Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Miina Supinen: Apatosauruksen maa (WSOY 2010)

Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa nyrjäyttää ihan tavallisen suomalaisen arjen hiukan vinksalleen mitä inhimillisimmillä tavoilla. Kokoelman 21 novellia raportoivat henkilökohtaisesta näkökulmasta katsellen, miltä elämä maistuu. Supisen kevyt eläytyminen novellien päähenkilöihin ja tarkkaileva tunnelmointi riemastuttaa lukijaa läpi kokoelman.

Se katto, se ruma pilvikatto, joka oli peittänyt koko kaupungin, aiheutti minulle ahtaanpaikankammon. Ja sitten aina joku sietämätön lande alkoi kertoa, kuinka hänen kotopuolessaan oli paremmat talvet. Aivan kuin se olisi hänen ansionsa. Ja mikä muka on parempi talvi? Sellainen, joka ei tule ollenkaan? (s. 159)

Apatosauruksen maassa Supinen tarkkailee ja kommentoi arkisen elämän ilmiöitä. Hän vinksauttaa tavanomaisen mielenkiintoiseksi liiottelun avulla: elämän absurdius näyttäytyy näissä novelleissa kirsikkana kakussa, toteutuneina haaveina tai todellisina keinoina. Väsynyt äiti saa lapseensa painovoimankumoamisnapin, performanssitaiteilija ja suuhygienisti löytävät yhteisen sävelen ja kaamosmasennus paranee kertakaikkiaan kirkasvalolampulla. Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä liikutaan elämäntaiteen ja kolmannessa ihmissuhteiden moninaisilla tasoilla. Keskimmäinen, löyhästi äitiyden ja lapsiperhetematiikan ympärillä kiehnäävä osa, miellytti minua eniten.

Lapsi kurotteli pöydän yli ja silitti avokämmenellä paistia, vaikka tiesi, ettei se ollut hyvien tapojen mukaista. Ymmärsin häntä hyvin - jokin siinä paistissa oli niin kiinteää ja eloisaa, että teki mieli silittää. "Norsu! Norsu!" lapsi sanoi. (s.96-97)

Supisen novellit ovat elämänmakuisia, mutta eivät liian. Ne ovat vaivattomia ja mutkattomia lukea, mutta jättävät kuitenkin jälkeensä painaviakin ajatuksia. Apatosauruksen maa ei kahlitse lukijaa tavanomaiseen, muttei myöskään pakota suhteeseen uskomattoman kanssa. Tämä hyvin tasapainoinen, velmuileva novellikokoelma viekottelee löytämään satumaisen arjen harmaudestakin.

***

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kansi: Elina Warsta

WSOY 2010

173 s. 

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karila: Gorilla (Otava 2013)

Juhani Karilan esikoisnovellikokoelma Gorilla hyökkää suomalaiskansallisella maagisella realismilla. Jälki muistuttaa Julio Cortázarin hengentuotteita, sikäli mikäli Cortázar olisi isketty keskelle suota seuranaan leijonapullo, lenkkimakkara ja Arto Paasilinna. Kokoelman 12 vaihtelevanlaatuista novellia pitävät otteessaan hengästyttävän vauhdikkailla hypähtelyillään arkipäiväisestä uskomattomaan, sotakertomuksista pornoon, hupaisasta haikeaan.

Uistelussa venekunnan työnjako oli seuraava: Teppo ohjasi venettä ja valvoi potkurivirtaan kiinnitettyä vapaa. Kivi piti Tepon olemassa ja tappoi haukia. Jalkapalloilija valvoi oikealle ja vasemmalle viritettyjä vapoja.                                                                                                               
 Haukien työ oli tarttua uistimiin. Hauet eivät työskennelleet hyvin. (s. 41)

Gorillan 12 novellissa liikutaan hyvin erilaisissa ympyröissä. Osa novelleista sijoittuu maalais-, jopa erämaisemiin, osalla on tutuntuntuisia akateemisia kokemuksia taustallaan ja jotkut ottavat kantaa taidekokemukseen. Myös absurdin taso vaihtelee kevyestä toden ja epätoden välisellä viivalla hypähtelystä täyteen absurdismiin. Novelleja yhdistää lähinnä Karilan tyyli, napakoiden päälauseiden kuumeinen vyöryttäminen onnettomaan loppuun saakka. Loppujen kaavamainen onnettomuus onkin Karilan suurin heikkous, sillä yksi maagisen realismin suurin ilon aihe lukijalle on täydellinen arvaamattomuus.

Juuri muita heikkouksia ei tässä novellikokoelmassa olekaan. Riippumatta siitä, arvottaako tappajakanan eksistentialistisen järkytyksen korkeammalle kuin pianonsoitonopettajan uudelleensyntymisen sadomasokistisen seksin kautta tai akateemisen Platonin luolan, Gorilla villitsee alitajuntaa koettelemalla etuaivolohkon tavanomaisia kytkentöjä. Gorilla vaatii astumaan epämukavuusalueelle ja hyppäämään käsittämättömän kyytiin.

***

Julkaisimme muuten Kirjanurkan Kirsin kanssa arvostelumme yhtä aikaa. Miten Kirsi arvosti?

