Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Karisto 2013)

Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. "Ei lembas-vitsejä, pyydän", Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. "Olen jo kuullut ne kaikki." (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)

Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

***

Jari Tervo: Jarrusukka

Kirjakauppaliitto 2013

118 s. 

Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes (Faros 2012)

Lazarillo de Tormes on tuntemattoman kirjailijan loihtima, katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle päätynyt 1500-lukulainen romaanikirjallisuuden esivanhempi. Arto Rintalan raikas suomennos vie mukaan renessanssi-Espanjaan, veijaritarinaan, josta hyökyy päälle historiallinen todellisuus ruumiillisuudessaan ja henkisyydessään.

Lazarillo de Tormes, Tormesjoen pikku Lasarus, on samanaikaisesti omaelämäkerrallinen kertomus päähenkilön seikkailuista ja ylistyskirje hänen nykyiselle isännälleen. Tällaiset ylistyskirjelmät, niin julkaistut kuin yksityisesti esitetyt ovat uuden ajan alulle tyypillisiä ja niitä näkee esimerkiksi tieteellisten julkaisujen esipuheissa. Lazarillossa tuntematon kirjailija  hyödynsi ylistyskirjeen muotoa ja laajensi sen monipolviseksi moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi veijaritarinaksi. Lisäksi hän hyödynsi vielä uutuuttaankiilltelevää keksintöä, kirjapainotaitoa ja saattoi näin katolista kirkkoa kritisoivan ja nolostuttavan kertomuksensa kaiken lukevan kansan saataville. Anonymiteetti oli tarpeen kirjailijan pakoillessa paikallista inkvisitiota.

Lazarillo on palvelija, joka jo pikku poikana joutuu lähtemään kotoaan ja selviytymään hoksnokkansa avulla leivässä vaihtuvien isäntiensä armoilla. Isännät ovat yksi toistaan pahempia:

Monta kertaa ajattelin jättää itaran isäntäni, mutta kaksi syytä sai minut jäämään. Ensinnäkään en voinut luottaa jalkojeni kantavuuteen, sillä niin heikoiksi ne olivat nälän vuoksi käyneet. Toista syytä mietin itsekseni näin: "Minulla on ollut kaksi isäntää. Ensimmäinen yritti tappaa minut nälkään, joten karkasin ja törmäsin tähän toiseen, joka on melkein jo onnistunut saattamaan minut hautaan. Jos minä nyt tuonkin jätän ja sama meininki jatkuu, niin kolmas onnistuu varmasti tekemään minusta selvää." (s. 52)

Lazarillo ennustaakin kohtalonsa oivasti, tapainturmelus vain siirtyy ajan ja isäntien mittaan ruumiillisesta kärsimyksestä myös henkisen rappion ja tekopyhyyden eri ilmentymiin.

Arto Rintalan nykykielinen suomennos taikoo hämmästyttävästi lähes viisi sataa vuotta vanhasta pikareskista reippaan ja hauskan lyhytromaanin, joka vie nykykielisyydestään huolimatta matkalle Lazarillon maailmaan. Ehdoton (mutta nopea) luettava kaikille, jotka ovat kiinnostuneita romaanitaiteen alkuhämäristä tai uuden ajan alun elämästä ja kansankuvasta.

Näistä mietteistä Herra johdatti minut eteenpäin valaisemalla minulle oikean ja tienestejä lupaavan tien. Ystävieni ja ylhäisten herrojen avulla sain lopultakin maksun menneistä kärsimyksistäni ja koettelemuksistani: pääsin valtion virkaan. Ei tässä maailmassa mies muuten pärjää. (s. 106)

***

Anon: Lazarillo de Tormes

Suom. Arto Rintala

Faros 2012

125 s.

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa (Otava 2013)

Johanna Holmströmin Itämaa raportoi teini-ikäisten helsinkiläissisarusten rimpuilusta aikuisuuteen poissaolevien vanhempien, koulukiusaamisen ja vinksahtaneiden kaveruussuhteiden Bermudankolmiossa. Itämaassa Anja Snellmanin Parvekejumalten teemoja kaiutetaan yhden suomalaisen perheen elämässä. Romaanissa esitetään ja otetaan kantaa suomalaisten muslimien elämään ja kohteluun suomiarjen vapaudessa ja puristuksessa. Holmström onnistuu mosaiikkimaisessa kerronnassaan valaisemaan erilaisuuden taakkaa monipuolisesti hyvien hahmovalintojen avulla. Siinä sivussa, vaivihkaa ja hälyyttävästi, käy ilmi se maailma, jossa nuoret naiset ylipäänsä luovivat.

Itämaassa sisaret Leila ja Samira pyrkivät löytämään oman tiensä aikuiseen elämään uskontoon pakenevan äidin, Espooseen pakenevan isän sekä enimmäkseen vihamielisen ympäristön ristitulessa. Samira muuttaa turvakodin kautta omilleen, ja pyrkii elämään suomalaisen nuoren naisen elämää, vaikka ulkonäkö pettää hänet kerta toisensa jälkeen. Voiko olla tavallinen suomalainen, jos tavalliset suomalaiset katsovat, että et ole ja käyttäytyvät sen mukaan?

Nuorempi sisar Leila puolestaan elää läpi yläastetta äidin kiristäessä kodin sääntöjä ja Leilan liikkumavaraa yhä pienemmäksi etsiessään tietä lähemmäs profeettaa ja jumalaa. Luokan nokkimisjärjestyksessä Leila on alimpana: edes muut koulukiusatut eivät halua liittoutua hänen kanssaan. Miten näillä eväillä voi selvitä järjissään aikuisuuteen ja elämään?

