Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa (Otava 2013)

Johanna Holmströmin Itämaa raportoi teini-ikäisten helsinkiläissisarusten rimpuilusta aikuisuuteen poissaolevien vanhempien, koulukiusaamisen ja vinksahtaneiden kaveruussuhteiden Bermudankolmiossa. Itämaassa Anja Snellmanin Parvekejumalten teemoja kaiutetaan yhden suomalaisen perheen elämässä. Romaanissa esitetään ja otetaan kantaa suomalaisten muslimien elämään ja kohteluun suomiarjen vapaudessa ja puristuksessa. Holmström onnistuu mosaiikkimaisessa kerronnassaan valaisemaan erilaisuuden taakkaa monipuolisesti hyvien hahmovalintojen avulla. Siinä sivussa, vaivihkaa ja hälyyttävästi, käy ilmi se maailma, jossa nuoret naiset ylipäänsä luovivat.

Itämaassa sisaret Leila ja Samira pyrkivät löytämään oman tiensä aikuiseen elämään uskontoon pakenevan äidin, Espooseen pakenevan isän sekä enimmäkseen vihamielisen ympäristön ristitulessa. Samira muuttaa turvakodin kautta omilleen, ja pyrkii elämään suomalaisen nuoren naisen elämää, vaikka ulkonäkö pettää hänet kerta toisensa jälkeen. Voiko olla tavallinen suomalainen, jos tavalliset suomalaiset katsovat, että et ole ja käyttäytyvät sen mukaan?

Nuorempi sisar Leila puolestaan elää läpi yläastetta äidin kiristäessä kodin sääntöjä ja Leilan liikkumavaraa yhä pienemmäksi etsiessään tietä lähemmäs profeettaa ja jumalaa. Luokan nokkimisjärjestyksessä Leila on alimpana: edes muut koulukiusatut eivät halua liittoutua hänen kanssaan. Miten näillä eväillä voi selvitä järjissään aikuisuuteen ja elämään?

Holmström kuljettaa tyttöjen kohtaloita epälineaarisesti, sillä lukija koukutetaan kirjan pariin selvittämään, mitä toiselle sisarelle oikein tapahtui samalla kun hän seuraa, miten toinen sisar tästä kaikesta selviytyy. Rakenne vaikeuttaa tarinan palasten seuraamista kirjan alkupuolella, mutta toisaalta säästää lukijan runsailta, toisteisilta selityksiltä, joiden houkutusta kirjailija on välttänyt onnistuneesti. Selitysten kohteena ovat uskonnolliset käytännöt tai historia niiltä osin kuin kirjailija ei ole kyennyt selittämään ilmiöitä käytännön esimerkkien kautta.

Itämaa onkin varsin tarinakeskeinen, sisällöltään konstailematon, tähän päivään ankkuroituva nuorten (aikuisten) romaani, joka käsittelee sitä, miten nuori ihminen joutuu luovimaan kodin kulttuurin ja yleisen kulttuurin välillä. Sekä kulttuurien että juonenkäänteiden jännitteet pysyvät intensiivisinä läpi kirjan. Holmström tasapainoilee perinteisen tyttökirjan ja feministisen chick litin välimaastossa.

Heillä on uudet Guess-laukut, mutta tuntuu kuin [hän] ei oikein jaksaisi roikkua mukana kaikissa käänteissä ja pysyttelee yhä myös viimevuotisessa Guccissa, joka alkaa olla jo vähän kulunut, kun sitä on riepoteltu ympäri koulunpihaa niin monta kertaa. (s. 206)

Islamin tuomat erityispiirteet vallitsevat erilaisuusdiskurssia, mutta tunneilmasto on tuttu melko lailla kenelle tahansa, joka on koskaan joutunut sovittelemaan itseään hiukan eri muottiin riippuen siitä, ollaanko kotona, koulussa vai kadulla. Holmströmin sosiaalisen tarkkailijan silmä havaitsee erilaisuuden kautta myös tyypillisen.

