Kirjaläppää: Kriitikko laittoi pahan

Olin juuri kirjoittamassa ihan tavallista kirjabloggausta, kun Hesarin Nyt-liitteessä lykäji  kolumnia (<- linkki).

"Niin että jos tahdot mieleisekseni kirjailijaksi, tässä neuvo: työläisammattia ei tarvitse hankkia. Mutta panosta nykyaikaan." (Sanna Kangasniemi, Nyt-liite, 15.2.2012)

Jäi se bloggaus kesken. Sapetti.

Facebookissa eräs tuttavani arveli tätä niin kutsutuksi ironiaksi, jopa itseironiaksi. Jäin makustelemaan kirskuttelemaan hampaitani. Mille yllä mainitussa tekstissä oikeastaan naureskellaan?

1. Hienovaraista ironiaa ymmärtämättömälle lukijalle?
2. Historialliselle romaanille ja scifille?
3. Aristoteliselle draaman kaarelle?
4. Tekemällä tehdylle kehyskertomukselle?
5. Tekotaiteelliselle kielenkäytölle?
6. Puhetyyliselle kielenkäytölle?
7. Korkea- ja matalakulttuuriin jaolle?
8. Kriitikoille?
9. Kirjailijoille?
10. Kriitikkojen nuoleskelemiselle?

Muista viis, mutta että vaihtoehto 10 on edes mahdollinen tulkinta, vaikka se uusintaa kirjailija-kriitikkosuhteen epämiellyttävää voimaepätasapainoa mitä vastenmielisimmin.

Mistähän yleinen huono kuva ammattikriitikoista mahtaa olla syntynyt?

Kirjaläppää: Kirjailija, tappakaa kultasenne

Miksi, oi miksi, kirjailija hyvä, koristatte kirjojanne tarpeettomasti omatekoisilla, täysin järjettömillä kielikuvilla?

Myönnän olevani sekä kimpaantumisherkkä kuin raivotautinen vessapaperirulla että väsynyt kuin rosteroitu Ballograf, mutta heretkää, kirjailija, tuomasta maaseutua mun lukukokemuksiin, jos ette ole siellä päin käyneetkään. Selällään avutonta raivoaan purkavat koppakuoriaiset eivät surise. Ne heiluttelevat jalkojaan sanattomasti ja välillä kopsahtevat. Ne ovat kuolevat kärpäset, jotka pörisevät, pörisevät, viimeisillä voimillaan.

Myöskään älköön iskettäkö yhteen dynaamista verbiä ja herkästi särkyvää substantiivia ilman erityistä syytä. Edes minä kohtuuttoman epäsiisti lukija täällä arkikokemuksen puolella en suvaitse, että kenkiä viskellään kuin appelsiininkuoria appelsiinia kuoriessa. Mielikuvituksella on rajansa, joiden tuolla puolen ei säteile valaistuminen vaan huokaus.

© Taika

Kirjailija, halutessanne sortua älyttömiin kielikuviin, sortukaa tunnettuihin ja latteisiin. Ehkäpä jatkatte traditiota kuin pulppuava viemäriputki, mutta ette sentään luo uusia plakkeja kirjallisia valtimoitamme tukkimaan. Ehdottomasti välttäkää ulkomaankielisiä, siitä ei pitkässä juoksussa seuraa kuin vesikellojen kimoitusta.

Lopuksi, kirjailija, kavahtakaa adjektiivia "tietynlainen". Jos teillä on luovaa kielikorvaa neljä sataa sivua, niin tiivistäkää 220:ee, se on paras mitta romaanille niin pitäkää linjanne ja kuorruttakaa kuppikakkunne omatekoisin strösselein vielä kerran. Minä, tuulimyllynsiipinen lukija, en katso hyvällä loppumetreillä luovuttajaa.

PS. Sanokaa rohkeasti ei kikkailevalle yltiörunollisuudelle ja tekotaiteellisille kuvituskuville.

Kirjaläppää: Sanomalehtien kirjakritiikit

Verkkomaisteri paljastaa, että jälleen yksi maakuntalehtirypäs vähentää kirjakritiikkibudjettiaan. Julkinen kirjapuhe vähenee jälleen, mikä ei ole lainkaan hyvä asia.  Miksi on tärkeää, että kirjakritiikki tai muu kulttuurikritiikki ei marginalisoidu pois sanomalehdistä?

Hendrik van der Balen: Minerva muusain joukossa (1620-l). http://www.wilanow-palac.art.pl

1. Sanomalehtikritiikki on kulttuurin kuluttajan palvelua. Ihmiset antavat sanomalehtien kulttuurikritiikkien vaikuttaa ostopäätöksiinsä. Etenkin nykyisenkaltaisessa taloustilanteessa, jossa kulttuurielämykset mielletään tyyriiksi, mutta mielekkäiksi sijoituskohteiksi, käytetään mieluusti lisäinformaatiota ennen ostopäätöksen tekoa.

2. Sanomalehtikritiikki on kulttuuritoimijan palvelua. Kulttuuritoimija tarvitsee julkisuutta saadakseen osakseen ostopäätöksiä. Mikäli lehti ei julkaise kritiikkejä, kulttuuritoimijan ei kannata myöskään ostaa siitä mainoksia, koska lehti ei ole kulttuuritoimijan tai -kuluttajan kannalta uskottava markkinointikanava.

3. Sanomalehtikritiikki on establisoitunut kulttuuri-instituutioiden osa. Kulttuuritoimijan hakiessa apurahoja kritiikit muodostavat yhden myöntöperusteen.

Kyllähän tässä on tullut sanomalehtikritiikkien lukijana huomattua, että viime vuosikymmenen aikana kritiikkien merkkimäärää on jatkuvasti vähennetty ja kulttuurikirjoittelun laatu heikentynyt. Edellinen on varmastikin johtanut osaltaan jälkimmäiseen. Mutta eihän tästä suosta nousta laatua ja määrää heikentämällä, vaan parantamalla!

Toki tiedostan, että lehtien tekemisen ei nykyään sanota kannattavan pelkillä lukijatilauksilla. Mainoseuroja on hankittava. Tässä mielessä maakuntalehtien internetstrategiat hämmentävät. Kuvittelisi, että kirjakritiikkien tuoma jatkuva hakukonenäkyvyys ympäri Suomen on arvokasta mainoseurojen suhteen, vaikka pelkästään kritiikkien takia tuskin kukaan maksaa satunnaisen e-lehden tilaamisesta, kun eivät ne maksa Hesaristakaan.* Kuitenkin maakuntalehtien nettiversioissa kritiikit tuppaavat olemaan maksumuurin takana.

Ainoa toivoa herättävä puoli sanomalehtikritiikkien vähenemisessä on se, että kulttuuri- ja kirjaharrastajat pyrkivät omin lupinensa täyttämään kulttuuriekologiaan jäävää tyhjiötä. Sitä todella tuntee tekevänsä jotain tarpeellista, eikä pelkästään omaa hauskaa. Parhaassa tapauksessa mitään tyhjiötä ei kuitenkaan tarvitsisi omin avuin täyttää, vaan kirjablogit olisivat yksi osa laajaa, rikasta ja aktiivista kulttuuripuheen kenttää. Kulttuuripuheen tyrehtyessä näivettyy myös kulttuuri.

* Mitään mutuhuttua tarkempia todisteita mulla ei tästä ole, mutta viittaan siihen, ettei Hesari ole näyttävästi uutisoinut nettitilaajamääriensä räjähdysmäisestä kasvusta. Ehkä ne eivät vain halua brassailla.

Blogistanian Finlandian voitti Nälkävuosi

Kirjabloggaajat äänestivät internetissä vuoden 2012 Blogistania Finlandia -palkinnon voittajaksi Aki Ollikaisen Nälkävuoden (Siltala). Äänestykseen osallistui 44 kirjabloggaajaa, jotka saivat äänestää korkeintaan kolmea (3) vuonna 2012 ilmestynyttä kotimaista teosta, joita olivat blogeissaan käsitelleet. Ääniä annettiin 47 kirjalle.  

Itse äänestin Jyrki Heinon Kellaria, Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen ja Eve Hietamiehen Tarhapäivää. Kuusi eniten ääniä saanutta teosta olivat kuitenkin:

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Onnea voittajille! Voittajista ja kilpailusta lisää Sallan lukupäiväkirjassa ja Kotimaisten kirjablogien facebook-sivulla: https://www.facebook.com/pages/Kotimaiset-kirjablogit/138027126290795. 

Kirjabloggaajien joulukalenterin 11. luukku

Kirjabloggaajien yhteistyöjoulukalenterin eilinen luukku avautui Yöpöydän kirjoissa ja huomenna on vuorossa Kujerruksia. Tänään 11. luukku avautuu kirjasfäärimäisesti *ti-di-di-did-di-dii* musikaalisella kirjahuumorilla.

Musiikkilajina on joululaulu, kirjalajina puolestaan humoristinen fantasia. Filkkiä* Kiekkomaailman tapaan, olkaa hyvä.

Kiekkomaailman virallinen joulutarina (myös humor.)

Korpraali Porkkana

Muistat Arthurin, Aragornin, Elricin varmaan
Drizztin ja Corwinin, Eddardin armaan,
mutta sankar' tää, sulta usein unhohon jää...

Kzad-bhat Ironfoundersson
Porkkanana tunnetaan,
kääpiöksi pitkä hän on,
lähti Ankh-Morporkiin luolastaan
kera miekan ja alasuojan
haki paikkaa vartiostosta
Sam Vimes ja Vetinari
kummeksuivat kertakaikkiaan

Vartio kasvoi Kaartiksi,
Korpraaliksi Porkkana
sankariksi kaupungin kohos' hän
kertaheitolla.
Porkkana siitä asti,
julkisalaa tunnettiin,
ainoona kuninkaana,
jota Ankh-Morporkiin kaivattiin.

