Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013)

Toverini Juhana Petterssonin esikoisromaani Sokerisamurai on teeskentelemätön kasvukertomus teinityttöjen etsikkoajasta musiikkibisneksen, seksin ja rakkauden pyörteissä.* Sokerisamurai ei kuitenkaan kompastu sensationalistiin teemoihinsa. Kirjailijan kerronta rullaa vauhdikkaasti tunteiden ja tapahtumien vuoristoradalla, päähenkilöt ovat symppiksiä ja musabisneksen kauniin ja jännittävän ulkokuoren alla muhiva raadollisuus paljastuu monin tavoin. En ole täysin varma, mihin genreen tämän kirjan lätkäisisin, mutta jos on olemassa teinilesbopornoa kauhukomediaeksploitaatiota, niin tämä olisi kyllä nyt sitten sitä. Kirja toimisi erinomaisesti nuorten aikuisten viihderomaanina, mikäli seksikohtaukset siivottaisiin pois. Mitä emme siis halua tehdä, joten puhumme niistä myöhemmin.

Sokerisamurai kertoo kahden huolella valitun alaikäisen teinitytön muodostamasta tyttöbändistä, Sugar Samuraista. Lumi on bändin musikaalinen kyky, Stella uhkuu seksiä ja asennetta. Tuottaja Idi Aminin pääasiallinen markkinointikeino on tietysti tyttöjen välinen salajulkinen feikkilesbosuhde, onhan tässä kuitenkin popmusiikista kyse. Stella ja Lumi rämpivät yhdessä maineeseen Stellan tahdonvoiman ja toinen toistaan koomiskarmivampien sivuhahmojen auliista avusta ja omituisista, törkeistäkin hyväksikäyttökuvioista huolimatta.

Stella ymmärtää showbisneksen hyväksikäyttökuviot alusta lähtien, onhan hän kuitenkin kasvanut jo lapsitähdestä alkaen wannabe-äitinsä tiukassa ohjauksessa. Lumi yllättyy enemmän, mutta heittäytyy mukaan oman seksuaalisuutensa etsimisen merkeissä. Niinpä Sokerisamurai alkaa pyöriä sitä enemmän seksin ympärillä, mitä pidemmälle kirjassa edetään, olipa seksi sitten Lumin toiveajattelua, Stellan käsitys siitä, miten hän pääsee tavoitteisiinsa tai orastavaa rakkautta. Seksuaaliset teemat tulevat kirjassa esiin niin toiminnan kuin pohdinnan tasolla mitä moninaisimmin tavoin: seksi näytetään olennaisena osana teini-ikäisten itsensä etsimistä ja musabisnestä.

"Mutta nyt sun täytyy kertoa, onko se Idi Amin sinkku?"                                      
 Tyrmistyttävä ajatus. En voi sietää äitini miehiä. Reaktion täytyy näkyä kasvoiltani, sillä äiti alkaa nauraa: "En mä ollut tosissani. Sun täytyy nyt kyllä luottaa äitiisi vähän enemmän. En mä voisi tulla sotkemaan sun työasioita mun henkilökohtaisilla asioillani. Minkälainen äiti mä olisin, jos tekisin niin?" (s. 41)


Sokerisamuraissa seksi on enimmäkseen sadomasokistista. Petterssonilla on kuitenkin Fifty Shades of Greytä realistisempi ote seksin ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Sokerisamurain seksikohtaukset eivät sisällä yhtään yhtäaikaista laukeamista toinen toistensa nimeä huutaen, mutta eivät toisaalta eritteillä tai inholla fiilistelyäkään. Suoraviivaisten, joskin roisien, jopa shokeeraavien kuvausten lukemisesta ei jää lähmäinen olo.

