Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? (Atena 2013)

Anne Taintor tekee sarkastista kollaasikitchiä vintage-kuvista. Onhan tässä palautusoikeus?: Joka naisen opas äitiyden iloihin on aikuisten kuvakirja, joka pureutuu äitiyteen lakatuin kynsin ja säihkyvin hampain. Yhden kuvan teokset paljastavat armotta niin äitiyden yhtäaikaisen ilahduttavuuden ja ahdistavuuden, myös amerikkalaisen ja suomalaisen äitiyskulttuurin yhtäläisyyden ja eroavaisuuden. Kulttuurierot vaikuttavat myös käännöksen epätasalaatuisuuteen: jotkut jutut eivät vain käänny luontevasti. Taintorin teoksissa parasta kun on sekä tekstin että kuvan rajat ylittävä tarinallisuus.

Anne Taintor, alkusanojen mukaan itsekin äiti, ymmärtää äitiyden haasteiden päälle. Suurin haaste on äitiyden skitsofreeninen luonne, joka nykykulttuurissa sisältää vaatimuksen lasten huoltamisesta ja hoivasta täydellisesti 24/7, kun toisaalta sitä pitäisi panostaa itseensä, omiin lempiharrastuksiinsa ja parisuhteeseenkin. Satunnaisesti näiden vaatimusten tangentit risteävät: esimerkiksi ruuanlaitto ja sisustaminen ovat täydellisiä, kaikkien osapuolten onnellistamista palvelevia toimia. Äidit, joille ne eivät ole, voivat kihistä omissa epäonnistumisen ja syyllisyydentunnon liemissään, joista Taintorin teokset tuovat hetkellistä helpotusta. Joku sentään ymmärtää, olkoonkin että se on amerikkalainen kitchtavarafirma.

Anne Taintor (Atena 2013)

Tämä läpeensä ironinen sarkastinen konstruktio on niin monisävyinen, että ehkä on parasta jättää tarkemmat analyysit sikseen ja heittäytyä ankaraan nyökyttelyyn, helpotuksen huokauksiin ja satunnaisiin epänaisellisiin röhönauruihin. Ja jos amerikkalainen äitiyssarkasmi ei taivukaan aina suomeksi, voi sekin olla hyvä juttu. Onneksi niillä menee  vielä heikommin kuin meillä.

Oikein hyvää alkanutta Lukuviikkoa kaikille!

Anne Taintor (Atena 2013)

***

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? Joka naisen opas äitiyden iloihin

Atena 2013

112 s.

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi (Tammi 2009)

Pauliina Suden Pyramidi avaa oven verkostomarkkinoinnin maailmaan huoneteatterimaisen farssijännärin avulla. Huijauksen maku tirisee niin tarinasta kuin kerronnasta, mutta vauhdikas romaani pitää otteessaan alusta loppuun. Pyramidin peruskysymys on edelleen ajankohtainen, mahdollisesti jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusaikana. Jos samaa viestiä toistaa jatkuvasti riittävän vaikein sanankääntein esittäen viestinsä itsestäänselvyytenä, ostavatko ihmiset sen?

Pyramidi alkaa sinisilmäisestä Sinistä, jonka arkipäivän tyhjyys ja ankeus kiteytyy päivisin klaustrofobisessa kassatyössä ja iltaisin yksinäisessä yksiössä. Kun vanha tuttava Janita ottaa yhteyttä kahvittelun merkeissä, Sini ilahtuu edes jostain vaihtelusta. Tyylikäs, kalliiseen pukuun pukeutunut Janita ylipuhuu Sinin kokeilemaan verkostomarkkinointia. Ja yhtäkkiä Sini on huijattu viimeisillä rahoillaan kiinni laajaan verkostomarkkinointiverkostoon, josta pääsee irti vain huijaamalla huijaajia. Tai näin Sinille vakuuttaa apuun leiskauttanut prinssi Uljas. Kuinka Sinin käy?

Pyramidiin luo karmaisevan todentunnun kirjailijan paneutuminen verkostomarkkinoinnin saloihin. Lipevä amerikkalaistyylinen markkinointikieli iljettää riemastuttavasti läpi romaanin. Verkostomarkkinoinnin taustalla näkyy oksettava, mutta myyvä yksinkertaistus ihmissuhteista vain yhtenä bisnesmuotona:

"Ajattele elämääsi bisneksenä, ajattele itseäsi bisneksenä. Ystävänä myyt ystävyyttäsi ja lisäät ystäväsi elämänlaatua. Perheenjäsenenä... myyt itseäsi ja merkitystäsi, vastapainoksi saat rakkautta ja tunnet itsesi tärkeäksi. Älä arastele tätä ajatusta. Kun ymmärrät ja uskot tämän totuuden, se tekee sinusta yksilöllisen ja voimakkaan ja elämästäsi täyteläisen ja rikkaan." (s. 56)

Verkostomarkkinoinnin huijausluonteesta useimmat lukijat ovat varmaankin samaa mieltä jo romaania aloittaessaan. Ihmetyttää, että miten ne ihmiset nyt tuolla tavalla antavat itseään huijata. Kirjailija pyrkii kuitenkin romaanin edetessä näyttämään lukijalle omakohtaisen kokemuksen kautta, miten helppoa on ihmisen omien odotusten manipulointi niin, että valtavista logiikka-aukoista huolimatta lukija tempautuu mukaan kirjailijan vauhdikkaaseen tarinaan.

