 |
| Patricia Moyes: Muotimurha. Kansi: Ahtiala (WSOY 1964) |
Patricia Moyesin Muotimurha on hurmaavan charmantti dekkari, jossa yltiömiehekäs Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett joutuu ottamaan mittaa taiteellis-naisellisesta muotilehden toimituksesta. Dekkarimuotoista Mad Meniä tarjolla täysin purjein, siis.
Muotimurha (WSOY 1964, suom. Anna-Liisa Laine, alkup. Murder à la Mode 1963) on jälleen kerran yksi näitä kirjaston vaihtohyllystä kansitaiteen perusteella valitsemiani ilahduttavan viihdyttäväksi osoittautuneita vähäverisiä murharomaaneja. Tällä kertaa murhan kohteena on muotilehti Stylen toimittaja Helen – hän tulee nauttineeksi toimistossaan teetä syanidilla aamukolmen pintaan kirjoittaessaan kuvatekstejä Pariisin kevätmuotia käsittelevään numeroon. Murhaa selvittelevä komisarius joutuu useampaan otteeseen umpikujasta toiseen selvitellessään toimituksen sisäisiä kähinöitä, romanttisia kuvioita ja taiteellisten henkilöiden temperamentteja.
Muotimurha on näppärä romanttissävytteinen dekkari, jonka kerronnallinen jännite pysyy kasassa miehisen poliisimaailman ja naisellisen muotimaailman välissä. Kirjailija vihjaa mukavasti loppuratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa ja lukija voi paistatella vähintään puolet kirjasta oman nokkeluutensa paisteessa.
Nykylukijalle elämyksellistä on myös seurailla Moyesin kuvauksia 1960-lukulaisesta muotilehden toimittamisesta ja muotihuoneiden toiminnasta. Malleja arvosteltiin langanlaihoiksi silloinkin (siitä huolimatta, että he itse väittivät syövänsä ihan mitä sattuu). Muotilehden muotihuoneessa ommellaan kuvauksia varten malleja Pariisin näytösten valokuvien perusteella – ja samaa tapahtuu varsinaisten muotihuoneiden puolella. Ei tarvinnut lontoolaisten lainkaan häpeillä jälkeenjääneisyyttä muotiasioissa. Muotimaailmassa ei myöskään näytä keksityn mitään erityisen uutta stten -60-luvun, sillä jo silloin nimekkäät huippusuunnittelijat diilasivat tyyliä halpisvaatemerkeille erityismallistojen avulla.
Muotimurhan kerronta on soljuvaa ja tarina pysyy enimmäkseen kasassa. Vasta kirjan lopuksi kirjailija sotkeutuu hiukan sotkuisasti kahden kertojan paljastukseen. Vähän niinkuin Poiroteissa Hastingskin olisi saanut puhua loppunäytöksen aikana. Loppupaljastuksessa Moyes herkuttelee myös niillä yksityiskohdilla, joita lukija ei ole tarinan perusteella kyennyt arvaamaan. Tämä kirjailijalle sallittakoon lievästä brassailunmausta huolimatta.
Muotimurhan suomennoksessa näkyy, ettei toimitus- tai vaateala ehkä ollut suomentajille ominta alaa, sillä kirjassa käytetty alan erikoistermistö (jota ei ole erityisen paljon, mutta riittävästi tuomaan oikeanlaista tunnelmaa) on ajoittain outoa. Kirjassa tapahtuu paljon “pimeässä huoneessa” ja mallien päälle kokeillaan “toilé:ita” ennen lopullisen vaatteen leikkausta ja ompelua. Muuten suomennos on varsin sujuva.
Muotimurha on hyvä dekkari ja ennenkaikkea aiheeltaan ja aikalaiskuvaukseltaan herkullista tyttöilyhömppää. Tästä on otettu uusintapainos vuonna 1993, joten Muotimurha saattaa hyvinkin löytyä esimerkiksi paikallisesta kirjastosta.
Heh, minä luulen että olen oppinut tästä kirjasta mitä toilé tarkoittaa... Ääntämyksestä ei ole vieläkään hajua! :-)
VastaaPoista(Onko sille jokin suomenkielinenkin nimi?)
Se on "tual", niin kuin "Tual pual jokke". Mun tuorein alan oppikirja, Paula Maisniemen "Pukuompeluoppi" (1948) puhuu sovituskappaleesta, mutta toisaalta se kuvailee myös vyötäissauman kuosittelua, joten en ole täysin vakuuttunut tuntevani alan viimeisintä termistöä. Tietääkö kukaan?
VastaaPoista