Kauhistuneena hän tönäisi kundin pois, ja kundi levitti kätensä ja hoippui taaksepäin. Silmät olivat puoliksi kiinni, ja kundi oli niin kännissä että pysyi tuskin pystyssä. Musiikki jyskytti hänen päässään, rumpupalikat tuntuivat hakkaavan häntä pienin iskuin ympäri kroppaa: haram, haram, haram, haram. 
 - Pihtari! huusi poika ennen kuin kompasteli matkoihinsa. (s. 113)

Syystä tai toisesta, kirjailija joutuu kirjan lopussa antamaan periksi uskottavan rajoja kolkuttelevalle loppuratkaisulle, joka on paitsi toiveikas, myös järkyttävä. Myös kirjan suomenkielinen nimi hämmentää irtonaisuudessaan. Ruotsinkielinen Asfaltänglar kuulostaisi Asfalttienkeleiksi käännettynä, toisin kuin kirjailija itse uskoo (Bbl, 15.3.2013), kuvaavammalta ja asiapitoisemmalta, etenkin kun asfalttienkeleiden merkitys lasautetaan kirjassa lukijan kasvoille. Holmströmin feministinen pohdinta, joka puoltaa paikkansa romaanissa erinomaisesti, ja jota tarkastellaan ansiokkaasti monesta näkökulmasta, annostellaan välillä liian osoittelevasti.

Yhdessä nämä tekijät luovat vaikutuksen, että kirjailijalle ei itselleen olisi aivan selkiytynyt, minkä ikäiselle lukijalle hän kirjoittaa. Toivottavasti kaikenikäiset lukijat löytävät Itämaan, sillä se kertoo koskettavasti ja uskottavasti teinien (noiden aikuisten yhteiskunnan iätiulkopuolisten) elämästä nyky-Helsingissä, jossa monikulttuurisuus asettaa oman äänensä ja paikkansa löytämiselle lisähaasteita.

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän linna (WSOY 1968)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus - käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. ... Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta - 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso - muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna

 Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

266 s.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos 2012)

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kansi: Sanna Mander

Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)

Teos & Schildts & Söderströms 2012

437 s.

***

Kirjakaksikko: Menneiden joulujen lahjakirjat

Lueskelin menneiden joulujen lahjakirjoja (ei omia) näin tulevia odotellessa. Osuin onnekkaasti kahteen nykysuomalaiseen mentaliteettiin humoristisella otteella pureutuvaan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on jotain palkintojakin joskus voittanut, mm. Finlandian 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2004. Miika Nousiaisen Metsäjätti (2011) puolestaan ei ole, mikä oudoksuttaa lukukokemuksestaan suuresti nauttinutta lukijaa.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava 2011)

Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo lämminhenkisen humoristisesti kahden ystävyksen yhteen-, erilleen- ja yhteenkasvutarinan Törmälän puunjalostustehtaan kohtalonpäivinä. Nousiaisen tarinan erityisominaisuuksina ovat yleisen tiivistäminen yksilöihin katkeransuloiseen ääripisteeseen saakka ja pullamössösukupolven ilmiöiden lempeän satiirinen ymmärtäminen. Näistä aineksista syntyy tiivis moniääninen kerronta, joka hurmaa sketsikkäällä koskettavuudellaan.

Kirjan minäkertojista Pasi lähti opiskelemaan Helsinkiin, Janne jäi Törmälään, suomalaiselle peruspaikkakunnalle, "joka on olemassa, jotta nuorilla olisi joku paikka mistä haluta pois". Pasi eteni työelämässä Törmälänkin tehtaan omistavan yhtymän keskijohtoon, Janne luopui unelmistaan ja ryhtyi latomaan vaneria tehtaalla. Pasi palaa pitkän poissaolon jälkeen kotipaikkakunnalle laittamaan tehdasta lihoiksi. Pasin ja Jannen lapsuuskuvat paljastuvat vähitellen muistelujen ja takaumien kautta Pasin järjestellessä tehtaan lopunaikoja ja Jannen odotellessa niitä.

Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot piirteet.
(s. 39-40)

Nousiainen kiteyttää Metsäjätissä epäonnistempien suomalaisten laman lasten ja heidän vanhempiensa muistoja ja nykyisyyttä. Kuningas alkoholi ja yleinen pessimismi tuntuvat varjostavan niin perhe-elämää kuin tulevaisuuttakin nyt ja aina. On parempi olla yrittämättä tai toivomatta, ettei vain pety. Ne, jotka onnistuvat syntymätörmäläänsä pakenemaan, elävät sitä kuitenkin sisällään, vaikka uskottelevat muuta. Nousiainen käsittelee karvasta aihettaan uskottavasti. Tarinan kehitys ei haiskahda naminamimantroilta edes positiivisissa käänteissään. Hahmojen ja kerronnan lämminhenkisyys tuottaa lähes katarttisen lukukokemuksen vaikeita aiheita käsiteltäessä.