Holmström kuljettaa tyttöjen kohtaloita epälineaarisesti, sillä lukija koukutetaan kirjan pariin selvittämään, mitä toiselle sisarelle oikein tapahtui samalla kun hän seuraa, miten toinen sisar tästä kaikesta selviytyy. Rakenne vaikeuttaa tarinan palasten seuraamista kirjan alkupuolella, mutta toisaalta säästää lukijan runsailta, toisteisilta selityksiltä, joiden houkutusta kirjailija on välttänyt onnistuneesti. Selitysten kohteena ovat uskonnolliset käytännöt tai historia niiltä osin kuin kirjailija ei ole kyennyt selittämään ilmiöitä käytännön esimerkkien kautta.

Itämaa onkin varsin tarinakeskeinen, sisällöltään konstailematon, tähän päivään ankkuroituva nuorten (aikuisten) romaani, joka käsittelee sitä, miten nuori ihminen joutuu luovimaan kodin kulttuurin ja yleisen kulttuurin välillä. Sekä kulttuurien että juonenkäänteiden jännitteet pysyvät intensiivisinä läpi kirjan. Holmström tasapainoilee perinteisen tyttökirjan ja feministisen chick litin välimaastossa.

Heillä on uudet Guess-laukut, mutta tuntuu kuin [hän] ei oikein jaksaisi roikkua mukana kaikissa käänteissä ja pysyttelee yhä myös viimevuotisessa Guccissa, joka alkaa olla jo vähän kulunut, kun sitä on riepoteltu ympäri koulunpihaa niin monta kertaa. (s. 206)

Islamin tuomat erityispiirteet vallitsevat erilaisuusdiskurssia, mutta tunneilmasto on tuttu melko lailla kenelle tahansa, joka on koskaan joutunut sovittelemaan itseään hiukan eri muottiin riippuen siitä, ollaanko kotona, koulussa vai kadulla. Holmströmin sosiaalisen tarkkailijan silmä havaitsee erilaisuuden kautta myös tyypillisen.

Kauhistuneena hän tönäisi kundin pois, ja kundi levitti kätensä ja hoippui taaksepäin. Silmät olivat puoliksi kiinni, ja kundi oli niin kännissä että pysyi tuskin pystyssä. Musiikki jyskytti hänen päässään, rumpupalikat tuntuivat hakkaavan häntä pienin iskuin ympäri kroppaa: haram, haram, haram, haram. 
 - Pihtari! huusi poika ennen kuin kompasteli matkoihinsa. (s. 113)

Syystä tai toisesta, kirjailija joutuu kirjan lopussa antamaan periksi uskottavan rajoja kolkuttelevalle loppuratkaisulle, joka on paitsi toiveikas, myös järkyttävä. Myös kirjan suomenkielinen nimi hämmentää irtonaisuudessaan. Ruotsinkielinen Asfaltänglar kuulostaisi Asfalttienkeleiksi käännettynä, toisin kuin kirjailija itse uskoo (Bbl, 15.3.2013), kuvaavammalta ja asiapitoisemmalta, etenkin kun asfalttienkeleiden merkitys lasautetaan kirjassa lukijan kasvoille. Holmströmin feministinen pohdinta, joka puoltaa paikkansa romaanissa erinomaisesti, ja jota tarkastellaan ansiokkaasti monesta näkökulmasta, annostellaan välillä liian osoittelevasti.

Yhdessä nämä tekijät luovat vaikutuksen, että kirjailijalle ei itselleen olisi aivan selkiytynyt, minkä ikäiselle lukijalle hän kirjoittaa. Toivottavasti kaikenikäiset lukijat löytävät Itämaan, sillä se kertoo koskettavasti ja uskottavasti teinien (noiden aikuisten yhteiskunnan iätiulkopuolisten) elämästä nyky-Helsingissä, jossa monikulttuurisuus asettaa oman äänensä ja paikkansa löytämiselle lisähaasteita.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)

Norjalainen Gaute Heivoll voitti vuoden 2012 Blogistanian Globalia-palkinnon autofiktiivisellä dokumenttiromaanillaan Etten palaisi tuhkaksi. Romaanissaan Heivoll kohtaa oman ja tuttaviensa menneisyyden itseymmärrykseen pyrkivän, elämän sattumanvaraisuuden edessä polvilleen lankeavan ihmetyksen kautta. Itseymmärryksestä kasvaa monisäikeinen, tiheätunnelmainen  inhimillisyyden tutkielma, joka hurmaa sileällä, kaikki aistit huomioivalla rehdillä kerronnallaan.

Kuvassa oli muitakin lapsia, kaikilla palava kynttilä käsissä. Kului neljä viisi sekuntia.  Sitten äkkiä. Sehän olen minä. Sinä hetkenä se alkoi,sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. ... Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi kuin melkein suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin. (s. 23-24)

Etten palaisi tuhkaksi kertoo rinnakkain kahden paikallisesta tuppukylästä kotoisin olevan pojan kasvutarinat. Poikia yhdistää niin kunnollisuus kuin ulkopuolisuus, sillä kumpikin heistä pyrkii elämään mahdollisimman kiltisti, mutta kumpikaan heistä ei oikein tahdo päästä sisälle kyläympyröihin. Ulkopuolisuuden kirous kasvattaa sisäistä painetta, jonka purkautuminen vaatii uhrinsa.