*Filk on fantasiaharrastajien musiikkilaji, jossa yleisesti tunnettuja viisuja sanoitetaan uudelleen fantasiaan liittyvin sanoin.

Blogiuutiset: Tunnustuksia

Sain Norkulta tällaisen tunnustuksen substanssiosaamisesta noin kuukausi sitten. Hyvä, ettei tullut esimerkiksi hyvästä muistista tai ajankohtaisuudesta...

Kiitos tunnustuksesta! Ihan ensiksi haluaisin pitää pitkän puheen, joka alkaa jostain historian hämäristä ja päätyy villeihin visioihin tulevaisuudesta ikiaikaisten totuuksien kautta koukaten. Koska kirjoittamiseen on kuitenkin yhtä paljon aikaa kuin seuraavaan yösyöttöön, seuraa tunnustuksen säännöt, sankarilista ja sopivaksi katsomani määrä tunnustuksia.

© Taika. Kirjalöytöjä korallipuskan kera.

 Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.

2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.

3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Haluaisin tunnustaa seuraavat:

Reeta @ Les! Lue!

Raija @ Taikakirjaimet

hdcanis @ Hyönteisdokumentti

Erja @ Erjan lukupäiväkirja

Kirsi @ Kirsin kirjanurkka

Luru @ Lurun luvut

Amma @ Amman lukuhetki

Kyösti @ Deadline torstaina

Tunnustuksia

1. Olen henkisessä kilvoittelussani joutunut tasolle, jossa opetellaan leipomaan. Perhejuhlissa on toistaiseksi tarjottu mm. liikaa vanilliinisokeria sisältänyt kermakakku ja päältä palanut piimäkakku. Kovasti ovat sukulaiset kehuneet tarjoiluja.

2. Harrastan downshiftaamista jouluasioissa. Viime jouluna kiinnitin jouluvalot nippusiteillä olkkarin vesiputkiin. Ne suloisesti valaisevat läpi vuoden. Paitsi jos ottaa stöpselin pois pistorasiasta, jolloin saa tunnelmapimeyttä.

3. Toiset naiset piilottavat kenkä- tai vaateostoksiaan mieheltään. Minä piilottelen kirjahankintojani, erityisesti kirjaston kierrätyshyllyn löytöjä. Miten niin meille ei muka tarvita kolmea uutta osaa neljännestä erilaisesta vintage-ensyklopediasta? Joitain kirjaimia puuttuu vielä kokonaan.

4. Hoidan lukemisesta ja lastenhoidosta kipeytyvää selkääni keppivoimistelulla. Keppinä toimii kahden (2) euron harjanvarsi ja urheiluareenana olohuone. Se toimiikin sellaisena erityisen hyvin nyt, kun esteettisesti miellyttävät kattokruunut joutuivat väistymään funktionaalisesti toimintakykyisten kohdevalojen tieltä.

5. Tykkään viherkasveista. Saan nauttia niiden rupsahtamisesta keskimäärin noin viiden viikon ajan. Yksi kaktus on kyllä sitkeästi seurannut jo seitsemisen (7) vuotta. Se piikittää minua silloin tällöin.

6. Hankin keittiöön valkoisilla istuintyynyillä varustetut tuolit. Lapseni 2,5 v:n lempiruoka on mikä vaan ketsupilla. Jälkkäreistä mustikkakeitto.

8. Olemme juuri nyt tilanteessa, jossa keittiö tursuaa kakkujen ja juustojen jämiä, mutta meillä ei ole mitään syötävää. Näin julmaa on vain juhlarikas joulunalusaika.

Blogiuutiset: Kirjabloggaajien joulukalenteri

Ensimmäinen joulukortti, vuodelta 1843 (British Postal Museum & Archive)

Kirjabloggaajat tempaisevat nyt joulun odotukseen oleellisesti liittyvää joulukalenteria. Satunnainen Kirjabloggaaja selittelee: "Hyvää joulumieltä lukevalle kansalle toivottaen."

Joulukalenterin luukut avautuvat näinä päivinä, näissä osoitteissa:

1. Täällä toisen tähden alla
2. Luetut, lukemattomat
3. Sinisen linnan kirjasto
4. Amman lukuhetki
5. Kirjava kammari
6. Nenä kirjassa
7. Ilselä
8. Kirjava kukko
9. Sallan lukupäiväkirja
10. Yöpöydän kirjat
11. Kirjasfääri
12. Kujerruksia
13. Eniten minua kiinnostaa tie
14. Sivukirjasto
15. Tarinoiden taikaa
16. Lumiomena
17. Les! Lue!
18. Café pour les idiots .org
19. Kannesta kanteen
20. Kirjainten virrassa
21. Saran kirjat
22. Hyönteisdokumentti
23. Morren maailma
24. Oota, mä luen tän eka loppuun

Kirjaläppää: "Kirja-arvostelu kouluun"

Veikkaan, että on syksy ja kouluissa se aika ensimmäisestä jaksosta, jolloin äidinkielen tunneilla aletaan vaatia kaunokirjallisten teosten lukemista ja kirjoista raportointia. Ehkäpä jopa luettujen kirjojen juonten tai henkilöhahmojen tuntemusta tai pahimmillaan oikein kirjojen sisällön analyysia.

© Taika. Ekan kirja-arvosteluni kohde on edelleen hyvä kirja.

Ihan blogiini osuneista googlehauista päättelen tällaisen seikan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock analysoidakseen, että hakutermit kuten "Teoksen nimi + mitä *lisää hahmon nimi tähän* tapahtui?", "Teoksen nimi + juonet", "Teoksen nimi + teema", "Teoksen nimi + kouluun" ja lempparini "Teoksen nimi + vastausteksti" eivät varsinaisesti kaipaa objektiivisen kriitikon ammatillista näkemystä sanataideteoksen merkittävyydestä kirjallisilla kentillä.

Joten tässä ilmaisia vinkkejä lukemista vaativien äikäntehtävien kanssa painiville. Miten päästä helpolla, kun koulussa pakotetaan lukemaan kirja ja kirjoittamaan siitä jotain?

1. Helpoimmalla pääset, jos luet sen kirjan ja kirjoitat lukukokemuksestasi. Kirjan voi vaikka kuunnella äänikirjana ja tarkistaa sitten ainetta kirjoittaessa henkilöiden nimet yms. yksityiskohdat paperi- tai sähkökirjasta. KS. lisää kohdasta 5 ja 6.

2. Jos et kuitenkaan halua, ehdi tai muuten jaksa tarttua itse kirjaan, älä ainakaan kopioi tekstiä suoraan internetistä. Äidinkielen opettajasi on, uskomatonta kyllä, lukemisen ja tiedonhaun ammattilainen. Hän tunnistaa, jos olet kopsannut tekstisi internetin kirjablogeista tai wikipediasta, koska hänkin osaa copypastata.

HUOM. myös useista eri lähteistä kopioimisesta jää kiinni ihan samalla tavalla kuin yhdestä lähteestäkin, joten jos joka tapauksessa kopioit suoraan netistä, pääset helpoimmalla, jos kopioit vain yhdestä lähteestä.

3. Jos varsinainen kirjan lukeminen ei kiinnosta, mutta koet mahdolliseksi vaikka jotain omaakin kirjoittaa, ettet jäisi kiinni kopioinnista, voit helpottaa kohtuutonta urakkaasi internetin avulla. Etsi netistä tietoja kirjasta ja selitä tietosisältö omin sanoin kirjoituksessasi. Vältä sellaisten sanojen käyttöä, joita et itse ymmärrä. Kiinnitä huomiota sisällön järjestelyyn: muokkaa monimutkaiset virkkeet lyhyemmiksi ja asettele kappaleet eri järjestykseen kuin alkuperäisessä tekstissä. Jos teet tämän hyvin, saatat päästä kuin koira veräjästä, mikäli alkuperäinen netistä löytämäsi aineisto on kertonut luotettavasti kirjasta ja käsitellyt tehtävänannon aihepiiriä.

4. Jos olet valmis selailemaan kirjaa vähän, internet on jälleen ystäväsi. Mitä enemmän ennakkotietoja sinulla kirjasta on, sitä nopeampaa lukeminen on ja sitä nopeammin ymmärrät, mistä on kyse. Toki tällöin luet kirjaa tietystä näkökulmasta, joka ei välttämättä ole sama kuin tehtävänannossa. Hyvin valitut hakusanat auttavat rajaamaan näkökulmaa omaan tehtävänantoosi sopivaksi.  

VINKKI: Kirjan takakansitekstissä on yleensä avulias tiivistelmä kirjan sisällöstä. Siitä on hyvä aloittaa, kun miettii päähenkilöitä, juonia, teemoja, kirjallisuuslajia ja muuta perustauhkaa.

***

5.  Lue se kirja pikalukuna. Koko kirjaa ei välttämättä tarvitse lukea erityisen huolellisesti. Ensimmäinen ja viimeinen luku ovat yleensä ne tärkeimmät, samoin joka luvun ensimmäiset ja viimeiset sivut. Siinä välissä voi sitten silmäillä tekstiä, ja esimerkiksi lukea vain ne kohdat, joissa esiintyy päähenkilön nimi.

HUOM.  Tätä taktiikkaa käyttämällä otat melkoisen riskin siitä, että opettajasi on kuolla nauruun vastaustasi lukiessaan. Mutta ainakin olet pyrkinyt sekä perehtyä kirjaan että tuottaa omaa tekstiä, mikä on ehdottomasti paljon kunnioitettavampi suoritus kuin internetistä kopsaaminen.