***

Pauliina Susi: Pyramidi

Kansi: Pentti Camilla

Tammi, 2009

255 s.

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha. Kansi: Ahtiala (WSOY 1964)

[caption id="attachment_535" align="alignright" width="213"] Patricia Moyes: Muotimurha, kansi: Ahtiala[/caption]

Patricia Moyesin Muotimurha on hurmaavan charmantti dekkari, jossa yltiömiehekäs Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett joutuu ottamaan mittaa taiteellis-naisellisesta muotilehden toimituksesta. Dekkarimuotoista Mad Meniä tarjolla täysin purjein, siis.

Muotimurha (WSOY 1964, suom. Anna-Liisa Laine, alkup. Murder à la Mode 1963) on jälleen kerran yksi näitä kirjaston vaihtohyllystä kansitaiteen perusteella valitsemiani ilahduttavan viihdyttäväksi osoittautuneita vähäverisiä murharomaaneja. Tällä kertaa murhan kohteena on muotilehti Stylen toimittaja Helen – hän tulee nauttineeksi toimistossaan teetä syanidilla aamukolmen pintaan kirjoittaessaan kuvatekstejä Pariisin kevätmuotia käsittelevään numeroon. Murhaa selvittelevä komisarius joutuu useampaan otteeseen umpikujasta toiseen selvitellessään toimituksen sisäisiä kähinöitä, romanttisia kuvioita ja taiteellisten henkilöiden temperamentteja.

Muotimurha on näppärä romanttissävytteinen dekkari, jonka kerronnallinen jännite pysyy kasassa miehisen poliisimaailman ja naisellisen muotimaailman välissä. Kirjailija vihjaa mukavasti loppuratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa ja lukija voi paistatella vähintään puolet kirjasta oman nokkeluutensa paisteessa.

Nykylukijalle elämyksellistä on myös seurailla Moyesin kuvauksia 1960-lukulaisesta muotilehden toimittamisesta ja muotihuoneiden toiminnasta. Malleja arvosteltiin langanlaihoiksi silloinkin (siitä huolimatta, että he itse väittivät syövänsä ihan mitä sattuu). Muotilehden muotihuoneessa ommellaan kuvauksia varten malleja Pariisin näytösten valokuvien perusteella – ja samaa tapahtuu varsinaisten muotihuoneiden puolella. Ei tarvinnut lontoolaisten lainkaan häpeillä jälkeenjääneisyyttä muotiasioissa. Muotimaailmassa ei myöskään näytä keksityn mitään erityisen uutta stten -60-luvun, sillä jo silloin nimekkäät huippusuunnittelijat diilasivat tyyliä halpisvaatemerkeille erityismallistojen avulla.

Muotimurhan kerronta on soljuvaa ja tarina pysyy enimmäkseen kasassa. Vasta kirjan lopuksi kirjailija sotkeutuu hiukan sotkuisasti kahden kertojan paljastukseen. Vähän niinkuin Poiroteissa Hastingskin olisi saanut puhua loppunäytöksen aikana. Loppupaljastuksessa Moyes herkuttelee myös niillä yksityiskohdilla, joita lukija ei ole tarinan perusteella kyennyt arvaamaan. Tämä kirjailijalle sallittakoon lievästä brassailunmausta huolimatta.

Muotimurhan suomennoksessa näkyy, ettei toimitus- tai vaateala ehkä ollut suomentajille ominta alaa, sillä kirjassa käytetty alan erikoistermistö (jota ei ole erityisen paljon, mutta riittävästi tuomaan oikeanlaista tunnelmaa) on ajoittain outoa. Kirjassa tapahtuu paljon “pimeässä huoneessa”  ja mallien päälle kokeillaan “toilé:ita” ennen lopullisen vaatteen leikkausta ja ompelua. Muuten suomennos on varsin sujuva.

Muotimurha on hyvä dekkari ja ennenkaikkea aiheeltaan ja aikalaiskuvaukseltaan herkullista tyttöilyhömppää. Tästä on otettu uusintapainos vuonna 1993, joten Muotimurha saattaa hyvinkin löytyä esimerkiksi paikallisesta kirjastosta.