Etten palaisi tuhkaksi -romaanin jännitysnäytelmänomainen historiallinen tausta perustuu Gaute Heivollin syntymävuonna hänen kotipitäjäänsä piinanneeseen murhapolttojen sarjaan ja sen selvittelyyn. Kirja on kuitenkin pikemminkin kasvukertomus kuin jännäri, sillä syyllinen paljastuu varsin alussa. Kasvukertomusten avulla kirjailija rinnastaa murhapolttajan tarinan omaansa kysyen, miten tässä näin kävi. Hän näkee yhtäläisyyksiä rakastavissa perheissä, lapsuuden harrastuksissa ja kiinnostuksen kohteissa ja toisaalta myös kriiseissä sekä vaikeuksissa.

Siinä missä kirjailija tuntee oman tarinansa läpikotaisin, toisen pojan tarinaan jää Heivollin empaattisimmista ja tarkimmista tutkimusyrityksistä huolimatta aukkoja. Omasta tarinastaankin Heivoll joutuu välttämättä poimimaan rusinat, eikä hän Proustiksi pyrikään. Hypoteettisyys on kuitenkin Etten palaisi tuhkaksi -romaanissa kiehtovaa. Vaikka on pelottavaa, ettemme tiedä, läpikotainen selvitys olisi kuitenkin vaikuttanut epäuskottavalta. Yhä uudestaan ja uudestaan nousee kuitenkin ajatus, että tasapainoisen ihmisyyden toteutumisen ehtona on aito yhteys niin omaan itseen kuin toisiinkin ihmisiin. Kun toinen näistä on heikoilla, toinen voi paikata.

Ystäväni. Minun on saatava kirjoittaa tämä, etten palaisi tuhkaksi. (s. 306)

***

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin: Reeta, Arja, Laura, Anki, Leena, Hanna, Katja, Sonja, Liisa, Paula, Erja, Maria, Susa, Aletheia, Karoliina, Rva Kepponen, Jenni, Tuulia, Minna, Minna J., Anna Elina, ja Mari A.

***

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Suom. Päivi Kivelä

Kansi: Anna Makkonen

WSOY 2012

307 s.

Norjank. alkup. Før jeg brenner ned

Anne Leinonen: Viivamaalari

Anne Leinonen: Viivamaalari (Atena 2013)

Anne Leinosen romaani Viivamaalari pohtii  taidetta ja taiteen merkitystä dystooppisessa, vahvaan byrokratiaan ja heikkoihin ihmisten välisiin yhteyksiin perustuvassa tulevaisuuskuvassa. Viivamaalari on spekulatiivista fiktiota, jossa käsitellään tällä hetkellä varsin ajankohtaisia yhteiskunnallisia kipupisteitä. Siinä viedään äärimmilleen ajatus jatkuvan muutoksen tai kehityksen kourissa heittelehtivistä ihmisistä ja ihmisyydestä pätkätyölle ja pätkäihmissuhteille perustuvassa yhteiskunnassa. Leinosen tarina kylmää sydäntä näyttäessään, miten pätkäily asettaa ihmisen oman elämänsä syrjäkylille keskellä kaupunkia asuessaankin. Voiko pätkien kirouksesta selvitä?

Viivamaalarin päähenkilö on keski-ikäinen nainen, joka on näivettynyt yksinäiseksi siirtyillessään pätkätyöpätkistä toisiin. Pisimmän työsuhteen aikainen työpari on yhä kuvioissa mukana, mutta nyt on uuden työn vuoro. Työvoimatoimistossa virkailija arpoo hänelle seuraavan työpätkän:

"Työluokka L336. Luokittelemattomat taidetehtävät, käsitetaiteilija. Tavoitteena on suunnitella ja ideoida uutta taidetta. Työn suorituspaikka: vapaavalintainen, työn kesto: avoin." ...                            - Minusta olisi enemmän hyötyä jossakin toimistossa. Tai ihan vaikka kaupan kassalla. Osaan pussittaa ostokset tiiviisti.                                                                                                                          - Ymmärrän, hän sanoo tavoitellen ääneensä myötätuntoa.  - Päätöksestä ei voi kuitenkaan valittaa.   (s. 16)

Käsitetaide ei ala sujua luonnostaan tottumattomalle. Niinpä hän lyöttäytyy valkoisella maaliviivalla kaupunkia jakavan Ursulan seuraan ja oppilaaksi. Kaupunkia maalatessa elämä ja koko maailma alkaa näyttää uudelta, välillä uhkaavaltakin. Käsitetaiteen avulla päähenkilö tekee matkaa niin itseensä kuin tutkii maailman rajoja.

Viivamaalari on juonenkehitykseltään downshiftaava trilleri: yhteiskuntaan ja paikallisen ympäristön omituisuuksiin tutustuminen on spekulatiiviselle fiktiolle tyypilliseen tapaan keskeistä. Leinonen on kuitenkin onnistunut liittämään tällaisen tarkkailun luontevaksi osaksi päähenkilön tahmeaa kehitystä käsitetaiteilijana.

Pidättyväinen kielenkäyttö ja melko steriili tunneympäristö, jotka selittyvät niin päähenkilön kuin fyysisen ympäristön luonteilla, vapauttavat lukijan sightseeingille kirjailijan luomaan maailmaan. Toisaalta kasvavassa uhkan tunteessa ja kasaantuvissa mysteereissä olisi ollut potentiaalia aiheuttaa suurempaakin liikutusta ja ennen kaikkea myötatuntoa päähenkilöä kohtaan. Tämä olisi lisännyt juonenkehityksellistä mukaansatempaavuutta.