6. Lue se kirja huolellisesti. Mitä huolellisemmin luet kirjan ja mitä paremmat muistiinpanot teet, sitä helpompi ja nopeampi kirjasta on kirjoittaa. Kirjaa lukiessa tee muistiinpanoja. Ota ylös oleellisimmat tiedot

• päähenkilöstä ja olennaisimmista sivuhenkilöistä (kuka tekee, millainen hän on)
• kertojasta (kuka tai kenen näkökulmasta tarina kerrotaan, onko kertoja luotettava)
•  juonikuvio(i)sta (mitä henkilöt tekevät, mitä kirjassa tapahtuu)
•  miljööstä (missä kirjan tapahtumat tapahtuvat)
• teemoista (mitä aiheita kirjan tapahtumat käsittelevät, esim. valinnanvapaus, ahneus, aikuiseksi kasvaminen, )
• kirjallisuuslajista (mitä muita samantyyppisiä kirjoja on, mihin lajiin kirja kuuluu)

Tässä sinulla on jo mukavasti jutun juurta kirjan yleiskuvauksen kirjoittamiseen, johon voit käyttää maksimissaan noin neljäsosan tekstistäsi. Internetistä voi olla hyötyä, kun tarkistat, että olet ymmärtänyt oikein tai etsit tietoa kirjan kirjallisuuslajista (muista merkitä lähde ylös!).

Mieti, mikä kirjassa oli sinusta hyvää ja mikä huonoa, mitä olisit kaivannut lisää tai mitä olisi saanut olla vähemmän. Näin jäsennät omaa lukukokemustasi ja voit arvioida vaikuttaako asenteesi kirjaa kohtaan myös tulkintaasi. (Tätä ei ole pakko kirjoittaa vastaustekstiin).

Loput pitää sitten kirjoittaa tehtävänannon mukaan. Tehtävänanto tarkoittaa näkökulmaa: sinun tulee tarkastella lukukokemuksesi tuomaa tietoa kirjan sisällöstä tietystä vinkkelistä (vaikka tämä vinkkeli olisi sinusta hölmö tai epämiellyttävä). Jos et saa selvää tehtävänannosta, pyydä opettajaa selvittämään tarkemmin, mitä tehtävänannossa ajetaan takaa.

Jos tehtävänannossa lukee esimerkiksi "Huumori James Joycen teoksessa Ulysses", voit kirjoittaa niistä kohtauksista, jotka mielestäsi olivat hauskoja tässä teoksessa tai vaikka miten Joycen teoksen omintakeinen kielenkäyttö viihdyttää. Jos tehtävänannossa puolestaan lukee "Hyvän ja pahan taistelu Jane Austenin teoksessa Järki ja tunteet", etsi teoksesta ne kohdat, joissa esiintyy hyviksiä ja pahiksia ja käytä niitä esimerkkeinä kertoessasi, millaisilta hyvyys ja pahuus kirjassa näyttävät, miten ne käyttäytyvät ja miten hyvyyden ja pahuuden ristiriitaan perustuvat juonet etenevät. Tällaisista kirjan sisältöön perustuvista analyyseista pääset kätevästi loppupäätelmiin, joissa voi arvioida Ulysseksen huumoria ylipäätään tai Järjen ja tunteiden sisältämää hyvän ja pahan taistelua laajemmin ja analyysiisi perustuen.

Kun sekä tehtäväsi yleiskuvaus että varsinainen analyysisi vastaavat toisiaan, opettaja näkee, mistä ja miten ajatuksesi kumpuavat.

HUOM. Jos kirjojen lukeminen vaikuttaa paljon kivemmalta kuin niiden analysointi, olet samaa mieltä kuin noin 99,7 prosenttia lukijoista (ja niistä lopuistakin osa poussaa). Analysointi on yksi tapa nauttia kirjallisuudesta, ja kaikki lukijat joutuvat harjoittelemaan sitä ennen kuin pääsevät käsiksi jutun juoneen. Ja jutun juonihan on nimenomaan se nauttiminen. Satunnaisesti myös henkinen kehitys, sivistyminen ja muut jalot päämäärät, mutta eihän tätä oikeesti kukaan tekisi, jos tästä ei nauttisi.

Kirjaläppää: Ammattikritiikin ansiot

Tuula-Liina Varis hehkutti ammattikriitikoiden ja kirjailijoiden elintärkeää suhdetta kolumnissaan, joka aiheutti kesän 2012 ensimmäisen kirjakulttuurisen kohun. Kolumni jätti useammatkin tahot pohtimaan kahta kysymystä: mikä se ammattikriitikko on ja miksi lukijan ja kirjailijan suhde ei olisi vähintään yhtä elintärkeä kuin kirjailijan ja ammattikriitikon?

Asiantuntijakriitikon ja mutuhutustelijan eroa ei ole tarvinnut ennen kirjabloggaajia juuri määritellä. Variskaan ei keksinyt siihen muuta ratkaisua kuin vedota instituutioon.

Jäi mietityttämään, että mitä tämä instituutio tekee, jotta kirjailijan ja ammattikriitikon suhteesta on muodostunut kirjailijalle elintärkeä? Kriitikollehan on oleellista, että kirjailijat julkaisevat, sillä muuten jutunjuurta ei löydy. Täysin muita juttuja jäljittäessäni löysin suuresti arvostamani spefi-kirjailija Neal Stephensonin Slashdot.orgille (nörttien nettifoorumi) antaman haastattelun, jossa kirjailija näyttää selvittävän ainakin osan ammattikriitikkousinstituution ja kirjailijan suhteen saloista. Toki Stephenson vaikuttaa USA:ssa, mutta en voi olla kuvittelematta, etteikö tilanne olisi samankaltainen Suomessakin.

Ammattikriitikko ja kirjailijan ansiot

Neal Stephenson näkee tilanteen proosallisesti rahavirtojen kautta. On kahdenlaisia kirjailijoita: "kaupallisia" kirjailijoita, jotka elävät kirjallisella ulosannillaan, ja "kirjallisia" tai "taiteellisia" kirjailijoita*, jotka eivät elä kirjallisella työllään, ja joiden elanto muodostuu suureksi osaksi apurahoista ja muista palkkioista. Ensimmäiselle kirjailijalajille suhde ammattikriitikoihin ei ole välttämättä olennainen: kriitikoiden mielipiteet eivät hetkauta henkilökohtaista taloutta (joka on kaiken säädyllisyyden vastaisesti myös sanataidetuotannon kivijalka).

Sen sijaan taiteelliset kirjailijat, jotka tarvitsevat muitakin kuin kirjailijan työstä ansaitsemiaan tuloja, tarvitsevat ammattikriitikoita elääkseen:

[Nämä taiteelliset kirjailijat] ovat vähintään yhtä lahjakkaita ja ansaitsevat lukijoita vähintään yhtä paljon [kuin minä]. Joten meillä on vaihtoehtoinen järjestelmä, joka mahdollistaa näiden kirjailijoiden kirjailijanuran ja päästää heidän äänensä kuuluville. Kuten renessanssiruhtinaat, jotka tukivat sellaisia kirjailijoita kuin Dante, koska he kokivat tämän oikeaksi asiaksi tehdä, monet nykyrikkaat tukevat lahjoituksillaan kulttuuri-instituutioita, esimerkiksi yliopistoja**, jotka tukevat kaikenlaisia taiteilijoita, myös kirjailijoita... Ammattikriitikot osallistuvat intellektuaaliseen keskusteluun sen itsensä takia. Mutta arvostelmia tehdessään he suorittavat on myös taloudellista toimintaa. Arvostelmien avulla lopulta päätetään, kuka on ansioitunut saamaan apurahoja, opetustyötä yms***

Ja minä kun naiivisti ajattelin, että ammattikriitikon ja kirjailijan elintärkeä suhde liittyisi esteettisiin tai taiteellisiin arvoihin! Ehkäpä se johtui siitä, että tätä funktiota Variskin kolumnissaan korostaa: taiteen tekijän oikeutta "odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään." Ketjureaktion toinen, proosallisempi puoli jäi hämärään. Ei ihme, että kirjakritiikkien alasajo sanomalehdissä ahdistaa Kirjailijaliitossa.

Blogijulkisuuden ansiot?

Kirjabloggaajat eivät Suomessa ole vielä osa koneistoa: mutuhuttu tuskin kelpaa perusteluiksi apuraha-anomuksiin. Ei taida olla myöskään kattavaa yleisarviota siitä, kuinka paljon blogijulkisuus tuottaa, siis ihan rahassa laskettuna, kustantamoille tai lopulta kirjailijoille. 

Kustantamot näyttävät kuitenkin suhtautuvan saamaansa blogijulkisuuteen pääosin positiivisesti. Blogijulkisuus on heille halpa ja yksinkertainen tapa saada tuotteilleen näkyvyyttä netissä. Jotkin kustantamot jopa someilevat blogiarvostelujen avulla. Kustantamoissa ollaan myös totuttu negatiiviseenkin vastaanottoon. Blogeissa esiintyvä negatiivinen kritiikki ei ehkä ole kuitenkaan kaupalliselta painoarvoltaan niin suurta kuin ammattikriitikkojen kritiikki ja toisaalta kiittävä puhe kaikuu netissä kauas.

Kirjailijat puolestaan tuntuvat suhtautuvan blogijulkisuuteen erittäin positiivisesti. Netwörkkaaminen ja someilu näyttävät tulevan yhä tärkeämmäksi kirjailijan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen luomisessa, ja kirjailija- ja kirjablogit toimivat tässä kuviossa yhtenä osatekijänä. Koska kirjablogit eivät ole osa valmiita kulttuuri-instituutiota, kellä tahansa kirjailijalla on mahdollisuus päästä esille.

Tämänkin pohdinnan lopputulemana taidan pysyä alkuperäisessä mielipiteessäni. Ammattikriitikot ja mutuhuttuilijat leikkivät samalla hiekkiksellä, mutta eri leikkejä. Kivintä olisi tietysti leikkiä välillä yhdessäkin. Tulevaisuus näyttää.
 