***

Juhani Karila: Gorilla

Kansi: Safa Hovinen

Otava 2013

140 s.

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Suom. Einari Aaltonen

Kansi: Ina Kallis

Basam Books 2006

134 s.

Esp. alkup. La Casa de Papel

Charles Dickens: A Christmas Carol

© Taika. Charles Dickens: A Christmas Carol.

Pitkäperjantai oli pitkä, muttei riittävän pitkä yhden Dickensin lopetteluun. Sain A Christmas Carolin kuitenkin lopetettua pääsiäisen aikana. Työn ja tuskan takana oli se. Joka tapauksessa, jänisräikkä ja paukkuserpentiiniä, olen lukenut elämässäni yhden Dickensin loppuun saakka. Kylläpä tuntuu nyt uskomattoman sivistyneeltä ja asiaankuuluvalla hartaudella Dickensin juhlavuotta viettäneeltä.
Charles Dickensin A Christmas Carol (Minster Classics 1970, alkup. 1843) on maailman tunnetuimpia joulusatuja. Se on Dickensiksi siedettävän lyhyt, oma versioni oli kokonaisuudessaan (lyhentämättömänä versiona) 128 sivua suht isokokoista fonttia pokkarikoossa. Myös 128 sivua kohtuullista tylsyyttä, joten tämä arvio menee valitettavasti juonireferaatiksi.

A Christmas Carol on psykologinen kummitustarina, jossa saita ihmis- ja joulunvihaaja Ebenezer Scrooge ymmärtää ihmisten välisen läheisyyden ja kansakuntaa yhdistävien juhlapyhien merkityksen. Tarinan opetus liittyy joulun sanomaan: ihmisen ei ole hyvä yksin ja hyvästään kannattaa jakaa, sillä se tuottaa iloa ja onnea paitsi muille, myös itselle.

Tarina alkaa jouluaattona, kun pitkän päivän bisneksessään häärinyt Ebenezer joutuu kohtaamaan ällöttäviä jouluinnokkaita, jotka kehtaavat oikein toivotella hyvää joulua ja kutsua kylään, vaikka joulun takia menee hyvä työpäivä hukkaan. Aattoiltana Scrooge vetää kauravelliä ja näyttää hapanta naamaa, vaikkei ketään kiinnosta.

Scrooge saa yllättävän vieraan, jonka kahleet ne kolisevat kilinkolin-kilinkolin: hänen juuri henkensä heittänyt liikekumppaninsa Marley tuo sanomaa tuonpuoleisesta ja toimii Scroogen uudelleensyntymän kätilönä. Kummitus-Marley varoittaa, että Scroogelle käy yhtä huonosti, ellei hän paranna tapojaan. Marley on hyvää hyvyyttään tuonpuoleisessa diilannut Scroogelle pelastuksen kolmen hengen muodossa.

Ja niinpä jouluyön aikana Scrooge syntyy uudestaan menneiden, nykyisen ja tulevien joulujen henkien avustamana. Menneiden joulujen henki näyttää Scroogelle lapsuuden ja nuoruuden onnellisia jouluja, nykyisen joulun henki puolestaan, millaisia jouluiloja Scroogen tutut viettävät. Tulevien joulujen henki puolestaan näyttää, miltä tuttavien tulevat joulut näyttävät, jos Scrooge ei paranna tapojaan. Scrooge katuu ja tekee parannuksen heti jouluaamuna. Niinpä myös hänen tuttaviensa tulevaisuudet paranevat välittömästi, Tiny Timkin selviytyy hengissä Scroogen kääntymyksen ansiosta.

Henkilökohtaista lukukokemustani voisi kuvailla jolteensakin väljähtyneeksi ja latteaksi. Minä ja Dickens nyt emme vaan kerta kaikkiaan taida kulkea samoilla aaltopituuksilla edes silloin, kun pidän tarinan moraalista pointtia mukavana muistutuksena käytännön arkipäiväänkin. Edes tarinan fantasiaelementit eivät jaksaneet kiinnostaa ensimmäistä kolmannesta pidemmälle, nykyisen joulun henki näyttäytyi koomisena jopa silloinkin, kun sen viitan alla piileskelevät kauhiolapsukaiset paljastuivat.

Mut hei, mäpäs olen nyt lukenut yhden kokonaisen Dickensin. Tämän uroteon jälkeen vedän vähän henkeä kaiken kivan parissa ja sitten aloitan seuraavaa klassikkoluku-urakkaa. Varmaan ihan parin viikon sisällä siitä, kun James Joycen Ulysses kolahtaa postiluukusta. Varsinkin jos on sateinen kesä, flunssavaivoja tai lapsella taas joku kulkutauti.

Ei vaiskaan, sehän on voinut viidessätoista vuodessa muuttua vaikka kuinka hyväksi kirjaksi... Dickens ei kyllä näytä hyvää esikuvaa tässä suhteessa, mutta mähän olen toisaalta juuri sparrannut sivistystäni ja tylsyydensietokykyäni 128 sivulla arvostettua klassikkoa. Sen täytyy näkyä jossain, eikö?