaukaisen galaksin vaihtoehtoisessa historiankirjoituksessa Luke Skywalker varttui isänsä hellässä huomassa. Sarjakuvakirjassa on enimmäkseen yhden kuvan strippejä, jotka käyvät läpi lapsen kasvatuksen kipu- ja/tai kohokohtia Star Warsin sanoin (tai sinnepäin). Niinpä tämä kompakti sarjakuvakirja on erinomaista hupia kaikille, jotka tykkäävät Tähtien sodasta ja ovat tutustuneet lapsenkasvatukseen vähintään pintapuolisesti.

Darth Vader ja poika -sarjakuvassa Sithin lordi Darth Vader kohtaa kapinallisiakin suuremman haasteen, nelivuotiaan poikansa Luken. Voiman avulla jotkin jokapäiväiset lapsenkaitsentahaasteet käyvät meikäläistä normitavismeininkiä helpommin. Mutta vain jotkin - nelivuotias on monella tapaa  holtiton luonnonvoima, jonka vaikutuspiirissä imperiumin lähespääpahiskin pehmoilee lähes huomaamattaan.

Brown on valinnut strippeihinsä tyypillisiä lapsiperhekohtauksia elokuvien ulkopuolelta, mutta myös uudelleentulkinnut hupaisasti tuttuja leffakohtauksia. Ikimuistoisia Star Wars -repliikkejä on käytetty kekseliäästi. Suomennos ottaa hyvin huomioon elokuvasuomennoksen, vaikka tämä hiukan jäykistääkin tekstiä.

***

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika
Kansi: Jeffrey Brown
Suom. Ville Lähteenmäki
Atena 2012
Engl. alkup. Darth Vader and Son
Lucasfilm Ltd. 2012

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbachin runoilema Nyt vittu nukkumaan on sketsikäs aikuisten satukirja, joka pureutuu lapsen ja Nukkumatin iltaiseen kohtaanto-ongelmaan runollisen huumorin ja havainnollistavien kuvien keinoin. Superhauskaa jokaiselle kyseisen ongelman kanssa painineelle. Erityisen hauskaa on: alatyylin viljely satukirjamuotoisessa teoksessa, sekä selvästi omakohtainen kokemus.

Teos antaa lukijalle oivalluksen, että joku muukin on joskus ajatellut vähän pahasti omasta lapsestaan kultapupustaan nukuttaessaan. Oletettu lukijakunta on myös otettu hienosti huomioon, sillä kirja on ohut, teksti suurta, kuvat selkeitä ja värikkäitä ja taitto ilmavaa. Tämä silmät sikkuralla ja kyrpä otsassa hiihtävien vähän väsyneiden vanhempien huomioiminen takaa myös sen, ettei vitsiä ole venytetty liikaa.

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan (Into 2012)

Leijonat, pennut, viihtyy, kuorsaa.*
Petokasassa on suloista nuilia.
Miten osaatkaan vaikka mitä hienoja maagisia juttuja
mut vittu osaa aloillasi huilia?

(n.13-14)


Erittäin antoisa lukutapa on tietysti katsella kirjan kuvia yhdessä lukutaidottoman lapsen kanssa. Vitsi vitsinä, hehe. Mutta oikeesti, kustantajan facebookista löytyy kisa, jonne voi lähettää videon omasta lukutapahtumastaan. Tai kuunnella Samuel L. Jacksonin viisuversion.

* Huom. Onko kansikuvan ja arvosteluun valitun tekstinäytteen eläintieteellinen inkongruenssi vitsi vai vahinko? Jatkuuko tällainen järkyttävä meininki myös sisäsivuilla?

***

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Kuvitus: Ricardo Cortés

Into, 2012

n s.

Engl. alkup. Go the Fuck to Sleep

Akashic Books, 2011 

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala. Kansi: Piia Aho (Otava 2012).

Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala sisältää laadukasta myöhäisteinityttöjen viihdekirjallisuutta. Paloheimo kirjoittaa Anni Polvan jalanjäljissä kansainvälisillä chick lit -tuulahduksilla silattuna. Mikä parasta, niin kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin kuvioihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Klaukkalassa on kevyesti glamoröösiä luksukkuutta, siedettävissä määrin lämminhenkistä itsensä etsimistä, reilusti dramaattisia rakkaussekoiluja rakkausseikkailuja ja onnellinen loppu. Kyseessä onkin kirjallinen versio nollakalorin kermakakkupalasta: sen nauttii nopeasti, tulee heti hyvä mieli, ei näy missään seuraavalla bikinikaudella.

Klaukkalan kirjavaliomainen lyhennelmä olisi yllättävän dynaaminen: päähenkilöchiksi pettyy maailman tuulissa, palaa himppeen ja laittaa haisemaan tuoksumaan. Kyseinen henkilö Julia (tuskin mitään yhteyttä Romeon ja Julian Juliaan, mutta romeotahan tässäkin etsitään) aloittaa luksuselämästä suomenruotsalaisen omistajaluokan tv-tuotannossa työskentelevänä Birkin-Fendi -linjan miniäehdokkaana. Hän hoksaa romaanin puolivälin kohdalla elämänarvojensa sattuman oman mokan johdattavan hänet yhtäkkiä downshiftaamaan kotopuoleen, jossa on tehtävä vaikea valinta kahden erilaisen hottismiehen välillä suloisissa suomalaisissa kesäöissä. Samalla hän pyrkii pelastamaan niin äitinsä kuin parhaan ystävänsäkin pulasta ja vielä päälle päätteeksi oman työpaikkansa. Kesälomalla. Joutuuko päähenkilömme luopumaan jopa käsilaukkukokoelmastaan päästäkseen jaloilleen? Epilogi kertoo, kuinka kävi.

Paloheimon lämminhenkisen humoristinen tyyli on ottanut paljon vaikutteita niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin nuorten naisten viihdekirjallisuudesta. Kirjailija onnistuukin naittamaan nämä keskenään paremmin kuin monet muut uudet yrittäjät, sillä sekä kansainvälisiin että kotimaisiin ympyröihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Suuri osa kotimaisten chick lit -kirjoittajien romaaneista sijoittuu maailman megametropoleihin, ja Paloheimo näyttää, että ihan turhaan. Hänen käsittelyssään Helsingistä irtoaa mehukasta bättre folk -draamaa, ja Klaukkala hurmaa torvenkyläläishenkisellä aitoudellaan.

Kirjailijan vahvuutena ovatkin kevyen tyylin lisäksi hänen henkilöhahmonsa. Vaikka hahmokavalkadi on chick lit -kirjallisuudelle tyypillinen ja innovaatioita on tehty lähinnä muokkaamalla homostylisti transuksi, Paloheimon ihmiset ovat sympaattisia eivätkä maistu juurikaan selluloosalta. Viihdekirjoittajana Paloheimo on konservatiivi: hän ei riko toimiviksi tunnettuja ratkaisuja niin juonten kuin romaanin rakenteenkaan suhteen. Miksi toisaalta pitäisikään? Klaukkalan tyyli kantaa. Juonet soljuivat hyvin, tosin muutamaan otteeseen niinkin nopein leikkauksin, että itse putosin kärryiltä.

Kaiken kaikkiaan Klaukkala on oivallinen esikoisteos, joka yhdistää menestyksekkäästi perinteisen suomalaisen pullaleetaviihdekirjallisuuden ja Sex in the Cityn.

***

Laura Paloheimo: Klaukkala

Kansi: Piia Aho

Otava 2012

319 s.

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. 'tapaaminen' on joka kerran 'tapaus'. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***