* Commercial vs. literary writer

** Suomalaisessa kulttuurissa toistaiseksi tyypillisesti säätiöitä, suom. huom.

*** Kääntäjän korostus.

Kirjaläppää: Huonot kirjat

Välillä sitä tulee luettua huonoja kirjoja. Joskus vahingossa, joskus tahallaan. Tahalliset kalkkunakokemukset voivat olla hyvinkin antoisia. Kun välillä lukee kirjoja kieli poskessa, raivosta kihisten tai varpaat myötähäpeästä kipristellen, kerää elämyksiä, joita hyvän kirjallisuuden lukeminen ei ikinä tarjoa. Samalla sitä oppii itsestään lukijana: tässä menee minun huumorintajuni raja, tämähän on sairaan hauskaa. Ja ennen kaikkea oppii arvostamaan hyvää kirjallisuutta ja taidokkaita kertojia. Jos sitä lukisi pelkkää hyvää kirjallisuutta, mihin niitä lukukokemuksiaan peilaisi?

Vahingossa luetut huonot kirjat

Huonoja kirjoja tulee eniten vastaan lempparikirjailijoiden tuotannossa. Kun George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire  -sarjan (suom. Tulen ja jään laulu) ensimmäiset osat ovat niin erinomaisia kuin ovat, A Dance with Dragons voi olla suurikin pettymys. Verrattuna todella huonoihin kirjoihin se on vähintään keskinkertaista parempi, mutta suhteessa kirjailijan omaan tuotantoon sekä sarjaan se on heikommasta päästä. Vaikka kuinka lukijana ymmärtää, että osa romaanin suhteellisesta heikkoudesta on kiinni sisältöteknisistä vaatimuksista - jossain vaiheessa on vaan pakko alkaa keriä juonia kasaan, ettei kirjasarja paisu sataosaiseksi, ja tämä on epäilemättä äärettömän työlästä noin 4000 sivun alkurevittelyn jälkeen. Silti raskaus ja hidassoutuisuus pistää huokailemaan.

Toisaalta taas huonous voi tulla yllätyksenä parhausgenreä tai nerokkaita korkeakonseptisia romskuja luettaessa. Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit oli niin viihdyttävä, että lainasin myös Järki ja tunteet ja merihirviöt. Merihirviöt kun ovat kuitenkin lähtökohtaisesti vielä viihdyttävämpiä kuin zombit. Paitsi tällä kertaa ei. En päässyt parissa kuukaudessa puoliväliä pidemmälle. Kaava oli sama: humoristista ja vauhdikasta Jane Austen -mashupia. Toinen rokkasi, toisesta jäi tikkuja sormenpäihin. 

Ja joskus sitä sortuu kirjan takakansiteksteihin, kirja-arvioihin tai ihan vain omaan inhimillisyyteensä. Tämä viimeinen on erityisen totta klassikkojen osalta. Sitä haluaisi niin kovasti olla ihminen, joka on tämänkin klassikon lukenut. 

Tarkoituksella luetut huonot kirjat

Kun ihminen on kiehuu sisäisesti tuntemattomasta syystä, mutta sopivaa purkauskohdetta ei ole, voi aina luottaa heikkoon chick litiin. Jennifer Weiner, Lauren Weisberger, Sophie Kinsella & kumpp. pelastavat silloin, kun mies ei ymmärrä mokata katastrofaalisesti ja tuoda vaikka vääränmerkkistä maitoa kaupasta. Etenkin jos lukee suomennoksena, jolloin voi olla aika varma siitä, että brändien nimiä on taas kirjoitettu väärin. Halpaa hupia koko rahalla.

Tietoiset kalkkunakokemukset puolestaan viihdyttävät silloin kun kaipaa huvitusta, mutta ei jaksa ajatella. True Bloodin (vir. Southern Vampire Chronicles) ensimmäisen osan luin ystävän suosituksesta. Epäilin jo alun perinkin, etteivät kirjamakumme kohtaa tällä kertaa ja olin oikeassa parhaalla mahdollisella tavalla. Kokemus oli yksi viime vuosien hauskimmista. Erityisesti loppukohtaus sai ulvomaan naurusta. Tämä ei varmaankaan ollut kirjailijan tarkoitus, mutta lukija saa onneksi ymmärtää viestin ihan millä tavalla haluaa.

Ja sitten ovat ne klassikot. Jostain syystä länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin on pesiytynyt luvattoman suuri määrä huonoja kirjoja. Näitä luetaan moraalisesta väkipakosta tai muusta yhtä epäilyttävästä syystä. Että voi sitten elvistellä lukeneensa. Suurimmat pettymykset klassikoissakin tuottavat lempparikirjailijat. 

Ja ne, jotka jätetään väliin suosiolla

Joskus kirjan yleinen suursuosio riittää vakuuttamaan lukukokemuksen turhuudesta. Dickenskin oli aikansa myydyimpiä kirjailijoita. Milloin olen sen jonkun toisen joululahjagrishamin tai kirjaston kierrätyshyllycoelhon uteliaisuuttani lukenut, olen todennut, että parhaat lukukokemukseni eivät tapaa löytyä (vanhentuneiltakaan) Bestseller-listoilta. Niinpä minulta on jäänyt täysin väliin sellainenkin 2000-luvun klassikkosarja ja -ilmiö kuin Twilight. 

Sitä seuraa tänä vuonna vähintään E. L. Jamesin Fifty Shades -äitylipornosarja, jota en aio lukea edes kalkkunakokemuksena, koska

a) "keskityn johonkin muuhun, mihin"
b) "kaikkeen ei lukuaika riitä"
c) "rajansa se on myötähäpeälläkin"
d) kaikki yllämainitut?

Kirjaläppää: Fakta, fiktio ja siinä välissä

Kaunokirjallisuus sekoittaa aina faktaa ja fiktiota jossain suhteissa. Kaunokirjallisen teoksen avatessaan lukija osallistuu sopimukseen, jonka mukaan hän ei oleta kirjassa kuvattujen tapahtumien olevan todellisia, todellisuudessa tapahtuneita tai todellisuudessa paikkansa pitäviä, kuten esimerkiksi elämäkertaa, historiateosta, sienikirjaa tai uutisartikkelia lukiessaan.

Pere Borrel del Caso: Pakeneva kritiikki, 1874.

Tämä suspension of disbelief tai epäuskon vaimentaminen vaikuttaa lukukokemukseen, vaikka se on usein tiedostamatonta, kulttuurisessa ympäristössä automatisoitunut toiminto. Esimerkiksi Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on jakanut kirjabloggaajia myös sen suhteen, onko lukija taipuvainen heittäytymään faktan ja fiktion rajankäyntiin tai ei. Jokke ei tykännyt, itse ihastuin ikihyviksi.

Erityisesti spekulatiivisen ja historiallisen fiktion kirjoittajat keikkuvat teoksissaan toden ja epätoden rajamailla. Tarinan ja ympäristön pitää vaikuttaa lukijan silmissä riittävän aidoilta, jotta ajankuvaan kuulumattomat elementit eivät riko kokonaiskuvaa ja heitä myötämielistä lukijaa ulos kirjan maailmasta liiallisen epäuskottavuuden takia. Toisaalta taas epätosi voidaan muuntaa lukijan silmissä todentuntuisemmaksi sisä- tai ulkokirjallisten keinojen avulla. Toden ja epätoden rajankäynti ei kuitenkaan ole yksinkertaista, saati sitten helppoa, kuten olemme tänä kesänä huomanneet.

Toden ja epätoden raja perinteisin keinoin

Klassikkokirjailijatkin ovat pyrkineet liudentamaan toden ja epätoden rajaa. Ilmiö ei ole edes uusi, sillä aikaisempina vuosisatoina kaunokirjallisia kertomuksia oli yleisesti tapana markkinoida "tositarinoina", koska tositarinat möivät. Esimerkiksi Daniel Defoen (1660-1731) uskomattoman hieno Ruttovuosi kertoo vuoden 1665 rutosta silminnäkijän suulla, vaikka Defoe kirjoitti sen kuulemiensa kertomusten perusteella. Oma lukunsa on avainromaani, roman à clef, kokonainen kirjallisuuden laji, jossa kerrotaan tai vähintään juorutaan kerrottavan todellisuuteen pohjautuvia tarinoita muutetuilla nimillä.

Réne Magritte: Ceci n'est pas une pipe, 1926.

Myöhempinä aikoina toden ja epätoden rajalla on keikuttu todella monin tavoin. Umberto Econ Ruusun nimessä on prologin prologi, jossa kerrotaan kirjailijan löytäneen vanhan kirjotuksen, jonka tarinan hän kirjassaan kertoo. Siinä missä Econ käsikirjoitus on Econ luomaa fiktiota, Dan Brown esittää Da Vinci -koodissaan kasan uskonnollisia kertomuksia totena siitä huolimatta, että niiden tulkitsemiseen perehtyneet tahot kannattavat kuvainnollisempaa tulkintamallia. John Berendtin Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on dokumenttiromaani, joka perustuu todellisuudessa tapahtuneeseen oikeusjuttusarjaan, vaikka kirjailija on luonut osan sisällöstä vaikutelmiensa ja mielikuvituksensa perusteella. Ja esimerkiksi chick-lit klassikkoa Paholainen pukeutuu Pradaan markkinoitiin huhulla, jonka mukaan se perustui kirjailijan kokemuksiin Vogue-lehdessä.

Toden ja epätoden rajalla keikahtelu

Toden ja epätoden rajankäynnissä epäonnistuminen (tai onnistuminen, riippuen siitä mistä näkövinkkelistä katsotaan) on tuottanut Suomessa tänä kesänä paljon puhetta. 