Viivamaalarin yhteiskunnalliset teemat nousevat kirjan tärkeimmäksi anniksi. Pätkittäin elämisen inhimillinen hinta näyttää Viivamaalarissa kovalta sen muokatessa ihmisistä pelokkaita kuoria, jotka eivät uskalla kiintyä mihinkään tai kehenkään tai ylipäänsä tuntea mitään, saati sitten suunnitella elämää nykyhetkeä pidemmälle. Tuleeko tällainen elämästä syrjäytyminen, jopa yhteiskunnan toimesta järjestetty syrjäyttäminen lisääntymään tulevaisuudessa? Leinosen romaanissaan esittämä tarkka havainnointi ei toivottavasti ennusta tulevaa kuten 1984, vaan jää elämään ainoastaan fiktiossa.

***

Anne Leinonen: Viivamaalari

Kansi: Laura Noponen

Atena 2013 

 

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Miina Supinen: Apatosauruksen maa (WSOY 2010)

Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa nyrjäyttää ihan tavallisen suomalaisen arjen hiukan vinksalleen mitä inhimillisimmillä tavoilla. Kokoelman 21 novellia raportoivat henkilökohtaisesta näkökulmasta katsellen, miltä elämä maistuu. Supisen kevyt eläytyminen novellien päähenkilöihin ja tarkkaileva tunnelmointi riemastuttaa lukijaa läpi kokoelman.

Se katto, se ruma pilvikatto, joka oli peittänyt koko kaupungin, aiheutti minulle ahtaanpaikankammon. Ja sitten aina joku sietämätön lande alkoi kertoa, kuinka hänen kotopuolessaan oli paremmat talvet. Aivan kuin se olisi hänen ansionsa. Ja mikä muka on parempi talvi? Sellainen, joka ei tule ollenkaan? (s. 159)

Apatosauruksen maassa Supinen tarkkailee ja kommentoi arkisen elämän ilmiöitä. Hän vinksauttaa tavanomaisen mielenkiintoiseksi liiottelun avulla: elämän absurdius näyttäytyy näissä novelleissa kirsikkana kakussa, toteutuneina haaveina tai todellisina keinoina. Väsynyt äiti saa lapseensa painovoimankumoamisnapin, performanssitaiteilija ja suuhygienisti löytävät yhteisen sävelen ja kaamosmasennus paranee kertakaikkiaan kirkasvalolampulla. Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä liikutaan elämäntaiteen ja kolmannessa ihmissuhteiden moninaisilla tasoilla. Keskimmäinen, löyhästi äitiyden ja lapsiperhetematiikan ympärillä kiehnäävä osa, miellytti minua eniten.

Lapsi kurotteli pöydän yli ja silitti avokämmenellä paistia, vaikka tiesi, ettei se ollut hyvien tapojen mukaista. Ymmärsin häntä hyvin - jokin siinä paistissa oli niin kiinteää ja eloisaa, että teki mieli silittää. "Norsu! Norsu!" lapsi sanoi. (s.96-97)

Supisen novellit ovat elämänmakuisia, mutta eivät liian. Ne ovat vaivattomia ja mutkattomia lukea, mutta jättävät kuitenkin jälkeensä painaviakin ajatuksia. Apatosauruksen maa ei kahlitse lukijaa tavanomaiseen, muttei myöskään pakota suhteeseen uskomattoman kanssa. Tämä hyvin tasapainoinen, velmuileva novellikokoelma viekottelee löytämään satumaisen arjen harmaudestakin.

***

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kansi: Elina Warsta

WSOY 2010

173 s. 

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Into 2012)

Sergei Lukjanenkon Yöpartio on trillerimäistä urbaania fantasiaa, jonka läpitunkevana teema on hyvän ja pahan, valon ja pimeän, välissä tasapainottelu. Fantastinen tulee esiin silmiinpistävimmin hahmoissa: päähenkilö Anton Gorodetski painaa duunia Yöpartiossa hyvisvelhojen leivissä. Yllättäen myös romaanin tapahtumapaikka, 1990-luvun Moskova, onnistuu vaikuttamaan venäläistä kulttuuria tuntemattomasta lukijasta lähes uskomattomalta ympäristöltä. Yhdistelmä on läpitunkevassa uhkaavuudessaan ja läpikuultavassa sivistyksessään tuore ja uskottava.

Yöpartion perusasetelma perustuu tavallisten ihmisten ja yliluonnollisia kykyjä tai ominaisuuksia omaavien enemmän tai vähemmän ihmismäisten olentojen yhteiselon järjestämiselle. Tätä asetelmaa tutkaillaan läpi romaanin sen päähenkilön Anton Gorodetskin kautta. Anton on keski-ikää lähenevä kenttäduunariluokan velho, joka joutuu romaanin kolmessa eri tarinassa koville suhteessa niin omiin kykyihinsä kuin omaan moraliinsa nähden. Vaikka romaani on jaettu kolmeen osaan, ne etenevät kronologisesti ja temaattisesti valintojen, tekojen ja seurausten lakia noudattaen.

Yöpartion yliluonnollisen kyllästämä yhteisö pysyy koossa vain vuosisatoja sitten solmitun sopimuksen sääntöjä noudattamalla, mutta yhteisön muodostavilla yksilöillä on niin viettejä kuin vaikuttimia, jotka johtavat sääntöjen rikkomiseen. Mitä siitä seuraa ja ovatko seuraamukset oikein? Lukjanenko tuntuukin pohtivan urbaanin fantasian keinoin tosimaailman ongelmia.