Sokerisamurain seksikeskeisyys herättää moraalista närkästystä, etenkin selvissä hyväksikäyttökohtauksissa. Lukijan empatia ohjataan kuitenkin koko ajan uhrin puolelle. Seksiä näyttämällä kirjailija esittää myös tärkeitä huomioita seksuaalisuudesta, joita ei opita nettipornosta, harlekiineista eikä koulun ehkäisyvalistustunneilta. Pettersson painottaa, että vain keskinäisellä kommunikaatiolla päästään molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen, ja että harvemmin edes toinen, saati sitten molemmat osapuolet ovat 100% tyytyväisiä suoritukseen, vaikka seksi olisi ollut molempien mielestä hyvää. Kirjailijan sanomana tuntuu olevan, että ylipäänsä ihmisten välisessä kanssakäymisessä olennaista on, että toista osapuolta kunnioittaa ihmisenä yhtä paljon kuin itseään ja että tämä kunnioitus näkyy siinä, miten kumppaniaan kohtelee.

***

Lue luku Sokerisamuraista täältä. Se kertoo intensiivisistä keikkatunnelmista.

***

* En olisi ikinä tullut lukeneeksi Sokerisamuraita, ellei kirjailija olisi toveri. Tästä kevyestä kohtalon oikusta johtuen luin kuitenkin kirjan kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen painatuksen. Vaikka romaani ei minua eroottisen kirjallisuuden faniksi kertaheitolla intouttanut, niin tuskin olisin sitä kahdesti lukenut, jos se olisi ollut huono.

***

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Kansi: Tex Hänninen

Into 2013

316 s.

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt. (Otava 2013)

Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia on Anna-Leena Härkösen neljäs Anna-lehden kolumneista koottu kirjoituskokoelma. Teos sisältää 40 kolumnia vuosilta 2003-2011. Ne käsittelevät naiseutta ja perhe-elämää kirpeän humoristiseen tyyliin.

Ihan ensiksi haluaisin myöntää, etten lue naistenlehtiä kuin odotushuoneissa. Ekana selaan esiin kolumnit, koska ne ovat parhaita. Huokaisen liikutuksesta tai ihastuksesta, kun kolumnisti jakaa koskettavan tai hellyyttävän tarinan, mutta erityisen riemastuttavaa on huomata, että Anua, Hannaa, Anna-Leenaa tai muita kismittävät tismalleen samat asiat kuin itseäni.

Niinpä en voi olla pitämättä kolumnikirjoista. Ne ovat käteviä erityisesti aamiaslukemiseksi. Kolumneihin ei jää nalkkiin samalla tavoin kuin novelleihin tai romaaneihin, joten kiire ei lähde kasautumaan "mä luen vielä tän luvun loppuun" -efektin vaikutuksesta. Parhaat kolumnit sisältävät jonkin asiallisen pointin, tunnelatautuneen anekdootin tai pari, ja muutaman nasevan piston, joita vastaan tai joiden puolesta voi tarmokkaasti argumentoida omassa sisäisessä dialogissaan. Parhaassa tapauksessa kolumni tarjoaa jopa pienen valaistumisen kokemuksen.

Härkösen kolumnit ovat näiden kriteerien valossa oivallisia. Vaikka kirjailijaa eivät aina kismitäkään samat asiat kuin itseäni, hänen kolumninsa eivät sentään ikinä sorru hymistelyyn. Niissä tuodaan esille arjen ja juhlan epäkohtia mukavan lupsakankirpsakkaan tyyliin. Elämänviisauksien jakeluun kirjailija ei useimmiten sorru. Hän luottaa, että lukija oivaltaa itsekin, jos haluaa. Avautuessaankin Härkönen on pikemminkin hauska kuin katkera, joten lukijalle ei jää itseterapoinnin sivustakatsojan lähmäistä oloa.

Kokoelman novellit on valittu sikäli huolella pitkän aikavälin kirjoituksista, ettei lukemansa perusteella pysty arvailemaan tulevaa. Epätasaisuus on tässä tapauksessa positiivista: Laskeva neitsyt pysyy tuoreena läpi lukukokemuksen, oli kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei.

Normaali itsekeskeisyyskin tuntuu täyttävän narsismin mitat. Mutta kukapa meistä ei olisi itsekeskeinen? Mehän joudumme jumalauta olemaan itsessämme vuorokaudet ympäri.    (s. 38)

***

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia

Otava 2013

203 s.

***

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala. Kansi: Piia Aho (Otava 2012).

Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala sisältää laadukasta myöhäisteinityttöjen viihdekirjallisuutta. Paloheimo kirjoittaa Anni Polvan jalanjäljissä kansainvälisillä chick lit -tuulahduksilla silattuna. Mikä parasta, niin kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin kuvioihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Klaukkalassa on kevyesti glamoröösiä luksukkuutta, siedettävissä määrin lämminhenkistä itsensä etsimistä, reilusti dramaattisia rakkaussekoiluja rakkausseikkailuja ja onnellinen loppu. Kyseessä onkin kirjallinen versio nollakalorin kermakakkupalasta: sen nauttii nopeasti, tulee heti hyvä mieli, ei näy missään seuraavalla bikinikaudella.

Klaukkalan kirjavaliomainen lyhennelmä olisi yllättävän dynaaminen: päähenkilöchiksi pettyy maailman tuulissa, palaa himppeen ja laittaa haisemaan tuoksumaan. Kyseinen henkilö Julia (tuskin mitään yhteyttä Romeon ja Julian Juliaan, mutta romeotahan tässäkin etsitään) aloittaa luksuselämästä suomenruotsalaisen omistajaluokan tv-tuotannossa työskentelevänä Birkin-Fendi -linjan miniäehdokkaana. Hän hoksaa romaanin puolivälin kohdalla elämänarvojensa sattuman oman mokan johdattavan hänet yhtäkkiä downshiftaamaan kotopuoleen, jossa on tehtävä vaikea valinta kahden erilaisen hottismiehen välillä suloisissa suomalaisissa kesäöissä. Samalla hän pyrkii pelastamaan niin äitinsä kuin parhaan ystävänsäkin pulasta ja vielä päälle päätteeksi oman työpaikkansa. Kesälomalla. Joutuuko päähenkilömme luopumaan jopa käsilaukkukokoelmastaan päästäkseen jaloilleen? Epilogi kertoo, kuinka kävi.

Paloheimon lämminhenkisen humoristinen tyyli on ottanut paljon vaikutteita niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin nuorten naisten viihdekirjallisuudesta. Kirjailija onnistuukin naittamaan nämä keskenään paremmin kuin monet muut uudet yrittäjät, sillä sekä kansainvälisiin että kotimaisiin ympyröihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Suuri osa kotimaisten chick lit -kirjoittajien romaaneista sijoittuu maailman megametropoleihin, ja Paloheimo näyttää, että ihan turhaan. Hänen käsittelyssään Helsingistä irtoaa mehukasta bättre folk -draamaa, ja Klaukkala hurmaa torvenkyläläishenkisellä aitoudellaan.

Kirjailijan vahvuutena ovatkin kevyen tyylin lisäksi hänen henkilöhahmonsa. Vaikka hahmokavalkadi on chick lit -kirjallisuudelle tyypillinen ja innovaatioita on tehty lähinnä muokkaamalla homostylisti transuksi, Paloheimon ihmiset ovat sympaattisia eivätkä maistu juurikaan selluloosalta. Viihdekirjoittajana Paloheimo on konservatiivi: hän ei riko toimiviksi tunnettuja ratkaisuja niin juonten kuin romaanin rakenteenkaan suhteen. Miksi toisaalta pitäisikään? Klaukkalan tyyli kantaa. Juonet soljuivat hyvin, tosin muutamaan otteeseen niinkin nopein leikkauksin, että itse putosin kärryiltä.

Kaiken kaikkiaan Klaukkala on oivallinen esikoisteos, joka yhdistää menestyksekkäästi perinteisen suomalaisen pullaleetaviihdekirjallisuuden ja Sex in the Cityn.

***

Laura Paloheimo: Klaukkala

Kansi: Piia Aho

Otava 2012

319 s.

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. 'tapaaminen' on joka kerran 'tapaus'. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***

Sofi Fahrman: Elsas mode

© Taika. Sofi Fahrman: Elsas Mode (Nordstedts 2010).