*** 

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY 2002)

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kaivaa esiin suomalaisen kodinomistusmentaliteetin absurdeja pohjamutia yhden miehen kohtalon kautta. Hotakaisen moniääninen kerronta paljastaa niin suomalaisten kerrostalo- kuin omakotitaloeläjien pimeät puolet hersyvän hauskasti. Juoksuhaudantie on tragikoominen veijariromaani, jossa nykysuomalainen Don Quijote kohtaa tuulimyllyjen sijaan Helsingin pientalomarkkinat.

Juoksuhaudantien päähenkilö Matti on kokkaava ja leipova pehmoisä. Kun nyrkki kerran heilahtaa, vaimo lähtee ja vie lapsen. Matti päättää saada perheensä takaisin toteuttamalla vaimonsa unelman: hän lähtee hankkimaan perheelle rintamamiestaloa. Eikä pelkästään rahalla, vaan kaikin mahdollisin keinoin. Matin ällistyttävä asunnon hankintakeinokavalkadi sisältää niin laillisia kuin laittomiakin viritelmiä, joiden mukana prosessi nielee yhä useampia ihmisiä. Hotakainen päästää useimmat heistä ääneen, ja päästää jotkin jopa kiinni vastatoimintaan. Matin taistelu kodista muuttuukin pian monen rintaman täysoffensiiviksi.

Hain vastaansanomatonta sävyä. Samaa tunnetta, jonka rintamamiestalo herättää katsojassa. Hain koivua, mäntyä ja kuusta. Leikkasin pois koristekasvit, pihatontut ja grillikatokset. (s. 162)

Hotakainen kuljettaa tarinaansa varmoin ottein moniäänisyydestä ja -juonisuudesta huolimatta. Tarina etenee reippain leikkauksin yhä absurdimpaan suuntaan, pysyen kuitenkin tiukasti teemassa. Hotakainen pohtii Juoksuhaudantiessä hahmojensa kautta suomalaista ja erityisesti suomalaisten miesten asumis- ja olemismentaliteettia. Mikä todella tekee asunnosta kodin? Kirjailijan vastaus ei sisällä sisustusvinkkejä.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kansi: Markus Pyörälä
Otava 2011

286 s.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2002
334 s.

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä (Tammi 2008)

Professori Merete Mazzarellan teos Illalla pelataan Afrikan tähteä: Isovanhemmista ja lapsenlapsista pyrkii avaamaan isoäitiyden yleisinhimillistä kokemusta kirjailijan oman ja hänen tuntemiensa isoäitien kokemusten kautta. Illalla pelataan Afrikan tähteä yhdistää varsinkin alkupuolella yksityistä yleiseen kirjailijan peilatessa omaa isoäitiyskokemustaan tutkimustietoon ja isoäitiysromaaneihin. Loppupuolella kirja puolestaan korostaa inhimillistä ja yksityistä omaa kokemusta, jossa pienet hetket kasvavat isoäitiyden merkityksen ja tarkoituksen pohdinnaksi. Vaikka aiheet ovat välillä painostaviakin, Mazzarellan sujuva teksti liidättää lukijan isoäitiyden sekä äitiyden luihin ja ytimiin.

Isoäitiys näyttäytyy Mazzarellan omassa, maailmalle ja eri kulttuureihin sirpaloituneen perheen pääasiallisena läsnäolona mielikuvissa tai yhteydenpitovälineissä, eikä suinkaan jokapäiväisessä elämässä. Lapsen ja lastenlasten läsnäolo on juhlaa, antoisaa mutta vaativaa, jopa vaivaannuttavaa yhtä aikaa. 

Minulle tulee vaivautunut olo, kun  annan Amelialle jotain ja hän vastaa: "I love you." 

   Muuten: sanoinko minä ikinä mummulleni, että rakastin häntä?

   En tosiaankaan tainnut ikinä sanoa mummulle, että rakastin häntä.