Rappioromanttinen Moskova, jossa jokainen auto on pimeä taksi ja jossa niin hyvät kuin pahatkin velhot ovat vain yksi toimija muiden joukossa, toimii erinomaisesti valtasuhteiden ja yhteiskuntajärjestyksen pohtimisen näyttämönä.

Juoksin kioskille, heitin myyjälle kaksi kolikkoa ja sanoin hampaitani piilotellen:                                  - Pikkupullo votkaa.                                                                                                           Finninaamainen nuorukainen ojensi neljänneslitran pullon hitaanoloisin liikkein, liekö itsekin ottanut päivän mittaan lämmikettä. Sitten hän lausui rehellisen varoituksen:                                                     - Votka on vähän huononlaista. Dorohovskajaa, ei mitään myrkkyä, mutta ei nyt kovin hyvääkään... (s. 20)
 
Yöpartion suomennos on erinomainen, sikäli kuin venäjää osaamaton pystyy tällaisen lausunnon antamaan. Mutta lukukokemus oli erinomainen, teksti luistaa siloisen pehmeästi kuin sametti. Myös lukuisat lyriikkapätkät toimivat jopa suomennoksina. Erinomaista työtä Arto Konttiselta. Sarjan seuraava osa, Päiväpartio, ilmestyy kohtsillään, ja siinä liikutaan Yöpartion vastapuolen, pahisvelhojen Päiväpartion matkassa.

***

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Suom. Arto Konttinen

Kansi: Tex Hänninen

Into 2012

414 s.

Venäjänk. alkup. Notšnoi Dozor

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Suom. Einari Aaltonen

Kansi: Ina Kallis

Basam Books 2006

134 s.

Esp. alkup. La Casa de Papel

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän linna (WSOY 1968)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus - käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. ... Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta - 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso - muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna

 Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

266 s.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos 2012)

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kansi: Sanna Mander

Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)

Teos & Schildts & Söderströms 2012

437 s.

***

Kirjakaksikko: Menneiden joulujen lahjakirjat

Lueskelin menneiden joulujen lahjakirjoja (ei omia) näin tulevia odotellessa. Osuin onnekkaasti kahteen nykysuomalaiseen mentaliteettiin humoristisella otteella pureutuvaan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on jotain palkintojakin joskus voittanut, mm. Finlandian 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2004. Miika Nousiaisen Metsäjätti (2011) puolestaan ei ole, mikä oudoksuttaa lukukokemuksestaan suuresti nauttinutta lukijaa.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava 2011)

Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo lämminhenkisen humoristisesti kahden ystävyksen yhteen-, erilleen- ja yhteenkasvutarinan Törmälän puunjalostustehtaan kohtalonpäivinä. Nousiaisen tarinan erityisominaisuuksina ovat yleisen tiivistäminen yksilöihin katkeransuloiseen ääripisteeseen saakka ja pullamössösukupolven ilmiöiden lempeän satiirinen ymmärtäminen. Näistä aineksista syntyy tiivis moniääninen kerronta, joka hurmaa sketsikkäällä koskettavuudellaan.

Kirjan minäkertojista Pasi lähti opiskelemaan Helsinkiin, Janne jäi Törmälään, suomalaiselle peruspaikkakunnalle, "joka on olemassa, jotta nuorilla olisi joku paikka mistä haluta pois". Pasi eteni työelämässä Törmälänkin tehtaan omistavan yhtymän keskijohtoon, Janne luopui unelmistaan ja ryhtyi latomaan vaneria tehtaalla. Pasi palaa pitkän poissaolon jälkeen kotipaikkakunnalle laittamaan tehdasta lihoiksi. Pasin ja Jannen lapsuuskuvat paljastuvat vähitellen muistelujen ja takaumien kautta Pasin järjestellessä tehtaan lopunaikoja ja Jannen odotellessa niitä.

Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot piirteet.
(s. 39-40)

Nousiainen kiteyttää Metsäjätissä epäonnistempien suomalaisten laman lasten ja heidän vanhempiensa muistoja ja nykyisyyttä. Kuningas alkoholi ja yleinen pessimismi tuntuvat varjostavan niin perhe-elämää kuin tulevaisuuttakin nyt ja aina. On parempi olla yrittämättä tai toivomatta, ettei vain pety. Ne, jotka onnistuvat syntymätörmäläänsä pakenemaan, elävät sitä kuitenkin sisällään, vaikka uskottelevat muuta. Nousiainen käsittelee karvasta aihettaan uskottavasti. Tarinan kehitys ei haiskahda naminamimantroilta edes positiivisissa käänteissään. Hahmojen ja kerronnan lämminhenkisyys tuottaa lähes katarttisen lukukokemuksen vaikeita aiheita käsiteltäessä.

*** 

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY 2002)

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kaivaa esiin suomalaisen kodinomistusmentaliteetin absurdeja pohjamutia yhden miehen kohtalon kautta. Hotakaisen moniääninen kerronta paljastaa niin suomalaisten kerrostalo- kuin omakotitaloeläjien pimeät puolet hersyvän hauskasti. Juoksuhaudantie on tragikoominen veijariromaani, jossa nykysuomalainen Don Quijote kohtaa tuulimyllyjen sijaan Helsingin pientalomarkkinat.

Juoksuhaudantien päähenkilö Matti on kokkaava ja leipova pehmoisä. Kun nyrkki kerran heilahtaa, vaimo lähtee ja vie lapsen. Matti päättää saada perheensä takaisin toteuttamalla vaimonsa unelman: hän lähtee hankkimaan perheelle rintamamiestaloa. Eikä pelkästään rahalla, vaan kaikin mahdollisin keinoin. Matin ällistyttävä asunnon hankintakeinokavalkadi sisältää niin laillisia kuin laittomiakin viritelmiä, joiden mukana prosessi nielee yhä useampia ihmisiä. Hotakainen päästää useimmat heistä ääneen, ja päästää jotkin jopa kiinni vastatoimintaan. Matin taistelu kodista muuttuukin pian monen rintaman täysoffensiiviksi.

Hain vastaansanomatonta sävyä. Samaa tunnetta, jonka rintamamiestalo herättää katsojassa. Hain koivua, mäntyä ja kuusta. Leikkasin pois koristekasvit, pihatontut ja grillikatokset. (s. 162)

Hotakainen kuljettaa tarinaansa varmoin ottein moniäänisyydestä ja -juonisuudesta huolimatta. Tarina etenee reippain leikkauksin yhä absurdimpaan suuntaan, pysyen kuitenkin tiukasti teemassa. Hotakainen pohtii Juoksuhaudantiessä hahmojensa kautta suomalaista ja erityisesti suomalaisten miesten asumis- ja olemismentaliteettia. Mikä todella tekee asunnosta kodin? Kirjailijan vastaus ei sisällä sisustusvinkkejä.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kansi: Markus Pyörälä
Otava 2011

286 s.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2002
334 s.

Yann Martel: Piin elämä

© Taika. Yann Martel: Piin elämä. Kansi: Andy Bridge (Tammi 2003)

Kanadalaisen Yann Martelin kansainvälisen, Booker-palkitun läpimurtoromaanin Piin elämän kirjavaliomainen lyhennelmä voisi kuulua: intialainen teinipoika ja tiikeri matkustavat pelastusveneessä Tyynenmeren yli. Näistä lähtökohdista Martel on luonut lämminhenkisen tarinan uskomattomista ja raadollisistakin tapahtumista, joka pitää ällistyttävästi otteessaan alusta loppuun saakka. Piin elämä on puhutteleva ja koskettava lisä Homeroksen Odysseuksesta lähteneeseen haaksirikkokirjallisuuden traditioon, jossa fyysiset ja henkiset koettelemukset oudossa ympäristössä luonnon armoilla nivoutuvat saumattomasti toisiinsa filosofisiakin ulottuvuuksia tarjoten.

Piin elämän päähenkilö on intialainen Piscine Molitor Patel, jonka etunimi on peräisin pariisilaisesta uimalasta ja kutsumanimi Pii (3,14...) puolestaan omaa keksintöä, vastaliike kiusaajien keksimälle Pissille. Piin perhe omistaa eläintarhan Pondincherryssa, josta he joutuvat emigroitumaan Kanadaan vastalauseena Intian 1970-luvun sisäpolitiikalle. Uskonnoista ja eläimistä kiinnostunut Pii, perhe ja eläintarhan amerikkalaisiin eläintarhoihin myydyt eläimet lähtevät seilaamaan Tyynenmeren yli rahtilaiva Tsimtsumilla. Tsimtsumin haaksirikosta selviytyy yksi pelastusvene, jossa alkaa elämän ja kuoleman, uskon ja epätoivon, toivon ja luovuttamisen taistelu, jossa ihminen, eläimet ja ympäröivän luonnon voimat ovat yhtäaikaisesti toistensa vihollisia ja liittolaisia. Pii käy matkallaan läpi äärimmäisen kasvutarinan, jonka aikana myös lukijan epäuskon rajat haastetaan.

Haaksirikkoromaanina Piin elämä asettuu Robinson Crusoen ja Gulliverin retkien välimaastoon. Gulliverin retkien tavoin Piin elämä kommentoi nykyelämän ilmiöitä. Vahvimpana pohdinnan kohteena kirjan alussa on uskon ja tieteen, vaistomaisten tarpeiden ja kulttuurin pintasilauksen (näennäinen) ristiriita, jota Piin elämä Tsimtsumin haaksirikon jälkeen jäsentää monin tavoin tarinan kuluessa. Crusoesta poiketen Piillä vain ei ole saarta, pelkästään pelastusvene ja Perjantainakin häärii 250-kiloinen Bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Silminnäkijän ja omakohtaisen kokijan kertomuksesta on kuitenkin kyse: Martel rakentaa tarinaansa uskottavuutta niin reportterimaisen kirjailijakertojan kuin tarinaansa kertovan päähenkilön avulla. Piin elämässä yksinkertainen perusasetelma johtaa juonivetoisuuteen. Onneksi kirjailija luo taidokkaasti hetken ja pienten ihmeiden draamaa. Tarinan filosofiset ulottuvuudet voivat pohdituttaa pitkäänkin lukijaa, joka haluaa kirjailijan hienovaraisiin vihjeisiin tarttua, mutta juonivetoisuus antaa lukijalle vapauden valita seikkailua korostavan luennan. Valinnan vapaus ja lopun käänteet korostavat kirjan teemoja parhaalla mahdollisella tavalla.

Piin elämä on yksi uusintaensikertakirjoistani: siitä tuntuu löytyvän jotain uutta jokaisella lukukerralla. Siitä huolimatta, että poika ja tiikeri vain seilaavat meren yli. Vähintään keskikokoinen ihme on se.

***

Tällä kertaa tartuin kirjaan uudelleen Ang Leen joulun alla ensi-iltansa saavan 3D-elokuvan takia. Leffasta promotilaisuudessa näkemäni 12 minuuttia vahvistivat käsitystäni Järki ja tunteet (1995) -ohjaajan Ang Leen nerokkuudesta romaaniadaptaatioiden luojana, sillä kirjan läpitunkeva lämminhenkisyys oli tavoitettu erinomaisesti myös elokuvassa. Samalla ällistyin 3D:n käytöstä. Tekniikka on tässä elokuvassa todellakin valjastettu tarinan ja katsojan palvelukseen. Romaanin merellistä ulottuvuutta visualisoidessaan Ang Lee yhdistää parhaan avaraluontomaisen dokumentaarillisuuden ja Martelin uskomattoman kokemuksellisuuden leffakatsojan kokemuksen korottamiseksi ihailusta ihmeen puolelle. 

Piin elämän ensi-ilta Suomessa on 21.12. Toivottavasti maailmanloppu tulee vasta kun olen tämän leffan katsonut. Elokuvan ansiosta Tammi on myös ottamassa lokakuussa pokkaripainoksen suomennoksesta, joten romaanin ehtii saada käsiinsä ja lukea ennen ensi-iltaa.

***

Yann Martel: Piin elämä

suom. Helene Bützow

kansi: Andy Bridge

Tammi, 2003

394 s.

***

Visuaalista tunnelmointia Ang Leen elokuvasta Piin elämä. Ensi-ilta 21.12.2012. © Twentieth Century Fox.

Kesäodysseia: Alku aina hankalaa...

James Joyce ja Sylvie Beach Shakespeare and Companyssa vuonna 1922. Huomaa taustalla Sporting Times -lehden mainosjuliste, "The Scandal of 'Ulysses'". Lehden arvostelija ei tykännyt. Kuva: http://library.buffalo.edu/pl/exhibits/joycebloomsday/caseV/index.html

"Kesä, riippumatto ja James Joycen Ulysses." Jotensakin näin visioin keväällä, kun innostuin Leevi Lehdon uudesta suomennoksesta. Todellisuus on osoittautunut hiukan vähemmän idylliseksi, ja käytännön ristipaineista johtuen kirjaa on tullut luettua kotona parisen sivua kerrallaan mökkipäivien välissä.[/caption]

Olen kuitenkin edennyt Ulysesseksessa (Gaudeamus 2012, suom. Leevi Lehto) jo sivulle 111 saakka, toisin sanoen kuuluisan ulkohuussikohtauksen ohi. Kyseisestä kohtauksesta ja ylipäänsä Joycen ihastuksesta alapään asioihin nousi suuri kohu ensimmäisissä ammattilaiskritiikeissä vuonna 1922.

Tähän mennessä tapahtunutta: yksi tyyppi on päässyt aamupalan kautta kämpästään kavereiden kanssa ulos leikkimään. Toinen tyyppi tekaisi vaimolleen ja itselleen aamupalan ja läksi kaupungille postailemaan. Ne ja ne kaikki muut tyypit pohtivat juttuja aika paljon (paitsi se vaimo). Eli ikäänkuin twiittaavat tosi ahkerasti, paitsi että eivät tietenkään twiittaa, koska niillä ei ole kuin alapään vehkeitä käytettävissä, mutta ne ajatukset ilmestyvät paperille yhtä takuuvarmasti ja satunnaisesti kuin Twitteriin. Toinen tyyppi ja sen vaimo harrastaa salarakkauksia kirjeitse.


Tällä lukukerralla olen havainnut Ulysseksessä yllättävän monia positiivisia puolia. Tajunnanvirtamaisuus toimii, vaikken yleensä perusta tajunnanvirtaromaaneisesta. Erityisen ihastuttavaa on toistaiseksi ollut vuosisadan alun Dublinin kokeminen ikäänkuin aikalaisen silmien läpi.

Vaikka tekninen toteutus ei ehkä ole maailman käyttäjäystävällisin niin kirjan fyysisten ominaisuuksien kuin (alkuperäisen) sisällön uudissanojenkaan puolesta, Leevi Lehdon suomennos on erinomainen ja varmasti tärkein syy sille, että Joycen tajunnanvirta virtaa pykimättä myös suomeksi. Suomennos pyrkii jäljittelemään alkuperäisen yllättävyyttä ja kekseliäisyyttä, ilman että lopputulos on liian teennäinen. Hen-pronominista voi toki olla monta mieltä. Itselleni se särähtää silmään joka kerta, mutta pakko myöntää, että se on käytännöllinen ajoittain, kun samassa lauseessa viitataan yksikön kolmannessa useamman henkilön suhteen.

Lehdon alaviitteet ovat myös ällistyttävän runsaat ja perusteelliset, vaikka tietysti on ollut pakko tehdä valintoja, eikä helpoimpia alluusioita ole nootitettu. Alaviitteiden runsaus hidasti aluksi lukemista, kunnes päätin kiinnittää huomiota vain mielenkiintoisimmilta vaikuttaviin. Liitteisiin en ole edes koskenut, mutta niistä on varmasti apua Ulysseksen kanssa ensi kertaa painivalle tai tarinan lisäksi kirjallista salapoliisintyötä tekeville. Sitä voikin halutessaan tehdä monella tasolla, fiktion ja toden välisestä, avainromaanimaisesta rajankäynnistä läpikirjalliseen, erityisesti länsimaisen ja erityisesti brittiläisen kirjallisuuden kaanonin intertekstuaaliseen käsittelyyn.

Minä olen päättänyt nauttia tällä kertaa tarinasta ja antaa tajunnanvirran huuhdella kesäsateen tavoin. Kevyet knoppailut sallittuja. Kirjasta kiinnostuneet: käykää katsomassa myös Buffalon yliopiston erinomainen internet-näyttely Joyceen ja Ulyssekseen liittyen.

***

James Joyce: Ulysses

Suom. Leevi Lehto engl. alkup. Ulysses (1922)

Kansi: Jukka Aalto

Gaudeamus, 2012

***

Terry Pratchett: Posti kulkee

Terry Pratchett: Posti kulkee.

Terry Pratchettin Kiekkomaailman uusin suomennettu otus opus, Posti kulkee, on ylistyslaulu  nörteille, luoville ratkaisuille ja tilanteisiin heittäytymiselle. Tämän hupifantasiaromaanin suomenkielinen nimi kuvaa kirjan pääteemaa, joka liittyy kirjaimellisesti viestien kuljettamiseen paikasta toiseen. Alkuperäiskielinen nimi Going Postal liittyy kirjan lähes vimmaiseen intoon suomia suur- tai monopoliyhtiöiden markkinaetiikkaa ja työntekijöiden alati surkeutuvia työoloja.  Posti kulkee oli ehdolla sekä Nebulan että Locuksen saajaksi ilmestymisvuonnaan 2004.


Posti kulkee -teoksen (Karisto 2012, suom. Mika Kivimäki alkup. englanninkielisestä teoksesta Going Postal) sankari on Tahmee von Lipwig, huijari-puijari, jonka Lordi Vetinari pelastaa hirsipuusta ihan vaan istuttaakseen hänen Ankh-Morporkin lähes kuolleen postitoimiston johtoon. Lordi Vetinari on nimittäin kyllästynyt tapaan, jolla postitoimiston syrjäyttänyttä nykyaikaista ja nopeaa viestintävälineistöä, semaforitorneja hallitseva yhtiö (ja etenkin sen johtokunta) riistää niin asiakkaitaan kuin työntekijöitään maksimoidakseen voitot.

Posti kulkee on Pratchettille tyypillisesti hyvin päähenkilövetoinen tarina, joka repii huumoria pääteemoistaan päähenkilön toimien avulla ja ohella. Ankh-Morporkin uusin päähenkilö Tahmee von Lipwig on yksi näistä Pratchettin ihastuttavista antisankareista, joka innoittuu käyttämään luonnollisia kykyjään luovin tavoin etenkin ääriolosuhteissa. Joita tuntuu tukkoisessa postitoimistossa tipahtelevan hänen eteensä tuon tuostakin, milloin hän ei kirjaimellisesti tipahda niihin. Tahmee ei koskaan lakkaa yrittämästä, ja mitä kovemmaksi panokset käyvät, sitä enemmän Tahmee korottaa omiaan.

Vaikka Lordi Vetinari onkin Tahmeen suorituksista positiivisesti yllättynyt, Suuren Runkolinjan
roistot johtokunnan jäsenet eivät kauheasti tykkää Tahmeen työn tuloksista, semaforia hitaammasta, mutta nykyisellään varmemmasta ja huomattavasti halvemmasta viestinkuljetusjärjestelmästä. Niinpä Tahmee joutuu piakkoin sekä kehittämään postitointa että pakoilemaan salamurhaajia, tutustumaan yliopiston toimintaan ja luonnollisesti myös liehittelemään luotettavimpien työntekijöidensä Golemien ammattiyhdistyksen puhenjohtajaa. (Huom. viimeinen toimi on ihan oman valinnan tulosta.)


Suomentaja Mika Kivimäki on tehnyt tämänkin Kiekkomaailma-teoksen kanssa erinomaista työtä. Kirjan huumori ei ehkä ole yhtä poksahtelevan silmiinpistävää kuin useimpien Pratchettin aiempien teosten, sillä sanaleikeillä ei ole yhtä keskeinen osa. Niiden sijaan kirjan temaattinen asetelma on herkullinen, nähtävästi lähes loputon lähde tosielämän peilaamiselle: Pratchett vetää vain peliin mielikuvitusta muokatakseen nykymaailman ilmiöt fantasiamaailmaansa sopivaksi ja sitten kaikki nupit kakkoon. Tragedialla on tälläkin kertaa pienimuotoinen osansa, mutta tavallista Pratchettia monipuolisemmin. Niinpä Posti kulkee on yllättäen myös yksi koskettavimmista Kiekkomaailmaromaaneista.

Teemojensa puolesta tämä lähes kymmenen vuotta sitten kirjoitettu romaani on erittäin ajankohtainen, mikä onkin pitänyt sen huumorin varsin tuoreena. On hyvää ahneutta ja huonoa ahneutta, ja tärkeintä on edelleen kohdella ihmisiä (ja muita inhimillisiä olentoja) ihmisinä. Posti kulkee naurattaa ja jättää hyvän mielen. Erinomainen kesäpala.

Jos lukeminen ei kuitenkaan huvita, Posti kulkee myös Sky1:n kaksiosaisena minisarjana vuodelta 2010. Karisto suomennuttanee myös Pratchettin seuraavan Tahmee von Lipwig -romaanin, Making Money, joten nyt on juuri oikea aika hypätä Tahmeen kyytiin.

***

Terry and Lyn Pratchett: Posti kulkee (Going Postal)

kansi: Paul Kidby

suomennos: Mika Kivimäki

Karisto 2012

398 s.