Hesarin kuukausiliitteen juttu* nosti tapetille kirjailija Minttu Vettenterän "Enkeli-Elisasta" kertovan kirjan, joka kertoo koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen tytön tarinan. Kirjaa mainostetaan liepeessä tositapahtumiin perustuvana fiktiona. Kirjailija on kuitenkin käyttänyt julkisuuden hankinnassa hyväkseen hypertekstuaalisia keinoja, esimerkiksi todellisten henkilöiden kirjoittamiksi väitettyjä blogeja, jotka paljastuivat myöhemmin täydeksi fiktioksi. Nämä rönsyt ovat saaneet kuitenkin monet lukijat ja tukijat uskomaan tarinan todenperäisyyteen - ja jalostamaan uskonsa kirjailijan päämääriä edistäväksi toiminnaksi. Hypertekstuaalisuus hämmentää lukijaa liuottamalla fiktiota todellisuuteen vähintään yhtä paljon kuin todellisuutta fiktioon: kriitikko Aleksi Salusjärvi yllyttääkin ajattelemaan koko tapausta kokonaistaideteoksena.

Kirjallisen fiktion jalostuminen monimutkaiseksikin tositoiminnaksi ei sinänsä ole kuitenkaan uusi ilmiö. L. Ron Hubbard kirjoitti sekä scifiä että skientologian perusteoksia, joissa galaktinen hallitsija Xenu asutti maan ja joutui myöhemmin tulivuoren vangiksi. Skientologia porskuttaa edelleen. Toinen esimerkki on tieteiskirjailija Robert A. Heinleinin Stranger in a Strange Land (1961), jonka marsilainen päähenkilö tutkii maan moraalikäsityksiä. Näitä käsityksiä lähti sittemmin todellisuudessa kyseenalaistamaan kirjasta inspiraationsa saanut uuspakanallinen Church of All Worlds, jolla ei ole tuttavuutta kummempia yhteyksiä itse kirjailijaan. 

Siinä, missä Econ raportti keskiaikaisesta käsikirjoituksesta luo lukijalle mielekästä taustaa ennen kuin epäuskon vaimentaminen on edes aiheellista Ruusun nimeä lukiessa, suomenkieliselle kirjallisuudelle uusien epäuskon vaimennuskeinojen hyödyntäminen hajosi tällä kertaa törmäykseen kirjailijan hallitsemattomissa olevan todellisuuden kanssa. Kirjailijaa ja hänen puolustajiaan on puolestaan kuukausiliitteen artikkelin tavoin kritisoitu siitä, ettei tarkoitus saa pyhittää keinoja. Kriitikkoja on syytetty hyvän tarkoituksen kadottamisesta totuudellisuuskeskusteluun. Pohjimmiltaan kirjan ajatus ei olisi kuitenkaan voinut kadota väittelyihin totuuspohjasta, mikäli kirjan ympärille ei olisi luotu tosiksi väitettyjä dokumentteja lukijan epäuskon vaimentamiseksi.

* HS Kuukausiliite, 2012, nro 7, s. 36–42.

Kirjaläppää: Kirjoja yhteisörahoituksella

Näin tehtiin Iron Sky... (Vuorensola &al.) jätti miettimään, mitä yhteisörahoitus tekisi tai voisi tehdä kirjamaailmassa.

Perinteisistä rahoitusmalleista yhteisörahoitukseen?

Julkaisevilla kirjailijoilla on perinteisesti ollut käytössään kokonainen arsenaali kirjallisen työn rahoitusväyliä. Paletissa on pyöritelty monenlaisia rahoitusmalleja nk. "oikeista töistä" erinäisiin  kirjallisen työn perusteella ansaittuihin palkkioihin, palkintoihin ja apurahoihin saakka. Toisaalta on voitu tukeutua yhteiskunnalliseen tukijärjestelmään tai toveriapuun.

Tämä viimeisin joukkoistava toimintamalli liippaa jo läheltä varsinaista yhteisörahoitusta. Kaveri tarjoaa oluen, mummi lastenhoitoapua tai mutsi vähän vippiä kuun vaihteen yli. Kirjallisemmin orientoituneet kaverit auttavat oikoluvussa. Vaikka kirjailijalle itselleen ei jää likvidiä käteen, käytännössä tuelle voitaisiin haluttaessa määritellä hintalappu.

Yhteisörahoitus laajentaa toveriapua useammassakin mielessä: aidolla rahalla voi hankkia asioita tai palveluita ihan tuntemattomiltakin tahoilta. Lisäksi rahoitus järjestetään yleensä netin kautta, jolloin myös kirjailijalle tuntemattomat voivat lahjoittaa projekteihin (ja ihmisille), joihin uskovat. Iron Sky osoitti, että tällaisia ihmisiä löytyy netistä tosi monta. Sittemmin oululaiset elokuvantekijät rahoittivat oman lyhytelokuvansa Dr. Professor's Thesis of Evil samalla kaavalla.

Yhteisörahoitus kirjallisuustuotannossa?

Fröken Senja yhteisörahoittaa vielä 10 päivän ajan Kickstarterissa.

Ensimmäiset (tietääkseni) suomalaiset suomenkieliset* kirjallisen teoksen yhteisörahoitusprojektit ovat parhaillaan käynnissä. Fröken Senja haluaa opettaa ruotsia facebookin lisäksi myös kirjaformaatissa. Kirjan tuotanto katetaan yhteisörahoituksella. Myös kirjailija Mike Pohjola (esim. Ihmisen poika, Gummerus 2011) pyrkii rahoittamaan seuraavan roolipeliprojektinsa yhteisöllisesti. Lasten seikkailuroolipeli Myrskyn sankarit pääsee pöytälaatikosta painoon vain yhteisörahoituksen onnistuessa.

Mike Pohjola kertoo saaneensa idean yhteisörahoituksesta huomattuaan, että hanketta pidetään kiinnostavana.
- Yleensä tuttavapiirini suhtautuu uusiin projekteihini aluksi epäuskolla, mutta tämä herätti heti suurta innostusta. Ajattelin, että se voisi olla avain koko projektin toteuttamiseen.

Roolipeliprojektien rahoitus on Pohjolan mielestä Suomessa lähtökohtaisesti vaikeaa, sillä maailma- ja sääntökirjan lisäksi peliin kuuluvat myös laatikko ja nopat, mutta ei pelilautaa, jota pelikustantajat tavanomaisesti pitävät peleille olennaisena. Roolipeleille löytyy kuitenkin ostajia ja pelaajia. Heistä kirjailija toivoo löytävänsä riittävästi osallistujia projektin rahoittamiseksi.

Yhteisörahoituksen moottorina toimivat tässäkin tapauksessa rahoittajille tarjottavat porkkanat. Pohjola on saanut hyviä ideoita niin aiemmista yhteisörahoitusprojekteista kuin tukijoukoiltaankin. Kritiikkiäkin on tullut.
- Monet ovat kysyneet, että enkö voisi näyttää jotain osia projektista jo nyt, jotta entistä useammat innostuisivat rahoittamaan. Mutta tuntuisi oudolta tehdä projekti käytännössä valmiiksi, jos ei ole varma, että se julkaistaan. Suunnitelmat ovat kuitenkin hyvin selvät.

Myrskyn sankarien rahoitus käynnissä indiegogossa vielä 30 päivää.

Suunnitelmien vakuuttavuutta edesauttanee se, että Pohjola on aiemminkin julkaissut kirjallisia tuotteita. Lisäksi osa Myrskyn Sankarien avustajajoukosta toimii projektissa aktiivisesti esimerkiksi kuvittajina, oikolukijoina ja pelitestaajina. He pääsevät seuraamaan projektin etenemistä käytännössä.

Pohjola arvioi oman kokemuksensa pohjalta, että yhteisörahoitus sopii kirjalliselle formaatille yhtä hyvin kuin audiovisuaaliselle.
- Alle neljäsosa rahoituskampanja-ajasta on kulunut ja yli kolmasosa rahoituksesta on jo kerätty.

Hän pohtii, että isompi kuilu saattaa kulkea genreviihteen ja vaikeasti lähestyttävämmän taiteen välillä.
- Olisi helppo saada rahoitusta Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit –kirjalle, mutta paljon vaikeampi saada rahoitusta alkuperäiselle Ylpeydelle ja ennakkoluulolle. Onneksi perinteisen korkeakulttuurin rahoittamiseen on omat, vakiintuneet kanavansa.

Pohjola kokee, että kirjan yhteisörahoittaminen vertautuu kirjallisuuden tuotannossa lähinnä perinteisiin apurahoihin. Palkkaa kirjailija ei yhteisörahoituksella tavoittele.

- Projektissani kerätyt varat menevät nimenomaan kustantamiseen eli painamiseen, kuljetukseen, varastointiin, markkinointiin ja sen sellaiseen. Kun peli on painettu, voin toivottavasti saada jonkun perinteisemmän pelifirman levittäjäksi.

Puolivillejä visioita kirjallisen työn yhteisörahoituksesta

Kirjallisen työn yhteisörahoitus aiheuttanee yleistyessään kaikenlaista vipinää. Yhteisörahoitus vaatii kirjailijalta sekä yhteisön luomisen tai vähintäänkin sen löytämisen, sekä raakaa duunia sosiaalisissa medioissa rahoituksen kasaan kaapimiseksi. Tai ehkäpä tämän työn voi ulkoistaa jollekin agentille.

Tai kustantajalle? Kustantajan asema tulee olemaan myös mielenkiintoinen: kustannuskulut vähenisivät yhteisörahoituksen ansiosta. Jos puolestaan syntyisi yhteisörahoitusmalliin pohjautuva kustantamo, miten muut suhtautuisivat tulokkaaseen?

Voiko yhteisörahoitus vaikuttaa kirjan sisältöön? Voisiko riittävällä summalla päästä vaikuttamaan kirjailijan tuotoksiin? Mieleen tulee niin ennakkosensuuri kuin tuotesijoittelukin. Sisällöllisesti puolestaan voisi vaikkapa päästä nimeämään jonkun hahmon tai lisäämään oman juonikuvion teokseen. Toki tämä viimeinen on jokseenkin utopistinen ajatus, sillä yleensä ihmiset haluavat myydä kirjailijoille hyviä ideoitaan (joo, koska kirjailijathan ovat just niitä tyyppejä, jotka kärsivät kroonisesta ideapulasta).

Tuotettaisiinko yhteisörahoituksella todellista täsmäyleisökirjallisuutta tai jopa täsmäaktivismia? Heittäisivätkö esimerkiksi kestovaippaintoilijat ja luonnonsuojelijat riittävän isolla joukolla pari kymppiä per nenä äitiysromaaniin, jossa esitellään muuhun sisältöön olennaisesti nivoutuen onnellista kestoilua?** Ja ennen kaikkea, tyhmistäisikö ja pirstaloisiko yhteisörahoitus kirjallisuuden kenttää entisestään? Vai saisimmeko entistä enemmän hyviä kirjoja, jotka eivät nykytilanteessa pääse tuotantoon ja levitykseen alan portinvartijoiden takia? Kun nykytilanteessa jokainen voi olla kriitikko (valitettavasti), antaisiko yhteisörahoitus jokaiselle mahdollisuuden ruveta kustantajaksi?

Ja jos nyt ei mikään muu uudistu kirjojen yhteisörahoituksen myötä, niin saadaan jälleen uusi Kirjailijaliiton jäseniksi hakemaan kelpaamattomien porukka. Joiden kirjoja siis käytännössä ostetaan jengissä jo ennen kuin niistä on juuri mitään konkreettista todistusaineistoa tai edes tehtyä kustannuspäätöstä. Sofikaan ei pistä paremmaksi.

Yhteisörahoitusmallin uutuudellisuudesta voidaan varmaankin myös debatoida. Tulee mieleen eräskin Dickens, jonka kirjoja sai hankkia luku kerrallaan ennakkotilaamalla... Olemmeko siis palaamassa viktoriaaniseen hapatukseen uusimmalla mahdollisella teknologialla?

* Olin väärässä. Ensimmäinen suomalainen yhteisörahoitettu kirjaprojekti taitaakin olla Guy Windsorin Veni, VADI, Vici, joka on englanninkielinen käännös italialaisesta 1500-luvun miekkailuoppaasta. Onko kellään tietoa aiemmasta kampanjasta?

** Huom. Tämä idea on blogin kirjoittajan omaisuutta. Ota yhteyttä ja sovitaan summista...

Kesäodysseia: Varo, Ulysses on vaaraksi

Kesäodysseiani ei ole edennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vaikkei Ulysses ole ehkä ihan niin huono kuin muistelin (ja tästä kiitos nerokkaalle uudelle käännökselle), olen kuitenkin pääasiassa lukenut ihan mitä tahansa muuta.

Joyce Bloomsdayna 1925. Kuva: Sylvia Beach.

Lisäpotkua luku-urakkaan tuli yllättäen ja pyytämättä tänään lemppari-inhokkikirjailijaltani Paulo Coelholta The Guardianissa. Kirjallisuutta pitäisi Coelhon mukaan kirjoittaa kaikille, ja Ulysses on näyttänyt tässä suhteessa erittäin huonoa esimerkkiä. Coelho tuomitsee James Joycen Ulysseksen täydellisestä sisällöttömyydestä, muodon vuoksi tehdystä teoksesta, jonka pääasiallinen tarkoitus on tehdä vaikutus muihin kirjailijoihin.

Onko Ulysses huijinkia? Onko James Joyce onnistunut akateemisessa kuperkeikassa paremmin kuin kukaan muu ja hämännyt kirjallisen maailman niin, että täydellisen sisällöttömyyden nosteessa juhlitaan Bloomsdayta ja isketään konferenssipuheita vuodesta toiseen? Voiko Coelholta livahtaa suupielestä totuuden siemen (vaikka samaan on tietysti päädytty ammattikriitikkojen toimesta jo vuonna 1922)?

Tämän ajatuksen voimalla sitä varmasti selviää vähintään seuraavat sata sivua eteenpäin...

Kirjaläppää: Kirjallisuuskritiikki noussut uutisaiheeksi

  © Taika. Havainnekuva: Kirjakko.

Sitä on vähän mökkeilemässä perheen kanssa sivistyksen ja intterwebsin ulottumattomissa, ja saapi välittömästi ällistyttävän määrän ansaitsematonta huomiota ja peukutusta. Kiitos kaikille!

Kansanuutisetkin oikein siteerasi ja kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis setvi sanomisiaan (Kansanuutiset 9.7.2012). Onko meillä vähän uutisköyhää kulttuuripuolellakin näin heinäkuussa, kun uutiskypsää vastakkainasettelua näyttää löytyvän kirjallisuuskritiikeistä? Ei nyt kiinnitetä huomiota siihen, että näytetään kaikki loppupeleistä olevan samaa mieltä siitä, että ammattikritiikillä ja amatöörikritiikillä on molemmilla paikkansa nykykritiikin kunniakkailla kentillä.

Kirjallisuuskritiikit ovat harvemmin olleet suomalaisissa sanomalehdissä se hoteista hotein uutisaihe sitten Ahlqvistin Kivi-vainon jälkeen. Mutta paneudutaan kirjoista kirjoittamiseen suurella sydämellä ja innostuneella ihastuksella ja nostetaan se sellaiseksi!

Kirjaläppää: Mitä vikaa mutuhutussa?

  © Taika. Havainnekuva 1: "Taidearvostelmakenttä ennen".

K-blogin Jenni S. nosti esille Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Tuula-Liina Variksen kolumnin Sukupuutto vai nälkäkuolema (Kansanuutiset 18.6.2012), jossa Varis suree ammattimaisen kirjakritiikin nykytilaa ja  suomii kirjabloggaajia tuotannon yleisestä laaduttomuudesta ja peukuttamisesta, rajattomista mielipiteistä ja nollatason asiantuntemuksesta. "Taiteentekijä" ei Variksen mukaan "tästä mutuhutusta paljon kostu... [S]e [ammattimaisesti tuotettu taidekritiikki, ei uutiskriteereille alistettu journalistinen tai millekään kriteereille alistamaton amatöörien tuotos] ei palvele vain yleisöä vaan on myös elintärkeä vuorovaikutussuhde taiteilijan ja kriitikon välillä".*

Muutama sanataiteen ammattilainen on kyllä ehättänyt K-blogissa kommentoimaan mutuhutun puolesta, mutta ei nyt tartuta siihen. Tartutaan itse mutuhuttuun. Mikä siinä on vialla?

1) Mutuhuttu lukijoiden ja kirjailijoiden suhteena. Miksi kirjallisuuskritiikin tai -arvostelun tulisi palvella vain tai edes ensisijaisesti taiteilijaa, toisia kriitikoita, kirjallisuustieteilijöitä tai muita kirjallisuusalan ammattilaisia? Eikö taiteen ammattilaisen ja taiteen kuluttajan vuorovaikutussuhde ole vähintään yhtä elintärkeä kuin taiteilijan ja ammattikriitikon välinen suhde?

2) Mutuhuttu tarpeellisena informaationa. Kirjoja julkaistaan nykyään viikossa yhtä paljon kuin vuonna 1950 yhteensä. Ammattikriitikkojen kapeaa leipää nauttivalle harvalukuiselle joukolle (ja vielä harvemmille julkaistuille syvääluotaaville ammattikritiikeille) julkaisujen määrä on liikaa: edes kaikki ammattikriitikoiden ylistystä ansaitsevat viikon merkkiteokset eivät saa ansaitsemaansa julkista huomiota. Mutuhuttu paikkaa tätä valtavaa aukkoa. Kirjailija voi parhaimmillaan nähdä kirjabloggaajat lukevan yleisön koe-eläinotoksena.

3) Mutuhuttujulkisuuden hallitsemattomuus. Mutuhuttuilijat  ovat hyvin löyhä kollektiivi, joka ei ole missään muotoa yksi homogeeninen massa. Niinpä sitä ei voi kustantamon markkinointiosasto lahjoa, sen lukuohjelmaa ei voi määräillä julkaisijan toimesta, kirjailija ei voi
kaljoitella
kaveerata sen kanssa virka-ajan jälkeen, eikä se välttämättä pidä Finlandia-voittajaa vuoden parhaana kirjana. Mutuhuttukollektiivi muodostuu yksilöistä, joilla on kaikilla omat mieltymyksensä, kirjoitustapansa ja lukijansa. Jos useat kirjabloggaajat julistavat yhtäkkiä yllättäin pitävänsä tiettyä kirjaa tietynlaatuisena, mutuhutun lukijat osaavat varmasti tehdä johtopäätöksensä.

4) Mutuhuttu mahdollistaa monitahoiseen vuorovaikutukseen. Mutuhuttu on monitahoista vuorovaikutusta parhaimmillaan: blogialustat tyypillisesti mahdollistavat kirjoitusten kommentoinnin. Keskusteluun osallistuvat parhaimmillaan sekä muut lukijat että jopa kirjailija kommenteillaan, ja se laajenee linkkausten avulla tai somen moninaisin keinoin blogien ulkopuolelle.

© Taika. Havainnekuva 2: "Taidearvostelmakenttä nyt".

5) Mutuhuttu yhdistää kirja(ilija)t ja kuluttajat. Mutuhuttua lukevat yläastelaisten kirja-arvosteluja äikän tunneille pakkokirjoittavien teinien lisäksi myös niitä aktiivisesti lukevan ja ostavan yleisön jäsenet. Joista monet ajautuvat kokeilemaan itselleen uutta kirjaa tai kirjailijaa blogivaikutuksen alaisena.

6) Mutuhuttuilijat lukevat vaikka maitopurkin kylkeä. Mutuhutussa tuodaan näkyville uutuuksien lisäksi myös vanhaa kirjallisuutta, pien- ja suurkustantamojen tuotantoa, populääriä ja korkeakirjallisuutta. Kirjallisuutta luetaan myös monilla kielillä: käännöskirjallisuuden suhteen on käynyt monesti niin, että ulkomaankielisestä alkuperäisteoksesta on olemassa suomenkielinen kirjablogaus ennen kuin kirjaa on edes suomeksi julkaistu.

7) Mutuhuttu ei ole näennäisesti arvoneutraalia tai objektiivista. Mutuhuttu ei piiloudu näennäisesti arvoneutraalien teorioiden tai ammattimaisen objektiiviuden taakse, vaan kuvaa kirjoittajansa lukukokemusta tai kertoo lukijan mielipiteistä avoimesti (parhaassa tapauksessa vielä ottaen perinteisen ammattimaisen kirjallisuuskritiikin konventioita huomioon.) Tällaisessa arvostelmassa arvostelijan persoonallisuuden vaikutus tulee esiin ja auttaa lukijaa asettamaan lukukokemuksen omasta lukuarjesta tuttuun lukijakontekstiin ja odotushorisonttiin.

8) Mutuhuttu palvelee kirjoittajaansa monin tavoin. Mutuhuttuilijat eivät ole taiteen marttyyreita, vaan tapaavat myöntää avoimesti, etteivät pyri palvelemaan toiminnallaan vain muita kirjallisuuskentän toimijoita. Jopa yleisen kirjallisuustieteen oppiaineessa kirjallisuuskritiikkikurssinsa (2 ov, enempää ei ollut tarjolla) läpikäyneet mutuhuttuilijat kuten yks Kirjakko pystyvät kirjablogeissaan luopumaan ammattimaisen ja teoreettisen sekä kokemuspohjaisen kirjasivistyksen painolastista ja keskittymään olennaiseen. Mutuhutustelun yhteisöllisyys, intertekstuaalisuus, interaktiivisuus ja multimodaalisuus kehittävät lukijakirjoittajakeskustelijaa lukemisessa, kirjoittamisessa ja keskustelemisessa.

Mutuhuttuilu on tekijälleen paitsi opettavaista ja informatiivista, myös hauskaa. Eikä hauskoja asioita ole elämässä koskaan liikaa myös karnevalisoi (ks. Bahtin 1995) modernin kirjallisuuskriitikin paradigman (ks. Kuhn 1994) jälkistrukturalistisesti differéncen (ks. Derrida 1963) kautta tuottaen samalla differéncen näkyväksi arvostelmadiskurssin (ks. Foucault 1969) performanssissa (ks. Bauman 1992) faktisseja (ks. Latour 1999) representoiden ja kirjallisuusesine-elämäkertojen suhteen uusintaen (ks. Kopytofsky 1984).** Lisäksi hauskaa.


Mutuhuttu positiivisena taidearvostelmadiskurssina

Tämän laajan subjektiivisen katsauksen valossa ehdotankin, että mutuhutussa on varsin vähän vikaa. Se palvelee monin tavoin sitä lukija- ja tekijäkuntaa, jolle se on tarkoitettu tai joka on ottanut sen omakseen. Niinpä ehdotan, että suoritamme tässä hedelmällisessä kriisissä jälkistrukturalistisen (jopa vallankumouksellisen) liikkeen, ja omimme mutuhutun positiivisena taidearvostelmadiskurssina.

* Mutuhuttuilu on kiukuttanut Varista aiemminkin. Kansanuutisten kolumnissa (19.1.2011) "Miten kirjoja luetaan?" Varis harmitteli ammattikriitikkojen sortuilemista mutuhuttuiluun, vaikka myöntääkin, että "Ammattitaitoisinkin kriitikko voi kirjoittaa vain oman elämänkokemuksensa läpi, paitsi tietämyksensä myös omien mieltymystensä, omien inhimillisten heikkouksiensa ja vahvuuksiensa leimaamaa tekstiä." Huom. otsikon nokkela alluusio.

** Sokalin demonstraatiota (1996) pastissoiva (mutta alkuperäisestä poiketen loogisesti koherentti) lause pyrkii mukailemaan viime vuosituhannen lopun hellyyttävän knoppailevaa kirjallisuustieteellistä kirjallisuuskritiikkiä. Olisin hakenut autenttisen historiallisen esimerkin, mutta paperinkeräysauto söi akateemiset kritiikkini jo vuosikymmen sitten.

Kesäodysseia: Soon täällä!

© Taika. James Joyce: Ulysses. Kansi: Jukka Aalto.

Jipii ja jänisräikkä!

Se on täällä. James Joycen Ulysses. Ensivaikutelma: kansi tyylikäs, hillitty, tanniininen. Painoarvo: huomattava, ranteet koetuksella. Selkämys: n. 7 cm, paksuin kirja, jonka omistan. En oikeasti voi uskoa, että olen näin innostunut kirjasta, jonka tiedän kokemuksesta aivan kauheaksi niin monella eri tavalla. Tuhoaa mielessä ja kropassa, mahtavaa!

© Taika. Juhannuslukemisto.

Painoarvonsa takia Ulysses ei pääse mökille juhannusta viettämään. Jotain luettavaa ajattelin kuitenkin mukaani ottaa. Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja on lainassa leikkistuttavalta, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit kirjastosta ja Johanna Sinisalon Möbiuksen maalla on tarkoitus viihdyttää paitsi itseä, myös kaksivuotista, joka tykkää mennä "MIAUUUUUUU!"aina kun mainitaan kissa.

Kirjaläppää: Lukija adaptaatioiden uhrina

Luin tässä yhden lemppari-Christieistäni, teoksen, joka on suomennetulta nimeltään Eipä aikaakaan, niin voi kauhistus, joka on kolmas neljästä Tommy ja Tuppence -kirjasta. Tässä kirjassa jo keski-ikäistynyt ja sopivasti harmaantunut aviopari ratkoo Tommyn Ada-tädin kuolinpesästä löytyneen taulun osoittamaa mysteeriä, joka vie Tuppencen nuuskimaan totuutta esille syvältä englantilaisen maaseudun tuppukylistä omalaatuisine maaseutuihmisineen ja taiteilijoineen, pittoreskin kummitustalon ja täyteläisten kyläjuorujen kera. Parhautta!

Siihen perään katsoin sitten ITV:n vuoden 2006 version samasta stoorista. Jossa Tuppence oli yllättäen muuttunut keski-ikäiseksi puoliavuttomaksi tarinan edessä voimautuvaksi alkoholisoituneeksi kotirouvaksi. Ja jutun ratkoi neiti Marple. Ei taiteilijaa silmänkantamattomissa, mutta jenkkiläisiä solttupoikia, satunnainen romanssi ja Tommy pöyhistelemässä tiedustelupalvelu-urallaan. Sekä etenkin neiti Marple. Tarina kulki nätisti ja näin, mutta alkuperäisestä oli jäljellä puolikas idea ja parin henkilöhahmon rippeet.


Nyt haluaisin kirjoittaa arvostelun alkuperäisestä kirjasta, mutta tv-adaptaatio sotkee muistikuviani niin, että pitäisi lukea kirja uudelleen. Epistä. Vaikka toisaalta mieleni tekisi ihan vaikka vaan jokaisen eroavaisuuden listatakseni, en nyt ehkä kuitenkaan niin innostunut Christie-fani ole.

Eikä tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta ikinä, kun audiovisuaalinen viihde sotkee kirjamuistoni. Ang Leen ohjaama ja Emma Thompsonin käsikirjoittama  Järki ja tunteet uudisti Jane Austenin alkuperäistä mm. lisäämällä Dashwoodin perheeseen yhden ylimääräisen uudenlaisen tyttären, mikä toimi elokuvaversiossa varsin erinomaisesti. Niin erinomaisesti, että kirjan uudelleen lukiessani aloin oikein kaipaamaan sitä skidiä. (MUOKS: siis alkuperäisessäkin on kolmas, nuorempi tytär kyllä, mutta hän on luonteeltaan Mariannen kaksoisolento ja hänen roolinsa on puhua ohi suunsa rva Jenningsin päivällisillä.)


Tällä vuosituhannella muutkin ovat selvästi jääneet kaipaamaan jotain lisää Austeneihinsa. Seth Graham-Smithin Pride and Prejudice and Zombies (suom. Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, Schildts 2010) ja Ben H. Wintersin Sense and Sensibility and Sea Monsters (suom. Järki ja tunteet ja merihirviöt, Schildts 2011) laittoivat lisukkeita vähän Thompsonia villimmin. Molemmista löytyy arvio Kirjamielellä -blogista, täällä zombit ja täällä merihirviöt. Nämä mashup-romaaniit eivät kuitenkaan lainkaan sekaannu mielikuvissani alkuperäisen stoorin kanssa...

Kirjaläppää: Huutava vääryys

Tuoreen uutisen mukaan tällä (viime?) viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950. Siis koko vuonna 1950. Tämä herättää lukijaihmisessä monia ajatuksia:

1. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, ja vuorokaudessa on silti edelleen noin 24 tuntia, viikossa 7 päivää. Huutava vääryys. Huutava.

2. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, enkä ole tähän mennessä onnistunut selvittämään, mitkä kaikki vuoden 1950 kirjat ovat lukemisen arvoisia. Miten ihmeessä selvitän, mitkä kaikki tällä viikolla julkaistut haluaisin lukea?

3. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, ja niistä suuri osa julkaistiin ainoastaan e-kirjoina. Pitäisköhän sitä nyt ruveta ajattelemaan sivistystään, ranteitaan, tai edes sade- ja ikimetsiä, ja alkaa muuttaa mieltään sähköisten lukulaitteiden suhteen?

Muita ajatuksia?

Kirjaläppää: E niin kuin epilogi

Diana Gabaldonin Lumen ja tuhkan maa, epilogi 1, s. 1405****

Monet välttävät e-koodeja ruoassaan. E-koodit nähdään turhina kemikaaleina, joita ruokateollisuus meihin syytää tuottaakseen mahdollisimman paljon syötävää mahdollisimman halvalla. E-koodein ilmaistavat ainesosat ovat kuitenkin usein ruokalajin valmistuksen tai säilytyksen kannalta  turhia lisäaineita, joista monien arvellaan olevan terveydelle haitallisia.

Kirjallisuuden puolella samanlaisia turhia lisäaineita ovat epilogit. Ainakin minun pitäisi välttää niitä kuin ruttoa, koska ne nostattavat verenpainetta joka kerta.*

Epilogit tuntuvat yleistyneen tekstinkäsittelyohjelmien käytön myötä, kun on otettu tavaksi julkaista yhä pidempiä ja pidempiä kirjoja. Ikäänkuin ihmiset kirjaa ostaessaan pohtisivat, että otanpa tuon, se on paksumpi, joten saan enemmän vastinetta rahoilleni. Kirjailijaparat joutuvat sitten tällaisen kaupallisen paineen johdosta rykäisemään vielä ne muutamat sivut ihan mitä vaan kirjan loppuun.**

2000-luvun kirjallisuudessa epilogien käyttö tuntuu räjähtäneen käsiin erityisesti keskinkertaisessa viihdekirjallisuudessa. Ikäänkuin epilogi jotenkin kohottaisi kirjan painoarvon lisäksi sen taiteellista arvoa antamalla lukijalle pahimmillaan 20 sivua keskinkertaista lisäluettavaa siitä, mitä päähenkilö funtsii kuolinvuoteellaan koko tästä romaanissa kuvatusta episodista elämässään.

Miksi haluaisin tietää? Meni jo. Ihan sama mitä päähenkilö tarinasta ajattelee, minulle riittää se, mitä minä tästä tarinasta ajattelen. Usein epilogeista tulee vielä lukuohjemainen olo: että näin tämä kirja olisi pitänyt lukea. Herää kysymys, eikö kirjailija luota omiin taitoihinsa, kun on laitettava käyttöohjeet perään. Ja jos lukuohjeet olivat tarpeen, miksi ihmeessä ne piti pantata sinne loppuun asti? Eikö prologi olisi ollut loogisempi ratkaisu?

Hirvittämillään lukija joutuu vielä epilogin jälkeen kirjailijan jälkisanojen tai kiitossanojen uhriksi. Kiitossanat ovat lähes pahimmillaan metaepilogi, jossa kirjailija avautuu pitkällisesti siitä, miten tämä tietty kustannustoimittaja oli ainoa, joka ymmärsi teoksen nerokkuuden ja kirjailijan sanoman, antoi työrauhan ja mestariteokselle tilaa valmistua.

Pahimmillaan kirjailija vihjailee jälki- tai kiitossanoissa (lukupiirien lukuohjeitakin on nähty) vielä epäsuorasti oletettujen lukijoidensa yleisestä tyhmyydestä antamalla suoria luku- ja tulkintaohjeita jälkikäteen. Että jos kirjasta jäi paha maku suuhun, niin ei se nyt ainakaan mun vikani ollut. Jos omiasi luit ja tulkitsit, niin et vaan osaa. Viisikin sivua voi käyttää viestittääkseen: "Se oli ekoeettisesti kantaaottavaa tieteenhistoriallista post-feminismiä, daa-a!"***

Ikäänkuin tämä kääntäisi lukijan mielipiteen teoksesta parempaan suuntaan: "ah no toki, post-feminististä ja tieteenhistoriallista ja vielä ekoeettiset kannanotot ympätty mukaan. Onpa tärkeä kirja. Kiva, että kerroit, välittömästi kirkastui nyt kuvani tästä teoksesta ja se onkin ehkäpä yksi parhaista ikinä."

Rassaavatko epilogit ketään muuta, vai olenko tässä nyt yhden naisen sydämenasialla?

* En kuitenkaan vältä, koska olen utelias ja kerään mielelläni lisää todistusaineistoa vallitsevia mielipiteitäni pönkittämään. Laitan tämän yleisinhimillisyyteni piikkiin.

** Kustantaja lisää painoteknisistä syistä tyhjiksi jääville sivuille mainoksia, kehuja yms. tauhkaa, mutta näitähän ei kukaan lue.

*** Ei verbatim mistään yksittäisestä teoksesta, mutta läheltä liippaa.

****   Diana Gabaldonin Lumen ja tuhkan maan ensimmäinen (1.) epilogi alkaa sivulta 1405. (Gummerus 2005) Ja minä en jaksanut edes ensimmäistä lukua loppuun. Kylläpä nyt harmittaa, kun huomaan että olisi ollut ihan useampi epilogikin tyrkyllä...

Epilogi

Saatoin ehkä vähän kärjistää tässä kirjoituksessa.

Kirjaläppää: Kirjasisustusta

Isänmaallinen stailaus, käyttöliittymä heikko. Kuva: Jamie Schwaberow, New York Times 17.5.2012. Linkki artikkeliin: http://www.nytimes.com/2012/05/17/garden/how-to-tell-if-youre-living-an-over-propped-life.html.

Käytin parisen viikkoa sitten tuntikausia järjestääkseni olohuoneen kirjahyllyt uudelleen. Meillä kun on liikaa kirjoja (poistin ainakin metrin) suhteessa hyllymetreihin ja tämä pikku hommeli on ollut tehtävälistalla jo muutosta lähtien (parisen vuotta).

© Taika. Ent. liinavaatekaappi, nyk. kirjakaappi.

Valitettavasti minulle ei jaettu organisointigeenejä samalla kun paiskattiin kirjojenkeräilyhimolla. Opiskeluaikoina ostin mukavan kokoisen kirjakaapin (ent. liinavaatekaappi), joka imee sisäänsä parhaimmillaan 3x3x120 cm kirjoja. Ja loput katolle. Onhan se vähän epäkäytännöllistä, kun kirjoja saa kaivella toisten takaa, mutta eipä tarvitse pyyhkiä pölyjä. Sittemmin meille on kotiutunut virttyneitä Lundioita "väliaikaishätäratkaisuna".
 Onneksi netti on täynnään kaikkea enemmän ja vähemmän inspiroivaa. Tai näin oletin. Googlaillessa kävi ilmi, että kirjoja käytetään sisustamisessa lähinnä  "stailaukseen". Niistä saa vaikka mitä! Muun muassa nättejä kolmen-kymmenen kirjan kasoja vaikka lasikupuasetelmien jalustoiksi (esim. täällä). Tai niitä voi käyttää vaikka sohvapöydänjalkoina. Tai sitten on näitä "kirjahyllyjä", joissa kirjat ovat ällistyttävässä vähemmistössä suhteessa esimerkiksi koristekynttilöhin (jos kuitenkin haluat nimenomaan tämänsorttisen kirjahyllyn, täältä löytyvät ohjeet täydellisen kirjahyllyn stailaukseen). Kaikista oudoimmilta omiin silmiini näyttävät kuitenkin ne kirjahyllyt, joissa kirjat on harmonisuuden maksimoimiseksi käännetty selkä hyllyyn päin tai paperoitu kätevästi muuhun sisustukseen sopiviksi. Sisustuksellisuuden takia mitä vaan...

Päädyin hetken ankaran pohtimisen jälkeen intuitiiviseen systeemiin, joka näin ensi kertaa artikuloituna muistuttaa Jorge Luis Borgesin (1899-1986) kiinalaista eläinten lajittelujärjestelmää:

• Sf/fantasialempparit


• Yleinen sf/fantasia


• Lemppareimmat ikinä ei sf/fantasia


• Pikkulukijan saavuttamattomiin laitettavat


• Lastenkirjat


• Vähän isommille lapsille tarkoitetut


• Kermansävyiset klassikot


• Muut klassikot


• Muihin kategorioihin sopimattomat


• Ne, jotka tungetaan kirjakaappiin


• Sievät vanhat kirjat, jotka pääsevät näytille kirjakaapin päälle

Kirjahyllyillä vähemmän kiinnostavat takariviin, enemmän kiinnostavat eturiviin ja eturivin säätö jonkinlaisiin värillisiin jatkumoihin ihan vain visuaalisen miellyttävyyden takia. Paitsi kirjakaapin päällä koon perusteella antiikkisen esikuvan mukaan.

Melko hyvin tämä setti on toiminut käytännössä: löydän tarvitsemani kirjat suurin piirtein näkömuistin perusteella. Mies ymmärtää luokituksen päälle suhteellisen hyvin, koska käyttää lähinnä kategorioita 1-3. Lapsi ylettää omiin suosikkeihinsa kohtuullisin ponnistuksin (pitää jotain pientä haastetta olla, että kiinnostus säilyy).

© Taika. Kermansävyinen klassikkokirjahyllyni. Joka pursuilee ylitsevuotavasti jo nyt.

Perusongelmana on edelleen tämän ihan henkilökohtaisista syistä johtuva. Mihin ne uudet hankinnat mahdutetaan? Kermansävyisiä klassikoita ei mahdu tähän talouteen enää senttiäkään. Pitääkö keskittyä vihreisiin kirjoihin, vihreisiin mahtuu vielä ainakin kolme senttiä?