Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Suom. Einari Aaltonen

Kansi: Ina Kallis

Basam Books 2006

134 s.

Esp. alkup. La Casa de Papel

Paulo Coelho: Alkemisti

  © Taika. Paulo Coelho: Alkemisti. Bazar Kustannus Oy, 2005.

Paulo Coelhon Alkemisti on sadunomainen itseapuopas tai itseapuopasmainen satu aikuisille. Sen kirjavaliomainen tiivistelmä voisi kuulua: "tyyppi kulkee Saharan autiomaassa", sillä Alkemistin päähenkilö Santiago on andalusialainen lammaspaimen, joka lähtiessään seuraamaan elämänpolkuaan päätyy elämänsä seikkailuun.

Alkemistia (Bazar Forlag, 2005, suomennos Sanna Pernu, portugalinkielinen alkup. O Alquimista) on myyty maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia kappaleita, mistä voidaan arvioida, että Coelhon romaanimuodossa esitetty elämänfilosofinen, jopa snadisti uskonnollinen sanoma on laajan lukijakunnan mieleen. Itse en lämmennyt sanomalle, vaikka tarina sinänsä oli ihan mukiinmenevä.

Pääasiallinen kivi kengässäni tällä kertaa on, että luen mieluiten historiallisen fantasiakirjallisuuteni (tai edes historiallisen fiktioni, jos Alkemisti sellaiseksi voidaan laskea, vaikka se ei määrity selvästi mihinkään aikakauteen*) ihan omintakeisena itsenään ja itseapukirjallisuuteni rehellisenä itseapukirjallisuutena. Coelhon tapa lyödä lukijaa jatkuvasti halolla päähän sanomansa läpimenon varmistaakseen oli vaivaannuttavaa – unelmiensa seuraaminen, sydämensä kuunteleminen, elämäntiensä valitseminen ja sen määrätietoinen seuraaminen, jatkuva oppiminen ja elämän eläminen ovat tietysti tärkeitä vinkkejä kelle tahansa.

Alkemisti kärsii kuitenkin itseapukirjallisuuden tyypillisistä kliseistä, joiden mukaan mm. maailmankaikkeus avustaa yksittäistä ihmistä pyrkimyksissään ikäänkuin jonkin teknisen tai fysikaalisen luonnonlain takia ja siksi on tärkeää ymmärtää, miten maailmankaikkeus tai Maailmansielu toimivat. Kirjan merkittävimmissä kohtauksissa kuvataan, miten yksittäinen ihminen voi Maailmansielua riittävästi sisäistettyään näitä luonnonlakeja halutessaan kiertää tai käyttää hyväkseen. Romaanikerronnalle tyypillisiä vetoamisen keinoja ei käytetä riittävästi kliseiden peittämiseksi, eikä kirjailija myöskään tunnu luottavan lainkaan lukijan omaan oivaltamisen kykyyn. Tai sitten en vain tajunnut...

Coelhon Alkemistissa esittämä menestyksen resepti on kaksiosainen. 1) Elämäntien oikeanlaisen kulkemisen alkukohtana on päämäärän keksiminen. Koko Alkemisti on matkaromaani, jonka aikana korostuu, kuinka 2)  tärkeää Maailmansieluun tutustumiseksi päähenkilön matkanteko ja sen aikana tapahtuva ympäristöön ja ihmisiin tutustuminen on. Tätä päämäärää väärin lähestyvä lammaspaimenen englantilainen matkakumppani toisintaa hyvinkin hauskasti  Phileas Foggin tapaa kulkea maailmalla nenä kirjassa päämääräänsä keskittyäkseen.  Matkaaminen on tärkeää, matkan päämäärä on tärkeä, mutta kotiinpaluumatka matkan aikana paljastuneeseen uuteen, lopulliseen päämäärään puolestaan ei ilmeisesti ole tärkeää tai opettavaista, koska sen voi kokonaan ohittaa paljastaakseen loppuratkaisun epilogissa...

Siinä, missä Coelho painottaa itse oman onnensa löytämiseksi tehtäviä ponnisteluja keinona saada maailmankaikkeus puolelleen, on  2000-luvulla on itseapukirjallisuudessa nähty runsain mitoin erilaisia salaisuuksien paljastajia (esim. Rhonda Byrne), jotka selittävät, että kvanttifysiikka hoitaa hommat puolestasi. Myöhempään maailmansieluiseen itseapukirjallisuuteen verrattuna Alkemisti ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Se ei myöskään ole tarinana huono, vaan uskoakseni miellyttävää, kevyttä luettavaa viipyilevästä kerronnasta pitäville ja eksoottisten maisemien ystäville.

***

Paulo Coelho: Alkemisti (O Alquimista)

suom. Sanna Pernu

kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg

Bazar Kustannus Oy, 2005 (alkup. 1988)

181 s.

***

* Teoksessa mainitaan esperanton kieli, eli sen perusteella kirjan aikakausi määrittyy vuoden 1887 jälkeen.

