Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit.

 

 

 

 

Voiko erinomaista vielä jotenkin parantaa? Seth Grahame-Smith tarttui kustannustoimittajan haasteeseen ja lisäili Ylpeyteen ja ennakkoluuloon vielä zombit ja reippaasti vauhdikasta wuxia-meininkiä. Tuloksena on alkuperäistä tarinaa kunnioittava, virtaviivainen vaihtoehtohistoriallinen seikkailuromaani, joka kulkee sutjakkaasti ja viihdyttää niin kevyillä vitseillä kuin kauhullakin. Ei siis paranneltu, vaan epäsovinnaisesti uutta luova laitos.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin harvoille täysin tuntematon klassikko, mutta lyhyt juonikuvaus sallittakoon.  Sarkastisella herra ja höpsäkkäällä rouva Bennetillä on viisi tytärtä, jotka tulee 1800-luvun alkupuolen yhteiskunnallisista olosuhteista johtuen toimittaa hyviin (ja riittävän varakkaisiin) naimisiin. Paikkakunnalle muuttaa varakas nuori herra, joka ihastuu vanhimpaan sisareen, mutta romanssissa on mutkana matkassa hänen ystävänsä, joka epäilee Bennetien motiiveja ja soveltuvuutta ystävänsä sukulaisiksi. Samalla hän itse pähkäilee suhdettaan toiseksi vanhimpaan sisarukseen, joka on ihastuvinaan rykmentin mukana Merytonin kaupunkiin ilmestyvään solttupoikaan, joka sitten aiheuttaa kaikenlaista kohkaamista, ennen kuin Bennetin perheen naima-asiat selkiytyvät jollekin tolalle. Kirja onnistuu olemaan sekä erittäin hauska että ironisen yhteiskuntakriittinen.

Tähän perusasetelmaan Grahame-Smith on lisännyt zombit ja kung fun. Yllättävä yhdistelmä toimii. Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (Schildts 2010, engl. alkup. suom. Virpi Vainikainen) on kehittänyt zombien esiinmarssille taustatarinan, jonka yksityiskohtia tulee esiin muun tarinan lomassa pikkuhiljaa. Niinpä varsinaisten juonien tai nokkelan dialogin seuraaminen ei häiriinny. Puhutaan “oudosta taudista”, jota alkoi ilmetä Englannissa noin 55 vuotta sitten. Varsinaisen taudinkuvan kehittymistä päästään seuraamaan Lizzyn ystävän Charlotten kohtalon kautta. Zombiuhkaa vastaan taisteleminen on vaikuuttanut myös yhteiskuntaan: naimattomien naisten asema on huomattavan erilainen kuin alkuperäisessä ja mahdollistaa vahvan naissankaruuden.

Bennetin sisarukset ovatkin isänsä kannustuksella kouluttautuneet zombintappajiksi orientaalisten mestarien luona Kiinassa (suomennoksen valinta itämaisuuteen viitatessa on Orientti/orientaali). Myös sisarusten romansseissa sekä heidän tuttavuuksissaan näkyy johdonmukaisesti zombiuhkan vaikutus. Ihmisiä arvostellaan heidän tappokykyjensä mukaan vähintään yhtä usein kuin muiden ominaisuuksiensa. Asenne tappamiseen, kuolemaan ja kunniaan näkyy shokeeraavankin graafisesti niin taistelukohtauksissa kuin Lizzyn ajatuksissakin:

Hän oli tuhonnut maailman jaloimman ja lempeimmän sydämen toiveet onneen, ja siitä syystä Elizabeth päätti nyt poimia herra Darcyn sydämen käteensä vielä sykkivänä ennen Kentistä lähtöään. (s. 148)

Grahame-Smith on onnistunut jättämään alkuperäisestä jäljelle kaiken oleellisen ja rakastetun, lisäämään omat elementtinsä mukaan lähes saumattomasti. Lopputuloksena on dramaattinen ja verevä tapakomedia, joka vapauttaa naispäähenkilöt villiin menoon, alkuperäistä kunnioittaen.

***

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Suom. Virpi Vainikainen

Kansi: Doogie Horner

Schildts 2010

Alkup. Pride and Prejudice and Zombies

Quirk Productions, Inc. 2009

***

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Kirsimaria ja Katri.

Kate Mosse: Labyrinth

Lähde: www.katemosse.comwww.katemosse.com

Kate Mossen Labyrinth on historiallinen seikkailukertomus, trillerimäisellä jännityksellä, maagisilla elementeillä ja romanttisilla hetkillä leikattu viihdetiiliskivi. Se hengailee kahdella aikatasolla, 1200-luvun alussa ja nykyajassa, joissa kirjan kaksi naispäähenkilöä, Alaïs ja Alice, työskentelevät saman päämäärän eteen, toinen päämäärätietoisesti ja toinen pääasiassa tietämättään. Kyseessä on Graalin maljan salaisuuden pitäminen.

Graalin maljan salaisuus, ikuisen elämän mahdollisuus, on kiehtonut eurooppalaisia varhaiskeskiajalta lähtien. Mosse on tehnyt paljon tutkimustyötä romaaninsa eteen, ja tämä näkyy paitsi sinne tänne vihmottuna nippelitietona itse Graalin maljasta, myös kataarien ja katolisten välisten uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen kudelmasta, joka toimii uskottavasti taustana sekä kirjan keskiaikaisille hahmoille että heidän toimilleen.

Labyrinth (Orion, 2005) on sikäli merkillinen merkillepantava historiallinen fantsuromaani, että sen pääasialliset päähenkilöt ovat naisia. Myös pääpahikset ovat naisia. Kirjailija toki tekee myönnytyksen keskiaikaiselle ajankuvalle siinä, että 1200-lukulaiset Alaïs ja Oriane luovivat miesten säännöillä rakennetussa maailmassa, eikä Alicekaan selviä ilman miesten apua. Ilmeisesti naispäähenkilöt pakottavat kirjailijan ymppäämään romaaniin myös juoniin suht heikostikin sopivia romanttisia kohtauksia sinne sun tänne - naispäähenkilöt ehkä tarkoittanevat sitä, että ostaja-lukijankin oletetaan olevan nainen, joka ei ehkä selviä lähes 700 sivusta ilman romanttisia taukoja.


Naispäähenkilöt tuovat muassaan myös lapset ja suhteet lapsiin, mitä ei useinkaan nähdä vastaavanlaisessa miehille suunnatussa kirjallisuudessa. Vai olisiko Da Vinci -koodi ehkä kaivannut muutamaa lapsihahmoa tarinan todellisuudentunnun lisäämiseksi?

Vaikka Labyrinthissä on näitä ansiokkaita ja mielenkiintoisia puolia, ja kirjan juonikin oli suhteellisen vetävä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta, ei se kuitenkaan lukukokemuksena ollut erityisen koskettava. Mossen kerronta on kliinistä ja toteavaa, lukijalle ei anneta tilaa oivaltaa tai makustella. Huumorilla ei ole sijaa Mossen keskiajalla tai nykyisyydessäkään, ja muutenkin positiivinen pää tunneskaalasta jää käyttämättä. Päähenkilöillä on tuli hännän alla, pääpahiksilla myös. Paitsi milloin vähän maalaillaan maisemia.

Turhauttavaa on myös lukea kirjan viimeisiä nykyaikaan sijoittuvia lukuja, joissa kerrataan pikaisesti kirjan aiemminssa keskiaikaluvuissa tapahtunut. Tämä on toki loogista, sillä Alice ei tiedä Alaïsin kohtalosta kaikkea sitä, mitä lukija tietää. Loogisuus tarkoittaa tässä tapauksessa kuitenkin tylsää. Kuka muka haluaa lukea saman stoorin kaksi kertaa samassa kirjassa, toisella kerralla ikäänkuin lyhennelmänä? Varsinkin kun lukija tietää jo tarinasta enemmän kuin sen kertoja? Epäileekö kirjailija, ettei lukija kuitenkaan jaksa koko kirjaa lukea, tai jos jaksaa, niin ei ainakaan muista puoliakaan sen sisällöstä tai osaa pitää mielessä kahden gimman tarinoita yhtä aikaa?

Lisäksi tässäkin tiiliskivessä oli vielä se pakkoepilogi, jossa selitetään, että päähenkilö oli sittenkin todellinen prinsessa, joka sai prinssinsä, valtakuntansa ja vieläpä oman vauvan. Jee. Että rankka seikkailu oli, mutta nyt ollaan jo toivuttu onnelliseen perhe-elämään sen tyypin kaa, johon tuli rakastuttua ensi silmäyksellä. Vai olisiko Foucaultin heilurikin ehkä kaivannut täydellistyäkseen epilogin, jossa vanhat herrat pääsevät maailmanhistorian salaisuuksien selvittämisen lisäksi laskeskelemaan jälkeläistensä pikkuvarpaita ja -sormia?

Labyrinth on ongelmat ja ansiot yhteenlaskettuna ihan kelpoisa romsku, jonka sujuva kerronta tempaissee mukaansa perinteisen historiallisen fiktion ystävät.