Ruotsalaisen muotibloggaajan ja -toimittajan Sofi Fahrmanin ensimmäinen romaani Elsas mode vuodelta 2009 on pinnallista ryysyistä rikkauksiin -pimukirjallisuutta kevyimmillään. Se tarjoaa muotibloggaaja Elsan siivellä nojatuolimatkan pasta rougesta (makaronia ketsupilla) macarooneihin, epäonnistuneista kuokkavierailuyrityksistä henkilökohtaisiin design-kutsuihin ja tietysti humalaisista satunnaissuhteista vakaaseen ihmissuhteeseen rikkaan ja vaikutusvaltaisen poikaystävän kanssa. Gina Tricotin räteistä ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä eroon: amerikkalaisiin ja brittiläisiin vastineisiinsa verrattuna Elsas mode viehättää puolivallattomalla kotikutoisuudellaan.

Elsas modessa  (Nordstedts 2010) Sofi Fahrman kirjoittaa siitä minkä tuntee, mikä tuo romaanille uskottavuutta silloinkin, kun tarinan ja hahmojen kehitys aiheuttaa lähinnä varpaitakipristelevää myötähäpeää. Kirjan arkitodellisuuden ja muotiunelmaelämän välillä pongahtelevat juonet liittyvät 21-vuotiaan Elsa Gustavssonin rimpuiluun aikuisuuden alussa. Boråsin pikkukaupungista kotoisin oleva Elsa palaa häntä koipien välissä elämänsä irtiottoreissulta Nykistä vain huomatakseen, että muutamassa kuukaudessa parhaat kaverit ovat pamahtaneet paksuksi. Elsa pakenee Tukholmaan, bunkkaa kaverin soffalla, rupeaa kahvilatyöntekijäksi päivisin ja muotibloggaaja-bilehileeksi iltaisin.

Pikku hiljaa asiat alkavat lutviutua Elsan toivomaan suuntaan kovan työn, päämäärätietoisuuden ja onnekkuudenkin ansiosta. Kuvioita sekoittavat muun muassa anonyymi juorubloggaaja, joka ottaa Elsan silmätikukseen, poikaystäväntapainen Nykistä ja ihkurakas muotisuunnittelija yläluokkaisine perheineen. Ennen kaikkea menestys on kiinni Elsasta itsestään: mokailut hyvitetään, niistä opitaan ja hyvästä jaetaan hyvää tovereillekin.

Elsas modesta voi myös löytää yleisimmät vinkit aloittelevalle muotibloggaajalle. Lukijalle tulee kuva, että hän pääsee vilkaisemaan ruotsalaisen muotibloggaajaeliitin elämään Elsan blogin noustessa paikallisella blogilistalla täydestä tuntemattomuudesta top kolmoseen. Romaanissa tiputellaan ällistyttäviä määriä Nimiä: Sofi ei malta olla mainitsematta itseään tai julkkiskavereitaan useampaan otteeseen. Lisäksi  muotiliikkeitä, ravintoloita ja joka sortin merkkituotteita droppaillaan huomattavan usein jopa chick litiksi. JSN antaisi tästä varmaankin tuomion piilomainonnasta.

Blogimaailmasta tuttu aspekti on kirjan kuvallisuus, konkreettisesti. Lukujen alut on kuvitettu Elsas mode -blogin screengrabeillä. Lisäksi kirjassa on  todella omituinen 12-sivun värikuvamuotikollaasiliite. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut luoda blogimaista tunnelmaa romaanin keskelle, mutta yritys kariutuu väärän median fyysisiin rajoituksiin.

Elsas modea kantavat viihdyttävyys, chick litin kliseet ja lievä tirkistyksellisyys. Se ei pyri olemaan mikään kirjallisuuden merkkiteos, vaan bussissa työ- tai koulumatkalla luettavaa helppohömppää ajan hermolla olevista teemoista. Ruotsissa Elsan stoori onkin edennyt jo romaanisarjan kolmanteen osaan ja onpa siitä tehty tv-sarjakin. Toistaiseksi suomentamaton Elsas mode käy vaikka ruotsin kielen kesäpreppaukseen melko hyvin - edistyneemmät voivat bongailla kirjoitusvirheitä.

Omalta osaltani Elsan tarina taitaa kuitenkin jäädä tähän. Joskus on parempi jättää loput mielikuvituksen varaan...

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha. Kansi: Ahtiala (WSOY 1964)

[caption id="attachment_535" align="alignright" width="213"] Patricia Moyes: Muotimurha, kansi: Ahtiala[/caption]

Patricia Moyesin Muotimurha on hurmaavan charmantti dekkari, jossa yltiömiehekäs Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett joutuu ottamaan mittaa taiteellis-naisellisesta muotilehden toimituksesta. Dekkarimuotoista Mad Meniä tarjolla täysin purjein, siis.

Muotimurha (WSOY 1964, suom. Anna-Liisa Laine, alkup. Murder à la Mode 1963) on jälleen kerran yksi näitä kirjaston vaihtohyllystä kansitaiteen perusteella valitsemiani ilahduttavan viihdyttäväksi osoittautuneita vähäverisiä murharomaaneja. Tällä kertaa murhan kohteena on muotilehti Stylen toimittaja Helen – hän tulee nauttineeksi toimistossaan teetä syanidilla aamukolmen pintaan kirjoittaessaan kuvatekstejä Pariisin kevätmuotia käsittelevään numeroon. Murhaa selvittelevä komisarius joutuu useampaan otteeseen umpikujasta toiseen selvitellessään toimituksen sisäisiä kähinöitä, romanttisia kuvioita ja taiteellisten henkilöiden temperamentteja.

Muotimurha on näppärä romanttissävytteinen dekkari, jonka kerronnallinen jännite pysyy kasassa miehisen poliisimaailman ja naisellisen muotimaailman välissä. Kirjailija vihjaa mukavasti loppuratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa ja lukija voi paistatella vähintään puolet kirjasta oman nokkeluutensa paisteessa.

Nykylukijalle elämyksellistä on myös seurailla Moyesin kuvauksia 1960-lukulaisesta muotilehden toimittamisesta ja muotihuoneiden toiminnasta. Malleja arvosteltiin langanlaihoiksi silloinkin (siitä huolimatta, että he itse väittivät syövänsä ihan mitä sattuu). Muotilehden muotihuoneessa ommellaan kuvauksia varten malleja Pariisin näytösten valokuvien perusteella – ja samaa tapahtuu varsinaisten muotihuoneiden puolella. Ei tarvinnut lontoolaisten lainkaan häpeillä jälkeenjääneisyyttä muotiasioissa. Muotimaailmassa ei myöskään näytä keksityn mitään erityisen uutta stten -60-luvun, sillä jo silloin nimekkäät huippusuunnittelijat diilasivat tyyliä halpisvaatemerkeille erityismallistojen avulla.

Muotimurhan kerronta on soljuvaa ja tarina pysyy enimmäkseen kasassa. Vasta kirjan lopuksi kirjailija sotkeutuu hiukan sotkuisasti kahden kertojan paljastukseen. Vähän niinkuin Poiroteissa Hastingskin olisi saanut puhua loppunäytöksen aikana. Loppupaljastuksessa Moyes herkuttelee myös niillä yksityiskohdilla, joita lukija ei ole tarinan perusteella kyennyt arvaamaan. Tämä kirjailijalle sallittakoon lievästä brassailunmausta huolimatta.

Muotimurhan suomennoksessa näkyy, ettei toimitus- tai vaateala ehkä ollut suomentajille ominta alaa, sillä kirjassa käytetty alan erikoistermistö (jota ei ole erityisen paljon, mutta riittävästi tuomaan oikeanlaista tunnelmaa) on ajoittain outoa. Kirjassa tapahtuu paljon “pimeässä huoneessa”  ja mallien päälle kokeillaan “toilé:ita” ennen lopullisen vaatteen leikkausta ja ompelua. Muuten suomennos on varsin sujuva.

Muotimurha on hyvä dekkari ja ennenkaikkea aiheeltaan ja aikalaiskuvaukseltaan herkullista tyttöilyhömppää. Tästä on otettu uusintapainos vuonna 1993, joten Muotimurha saattaa hyvinkin löytyä esimerkiksi paikallisesta kirjastosta.