   Minun on vaikea kuvitella, miten mummuni olisi reagoinut, jos olisin sanonut hänelle rakastavani häntä. (s. 126)

 

Mazzarellan kielenkäytöstä tuli ilahduttavasti mieleen Tove Jansson, jonka Kesäkirjaan kirjailija kertaalleen kirjaassaan viittaakin. Kuvaus on esteettistä, mutta raikasta ja iskevää yksinkertaisessa eleganttiudessaan: "Millaista on kiitää eteenpäin, olla säkenöivän iloinen, syleillä koko maailmaa - ja sitten yhtäkkiä maata maassa polvi verisenä ja hiekkaisena" (s. 95). Näistä kuvauksista Mazzarella laajentaa pidempiin selityksiin, elämäntarinointiin ja pohdintoihin, jotka tipauttavat lukijan maanpinnalle siinä missä Janssonin teoksissa useimmiten lähdetään liitoon maagisen puolelle. Sitä väkisinkin tulee pohtineeksi, että onko tässä tutkijan ja taiteilijan ero?  

Mazzarellan isoäitiysanalyysi on monipolvista, jopa monisukupolvista. Isoäitiys näyttäytyykin teoksen lukemattomissa anekdooteissa ennen kaikkea ihmissuhteissa ja muistoissa elävänä entiteettinä, jota rakentavat kaikki asianosaiset yhdessä joidenkin äitiyttä hiukan väljempien rooliodotusten mukaan. Kirjailija päätyy jopa analysoimaan famujen ja mummujen erilaista asemaa lastenlasten elämässä, vaikka kirjan loppupuolella tämä ero tuntuu himertyvän.

Mazzarellan kokemus isoäitiydestä varmaankin puhuttelee useimpia nykyisoäitejä, joiden lapset kasvattavat lapsiaan varsin erilaisessa maailmassa kuin he itse kasvoivat ja tuovat heitä etäisyyksien takia näytille harvemmin kuin kukaan asianosainen toivoisi. Miniöille ja muille välikäsille isoäitien ja lastenlasten suhteiden tulkinta avaa isoäitien kokemusta isoäitiydestään: itse toivon ymmärtäväni anoppini ja äitini loputonta innostusta lapsistani taas hiukan paremmin tämän teoksen luettuani. Ja löytyihän sieltä tärkeitä ajatuksia ihan itsellekin omittaviksi:

Kertominen, kirjoittaminen - eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen - on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole. (s. 58)

***

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä: Isovanhemmista ja lapsenlapsista

Suom. Raija Viitanen

Kansi: Helena Kajander

Ruots. alkup. När vi spelade Afrikas stjärna. En bok om barnbarn.

Tammi, 2008

239 s.

***

 
Tämä isoäitiysromaani puhutteli myös Sallaa täällä ja pohditutti Metteä täällä. Itse nykäisin kirjan luettavaksi anoppini ja lasteni isänäidin kirjahyllystä.

Kirjakaksikko: Hobitti 75 v.

Yksi maailmankirjallisuuden historian parhaista kirjoista ikinä ja ehdottomasti parempi kuin Taru sormusten herrasta*, J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin täyttää tänään 75 vuotta. Kirja ei suinkaan pölyynny eläkepäivillään, vaan kuluu yhä uusien lukijasukupolvien käsissä. Nautitaan tänään kaikki toinen aamiainen Hobitin kunniaksi!

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin (WSOY 1985)

Hobitti on yksi näistä kirjoista, joista on hankala kirjoittaa: jotenkin sitä olettaa, että kaikki tietävät jo, mistä on kyse. Hobitin kirjavaliomainen lyhennelmä voisikin kuulua "Karvajalkainen tyyppi lähtee kääpiöjengin kanssa lohikäärmeenkaatoon ja tulee takaisin kotiin". Kyseessä on perinteinen kasvutarina lasten seikkailufantasiaromaanin muodossa. Kotikonnusta suureen maailmaan lähdettyään päähenkilö Bilbo Reppuli joutuu kohtaamaan outoja asioita, selviytymään vaarallisista tilanteista ja luottamaan niin omiin kykyihinsä kuin toveriapuunkin pärjätäkseen - ja auttaakseen muita pärjäämään.

Hobitin taianomaisin piirre on Tolkienin luoma Keskimaan fantasiamaailma, joka on yksi täydellisimpiä karttoineen, rotuineen, kielineen ja mytologioineen. Nämä ihastuttavat elementit käyvät ilmi jouhevasti tarinan edetessä ja liittyvät oleellisesti kirjan teemoihin ja tapahtumiin. Suomentaja Kersti Juva kertoikin WSOY:n markkinointitilaisuudessa, että yksi suurimmista syistä sille, miksi alunperin lastenkirja Lohikäärmevuorena suomennettu teos haluttiin suomentaa uudelleen 1980-luvulla, oli nimistö ja tietoisuus siitä, että kirjalla on laaja aikuislukijayleisö. Juva halusi suomennoksessaan kunnioittaa kirjailijan toiveita ja pitää kiinni alkuperäisestä nimistöstä. Juvan taiteilu lastenkirjamaisuuden ja (aikuistyleisölle sopivan) fantasiakirjamaisuuden välillä onkin erittäin onnistunutta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin. 

Myös Tolkien taiteli kirjailun ohella: hänellä oli tapana kuvittaa itse lapsilleen tuottamansa tarinat. Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama Hobitti Tolkienin silmin kokoaa yhteen Tolkienin Hobittia varten piirtämät luonnokset ja lopulliset teokset, joten sen avulla voi seurata Tolkienin ajattelun kehitystä, ikäänkuin nähdä kirjailijan ajatusmaisemaa.

Vaikka esimerkiksi omassa rakkaassa Hobitin painoksessani (WSOY 1985) on julkaistu suuri osa Tolkienin viimeistellyistä, väritetyistä kuvista ja kartoista, ja ne ovat erittäin tuttuja, Hobitti Tolkienin silmin onnistuu syventämään ja taustoittamaan kuvia merkityksellisesti. Taidekirjana Hobitti Tolkienin silmin on erittäin kaunis ja laadukkaasti tuotettu. Kokokin on varsin sopiva: teos mahtuu kirjahyllyyn, mutta karttojen pikkutekstauksetkin ovat nähtävissä ilman suurennuslasia.

Kirja sisältää paitsi toimittajien tulkintoja kuvista, myös runsaasti Tolkienin ja kustantajien kirjeenvaihdossa ilmennyttä pohdintaa ja vaatimuksia. Kaikesta käy ilmi, että kuvituksen ei ollut tarkoitus olla vain silmäniloa perheen pienimmille: niiden oli tarkoitus luoda lukijalle eheä kuva Keskimaasta ja tuoda tarinaan uusia ulottuvuuksia. Tolkienin mielestä esimerkiksi Keskimaan kartat olivat teoksen ymmärtämiselle elintärkeitä. Bilbon seikkailujen seuraaminen ilman karttoja tai haltiakielen merkityksen ymmärtäminen ilman riimuja voisikin olla erittäin työlästä tai vähintäänkin latistaa Hobitin lukukokemusta huomattavasti. Hobitissa kuvat johdattavat lempeästi toiseen aikaan ja maailmaan silloin, kun sanat haastavat mielikuvituksen rajat.

***

Hobitin uuden painoksen ja äänikirjapainoksen lisäksi tänä Tolkienin 120-vuotisjuhlavuonna on ilmestymässä myös vastaavat Tarusta sormusten herrasta, sekä useita muita teoksia. Kirsikkana kakussa Peter Jacksonin Hobitti -elokuvatrilogian ensimmäinen osa saa ensi-iltansa 12.12.2012. Sitä odotellessa voi tutustua Hobitti -elokuvien tekemisprosesseihin osoitteessa http://www.thehobbitblog.com/ (sis. mm. superhauskoja tuotantovideoita ja paljon kauniita kuvia), sekä Hobitti - Odottamaton matka -elokuvan trailereihin. Uusin virallinen traileri löytyy täältä, ja interaktiiviset täältä. Interaktiivisissa trailereissa voi itse valita haluamansa lopun. Haluaisin vilpittömästi tiedustella, kuka jätti katsomisen yhteen versioon?

* Ei pelkästään henkilökohtainen mielipiteeni, vaan jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Oikeesti.   

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

suom. Kersti Juva

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 1985

engl. alkup. The Hobbit or There and Back Again (George Allen & Unwin 1937)

308 s.

***

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

suom. Tero Valkonen

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 2012

engl. alkup. The Art of The Hobbit by J. R. R. Tolkien (HarperCollins Publishers 2011)

144 s.

***

Yann Martel: Piin elämä

© Taika. Yann Martel: Piin elämä. Kansi: Andy Bridge (Tammi 2003)

Kanadalaisen Yann Martelin kansainvälisen, Booker-palkitun läpimurtoromaanin Piin elämän kirjavaliomainen lyhennelmä voisi kuulua: intialainen teinipoika ja tiikeri matkustavat pelastusveneessä Tyynenmeren yli. Näistä lähtökohdista Martel on luonut lämminhenkisen tarinan uskomattomista ja raadollisistakin tapahtumista, joka pitää ällistyttävästi otteessaan alusta loppuun saakka. Piin elämä on puhutteleva ja koskettava lisä Homeroksen Odysseuksesta lähteneeseen haaksirikkokirjallisuuden traditioon, jossa fyysiset ja henkiset koettelemukset oudossa ympäristössä luonnon armoilla nivoutuvat saumattomasti toisiinsa filosofisiakin ulottuvuuksia tarjoten.

Piin elämän päähenkilö on intialainen Piscine Molitor Patel, jonka etunimi on peräisin pariisilaisesta uimalasta ja kutsumanimi Pii (3,14...) puolestaan omaa keksintöä, vastaliike kiusaajien keksimälle Pissille. Piin perhe omistaa eläintarhan Pondincherryssa, josta he joutuvat emigroitumaan Kanadaan vastalauseena Intian 1970-luvun sisäpolitiikalle. Uskonnoista ja eläimistä kiinnostunut Pii, perhe ja eläintarhan amerikkalaisiin eläintarhoihin myydyt eläimet lähtevät seilaamaan Tyynenmeren yli rahtilaiva Tsimtsumilla. Tsimtsumin haaksirikosta selviytyy yksi pelastusvene, jossa alkaa elämän ja kuoleman, uskon ja epätoivon, toivon ja luovuttamisen taistelu, jossa ihminen, eläimet ja ympäröivän luonnon voimat ovat yhtäaikaisesti toistensa vihollisia ja liittolaisia. Pii käy matkallaan läpi äärimmäisen kasvutarinan, jonka aikana myös lukijan epäuskon rajat haastetaan.

Haaksirikkoromaanina Piin elämä asettuu Robinson Crusoen ja Gulliverin retkien välimaastoon. Gulliverin retkien tavoin Piin elämä kommentoi nykyelämän ilmiöitä. Vahvimpana pohdinnan kohteena kirjan alussa on uskon ja tieteen, vaistomaisten tarpeiden ja kulttuurin pintasilauksen (näennäinen) ristiriita, jota Piin elämä Tsimtsumin haaksirikon jälkeen jäsentää monin tavoin tarinan kuluessa. Crusoesta poiketen Piillä vain ei ole saarta, pelkästään pelastusvene ja Perjantainakin häärii 250-kiloinen Bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Silminnäkijän ja omakohtaisen kokijan kertomuksesta on kuitenkin kyse: Martel rakentaa tarinaansa uskottavuutta niin reportterimaisen kirjailijakertojan kuin tarinaansa kertovan päähenkilön avulla. Piin elämässä yksinkertainen perusasetelma johtaa juonivetoisuuteen. Onneksi kirjailija luo taidokkaasti hetken ja pienten ihmeiden draamaa. Tarinan filosofiset ulottuvuudet voivat pohdituttaa pitkäänkin lukijaa, joka haluaa kirjailijan hienovaraisiin vihjeisiin tarttua, mutta juonivetoisuus antaa lukijalle vapauden valita seikkailua korostavan luennan. Valinnan vapaus ja lopun käänteet korostavat kirjan teemoja parhaalla mahdollisella tavalla.

Piin elämä on yksi uusintaensikertakirjoistani: siitä tuntuu löytyvän jotain uutta jokaisella lukukerralla. Siitä huolimatta, että poika ja tiikeri vain seilaavat meren yli. Vähintään keskikokoinen ihme on se.

***

Tällä kertaa tartuin kirjaan uudelleen Ang Leen joulun alla ensi-iltansa saavan 3D-elokuvan takia. Leffasta promotilaisuudessa näkemäni 12 minuuttia vahvistivat käsitystäni Järki ja tunteet (1995) -ohjaajan Ang Leen nerokkuudesta romaaniadaptaatioiden luojana, sillä kirjan läpitunkeva lämminhenkisyys oli tavoitettu erinomaisesti myös elokuvassa. Samalla ällistyin 3D:n käytöstä. Tekniikka on tässä elokuvassa todellakin valjastettu tarinan ja katsojan palvelukseen. Romaanin merellistä ulottuvuutta visualisoidessaan Ang Lee yhdistää parhaan avaraluontomaisen dokumentaarillisuuden ja Martelin uskomattoman kokemuksellisuuden leffakatsojan kokemuksen korottamiseksi ihailusta ihmeen puolelle. 

Piin elämän ensi-ilta Suomessa on 21.12. Toivottavasti maailmanloppu tulee vasta kun olen tämän leffan katsonut. Elokuvan ansiosta Tammi on myös ottamassa lokakuussa pokkaripainoksen suomennoksesta, joten romaanin ehtii saada käsiinsä ja lukea ennen ensi-iltaa.

***

Yann Martel: Piin elämä

suom. Helene Bützow

kansi: Andy Bridge

Tammi, 2003

394 s.

***

Visuaalista tunnelmointia Ang Leen elokuvasta Piin elämä. Ensi-ilta 21.12.2012. © Twentieth Century Fox.

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

© Taika. Pauliina Susi: Ruuhkavuosi (Tammi 2005)

Pauliina Suden Ruuhkavuosi läväyttää lukijan silmille raadollisen kuvan tippaleipäaivoäitiyden sudenkuopista. Naistenlehdissä hehkutetaan äitiyden onnea ja mystiikkaa, joka ei nykyään tarvitse olla pelkästään puklun-, pullan- ja fairyntuoksuista, vaan lemahtaa myös henkiseltä kasvulta, urasuunnittelulta ja parisuhteen hoitamiselta. Vähintään. Miten käy kolmikymppiselle Minnalle, joka yrittää tosissaan piirtää kaikilla väreillä yhtä aikaa?

Ruuhkavuonna Minnalla on kolme tavoitetta: 1) Gradun kirjoitus ja uran luominen, 2) talon rakennus ja 3) vauvan synnytys. Vauva on toivottu, gradu ja ura suotavia ja talon valmistuminen osoittautuu välttämättömäksi, kun kaupunkiasunto joutuu putkirempan alle. Gradun ja töiden hallintaa, saati sitten vauvan kanssa elämistä ei suinkaan helpota se, että taloa rakennetaan uppo-oudossa maaseutukunnassa tontin reunalla nököttävästä asuntovaunusta käsin ja (miehen) hartiapankkivoimin. 

Ruuhkavuotta kuvataan takakannessa "viihdyttäväksi" ja "hauskaksi". Mitä se hämärien muistikuvieni mukaan olikin, kun ensimmäisen kerran luin kirjan vuosia sitten. Muistan sympanneeni täydeksi sivuhahmoksi jäävää vauvan isää, Harria: "Ryhdistäydy, Minna...".

Näin toisella otoksella oman äitiytymisen jälkeen naurattaa lähinnä oma, jo taaksejäänyt naiivius. Susi kuvaa napakasti ja osuvasti äitiyssuorittamisen harmaata pilvenhattaraa: toisten tarpeita varten elämisen turhauttavuutta, alituista väsymystä, pelkoa ja syyllisyyttä omasta vajavaisuudesta. Ruuhkavuosi kuvaa ensimmäistä äitiysvuotta toki nupit kaakossa negatiivisen puolella: tragikomediaa voi epäilemättä repiä siitä, mikäli stoori ei muuten kosketa.

Suden kirjailijanote on näkökulmasta huolimatta viihdekirjamaisen kevyt ja toteava. Selviytymiskertomuksena se rullaa hyvää tahtia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vähintään jokseenkin onnellista loppua kohden, koska liialliseen selittelyyn tai märehtimiseen ei jämähdetä. Kuinka sitäpaitsi selitellä selittämätöntä? Henkilökohtaisuutta Susi luo jättämällä Minnan repliikit viivoittamatta: jää epäselväksi, ovatko nämä ajatuksia vai kehtasiko hän todella sanoa tuonkin ääneen. Ruuhkavuoden tutunomainen, kielletty äitiysahdistus kulminoituukin pienissä mustissa hetkissä ja ajatuksissa: mitä jos unohtaisin, mitä jos jättäisin, mitä jos en... 
 Ruuhkavuosi muistutti näin toisen lapsen syntymän alla monista niistä miinoista, joihin tuli esikoisen kanssa astuttua. