Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Miina Supinen: Apatosauruksen maa (WSOY 2010)

Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa nyrjäyttää ihan tavallisen suomalaisen arjen hiukan vinksalleen mitä inhimillisimmillä tavoilla. Kokoelman 21 novellia raportoivat henkilökohtaisesta näkökulmasta katsellen, miltä elämä maistuu. Supisen kevyt eläytyminen novellien päähenkilöihin ja tarkkaileva tunnelmointi riemastuttaa lukijaa läpi kokoelman.

Se katto, se ruma pilvikatto, joka oli peittänyt koko kaupungin, aiheutti minulle ahtaanpaikankammon. Ja sitten aina joku sietämätön lande alkoi kertoa, kuinka hänen kotopuolessaan oli paremmat talvet. Aivan kuin se olisi hänen ansionsa. Ja mikä muka on parempi talvi? Sellainen, joka ei tule ollenkaan? (s. 159)

Apatosauruksen maassa Supinen tarkkailee ja kommentoi arkisen elämän ilmiöitä. Hän vinksauttaa tavanomaisen mielenkiintoiseksi liiottelun avulla: elämän absurdius näyttäytyy näissä novelleissa kirsikkana kakussa, toteutuneina haaveina tai todellisina keinoina. Väsynyt äiti saa lapseensa painovoimankumoamisnapin, performanssitaiteilija ja suuhygienisti löytävät yhteisen sävelen ja kaamosmasennus paranee kertakaikkiaan kirkasvalolampulla. Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä liikutaan elämäntaiteen ja kolmannessa ihmissuhteiden moninaisilla tasoilla. Keskimmäinen, löyhästi äitiyden ja lapsiperhetematiikan ympärillä kiehnäävä osa, miellytti minua eniten.

Lapsi kurotteli pöydän yli ja silitti avokämmenellä paistia, vaikka tiesi, ettei se ollut hyvien tapojen mukaista. Ymmärsin häntä hyvin - jokin siinä paistissa oli niin kiinteää ja eloisaa, että teki mieli silittää. "Norsu! Norsu!" lapsi sanoi. (s.96-97)

Supisen novellit ovat elämänmakuisia, mutta eivät liian. Ne ovat vaivattomia ja mutkattomia lukea, mutta jättävät kuitenkin jälkeensä painaviakin ajatuksia. Apatosauruksen maa ei kahlitse lukijaa tavanomaiseen, muttei myöskään pakota suhteeseen uskomattoman kanssa. Tämä hyvin tasapainoinen, velmuileva novellikokoelma viekottelee löytämään satumaisen arjen harmaudestakin.

***

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kansi: Elina Warsta

WSOY 2010

173 s. 

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karila: Gorilla (Otava 2013)

Juhani Karilan esikoisnovellikokoelma Gorilla hyökkää suomalaiskansallisella maagisella realismilla. Jälki muistuttaa Julio Cortázarin hengentuotteita, sikäli mikäli Cortázar olisi isketty keskelle suota seuranaan leijonapullo, lenkkimakkara ja Arto Paasilinna. Kokoelman 12 vaihtelevanlaatuista novellia pitävät otteessaan hengästyttävän vauhdikkailla hypähtelyillään arkipäiväisestä uskomattomaan, sotakertomuksista pornoon, hupaisasta haikeaan.

Uistelussa venekunnan työnjako oli seuraava: Teppo ohjasi venettä ja valvoi potkurivirtaan kiinnitettyä vapaa. Kivi piti Tepon olemassa ja tappoi haukia. Jalkapalloilija valvoi oikealle ja vasemmalle viritettyjä vapoja.                                                                                                               
 Haukien työ oli tarttua uistimiin. Hauet eivät työskennelleet hyvin. (s. 41)

Gorillan 12 novellissa liikutaan hyvin erilaisissa ympyröissä. Osa novelleista sijoittuu maalais-, jopa erämaisemiin, osalla on tutuntuntuisia akateemisia kokemuksia taustallaan ja jotkut ottavat kantaa taidekokemukseen. Myös absurdin taso vaihtelee kevyestä toden ja epätoden välisellä viivalla hypähtelystä täyteen absurdismiin. Novelleja yhdistää lähinnä Karilan tyyli, napakoiden päälauseiden kuumeinen vyöryttäminen onnettomaan loppuun saakka. Loppujen kaavamainen onnettomuus onkin Karilan suurin heikkous, sillä yksi maagisen realismin suurin ilon aihe lukijalle on täydellinen arvaamattomuus.