Kate Mosse: Labyrinth

Lähde: www.katemosse.comwww.katemosse.com

Kate Mossen Labyrinth on historiallinen seikkailukertomus, trillerimäisellä jännityksellä, maagisilla elementeillä ja romanttisilla hetkillä leikattu viihdetiiliskivi. Se hengailee kahdella aikatasolla, 1200-luvun alussa ja nykyajassa, joissa kirjan kaksi naispäähenkilöä, Alaïs ja Alice, työskentelevät saman päämäärän eteen, toinen päämäärätietoisesti ja toinen pääasiassa tietämättään. Kyseessä on Graalin maljan salaisuuden pitäminen.

Graalin maljan salaisuus, ikuisen elämän mahdollisuus, on kiehtonut eurooppalaisia varhaiskeskiajalta lähtien. Mosse on tehnyt paljon tutkimustyötä romaaninsa eteen, ja tämä näkyy paitsi sinne tänne vihmottuna nippelitietona itse Graalin maljasta, myös kataarien ja katolisten välisten uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen kudelmasta, joka toimii uskottavasti taustana sekä kirjan keskiaikaisille hahmoille että heidän toimilleen.

Labyrinth (Orion, 2005) on sikäli merkillinen merkillepantava historiallinen fantsuromaani, että sen pääasialliset päähenkilöt ovat naisia. Myös pääpahikset ovat naisia. Kirjailija toki tekee myönnytyksen keskiaikaiselle ajankuvalle siinä, että 1200-lukulaiset Alaïs ja Oriane luovivat miesten säännöillä rakennetussa maailmassa, eikä Alicekaan selviä ilman miesten apua. Ilmeisesti naispäähenkilöt pakottavat kirjailijan ymppäämään romaaniin myös juoniin suht heikostikin sopivia romanttisia kohtauksia sinne sun tänne - naispäähenkilöt ehkä tarkoittanevat sitä, että ostaja-lukijankin oletetaan olevan nainen, joka ei ehkä selviä lähes 700 sivusta ilman romanttisia taukoja.


Naispäähenkilöt tuovat muassaan myös lapset ja suhteet lapsiin, mitä ei useinkaan nähdä vastaavanlaisessa miehille suunnatussa kirjallisuudessa. Vai olisiko Da Vinci -koodi ehkä kaivannut muutamaa lapsihahmoa tarinan todellisuudentunnun lisäämiseksi?

Vaikka Labyrinthissä on näitä ansiokkaita ja mielenkiintoisia puolia, ja kirjan juonikin oli suhteellisen vetävä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta, ei se kuitenkaan lukukokemuksena ollut erityisen koskettava. Mossen kerronta on kliinistä ja toteavaa, lukijalle ei anneta tilaa oivaltaa tai makustella. Huumorilla ei ole sijaa Mossen keskiajalla tai nykyisyydessäkään, ja muutenkin positiivinen pää tunneskaalasta jää käyttämättä. Päähenkilöillä on tuli hännän alla, pääpahiksilla myös. Paitsi milloin vähän maalaillaan maisemia.

Turhauttavaa on myös lukea kirjan viimeisiä nykyaikaan sijoittuvia lukuja, joissa kerrataan pikaisesti kirjan aiemminssa keskiaikaluvuissa tapahtunut. Tämä on toki loogista, sillä Alice ei tiedä Alaïsin kohtalosta kaikkea sitä, mitä lukija tietää. Loogisuus tarkoittaa tässä tapauksessa kuitenkin tylsää. Kuka muka haluaa lukea saman stoorin kaksi kertaa samassa kirjassa, toisella kerralla ikäänkuin lyhennelmänä? Varsinkin kun lukija tietää jo tarinasta enemmän kuin sen kertoja? Epäileekö kirjailija, ettei lukija kuitenkaan jaksa koko kirjaa lukea, tai jos jaksaa, niin ei ainakaan muista puoliakaan sen sisällöstä tai osaa pitää mielessä kahden gimman tarinoita yhtä aikaa?

Lisäksi tässäkin tiiliskivessä oli vielä se pakkoepilogi, jossa selitetään, että päähenkilö oli sittenkin todellinen prinsessa, joka sai prinssinsä, valtakuntansa ja vieläpä oman vauvan. Jee. Että rankka seikkailu oli, mutta nyt ollaan jo toivuttu onnelliseen perhe-elämään sen tyypin kaa, johon tuli rakastuttua ensi silmäyksellä. Vai olisiko Foucaultin heilurikin ehkä kaivannut täydellistyäkseen epilogin, jossa vanhat herrat pääsevät maailmanhistorian salaisuuksien selvittämisen lisäksi laskeskelemaan jälkeläistensä pikkuvarpaita ja -sormia?

Labyrinth on ongelmat ja ansiot yhteenlaskettuna ihan kelpoisa romsku, jonka sujuva kerronta tempaissee mukaansa perinteisen historiallisen fiktion ystävät.