Juuri muita heikkouksia ei tässä novellikokoelmassa olekaan. Riippumatta siitä, arvottaako tappajakanan eksistentialistisen järkytyksen korkeammalle kuin pianonsoitonopettajan uudelleensyntymisen sadomasokistisen seksin kautta tai akateemisen Platonin luolan, Gorilla villitsee alitajuntaa koettelemalla etuaivolohkon tavanomaisia kytkentöjä. Gorilla vaatii astumaan epämukavuusalueelle ja hyppäämään käsittämättömän kyytiin.

***

Julkaisimme muuten Kirjanurkan Kirsin kanssa arvostelumme yhtä aikaa. Miten Kirsi arvosti?

***

Juhani Karila: Gorilla

Kansi: Safa Hovinen

Otava 2013

140 s.

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

J. S. Meresmaa: Steampunk! Koneita ja korsetteja (Osuuskumma 2012)

Novellikokoelma Steampunk! Koneita ja korsetteja sisältää yhdeksän (9) novellia ja esipuheen, joka esittelee tämän ennen pitkää Suomessakin muotiin tulevan kirjallisuudenlajin lukijalle. Kokoelman vahvuus onkin tämän kirjallisuudenlajin monipuolisessa esittelyssä, sillä novellit ovat keskenään hyvin erilaisia. Samalla ne kuitenkin kiteyttävät monien erikoisgenrejen perusongelman: miten kirjoittaa uudessa kirjallisuudenlajissa tarina, joka ei voisi elää jossa toisessa kirjallisuudenlajissa.

Steampunkin* mielikuvakeskiössä on vaihtoehtoinen historia: mitä jos 1800-luvulla olisi saatu aikaan vastaava tekninen kehitys kuin todellisella 1900-luvulla, mutta hammasrattaiden ja höyryvoiman avulla. Päinvastoin kuin science fictionissa, steampunkissa uskomaton tekninen kehitys projisoidaan ajassa taaksepäin, yleensä viktoriaaniseen aikaan, ja tapahtumapaikkana on melko lailla tunnistettavissa oleva maa. Teknisten vimpainten käyttö ja kuvailu on tälle kirjallisuudenlajille keskeistä. Kirjallisia esikuvia ovat todelliset 1800-luvun visionäärit kuten Jules Verne, mutta muista erilliseksi tämä laji tunnistettiin 1980-luvulla.

Useat Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelman novellit kierrättävät tuttuja aiheita jopa pastissoiden. Esimerkiksi Magdalena Hain novellissa Vaskimorsian taotaan metallista morsio Kalevalaa ja Frankensteinia kaiutellen, Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuuden pääjuonesta paistaa Isaak Asimovin Säätiön peruspremissi. Monet novelleista ovat ylettömän pitkiä - vaikka on mukavaa seurata lukiessaan puhdasta kirjoittamisen iloa, rönsyjen katkominen olisi terävöittänyt lähes kaikkia tekstejä.

Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen on 16-sivuisena tässä mielessä piristävä poikkeus. Luddiittinen koneen pelko, jopa koneviha tulee esiin käsinkosketeltavasti kuin Juhani Ahon Rautatiessä. Shimo Suntilan 19. vuosisadan seikkailuromaaneilta miellyttävästi tuoksahtava Kruunun vihollinen kertoo puolestaan ilmalaivamerirosvon tarinan, jossa pääosaan ainakin omassa luennassani nousi erittäin mielenkiintoinen maailmankehittely. Kokonaisuudessa novelli vaikuttikin keskeneräiseltä romaanilta (jonka mielelläni lukisin sen ilmestyttyä). Näiden lisäksi Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää käytti steampunk-elementtejä erittäin keskeisesti niin tarinan juonessa kuin maailmankuvassakin.

Useiden kokoelman novellien lukemisen jälkeen tuli mieleen, että tarina olisi toiminut ehkä jopa paremmin ilman pakollisia konekuvauksia. Toki ne eivät siinä tapauksessa olisi kuuluneet tähän kokoelmaan. Lisäksi steampunkin koneromanttinen akilleenkantapää vaivasi: on erittäin vaikea kuvailla uskottavasti erityisesti liikennevälineitä niin, että lukijan tiedot perusfysiikasta eivät haittaa tarinaan eläytymistä. Lievästä kompuroinnista huolimatta Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelma toimii hyvin steampunkin suomenkielisenä yleisesittelynä niin teemoiltaan kuin
tunnelmaltaan.

***

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kansi: J. S. Meresmaa

Osuuskumma-kustannus 2012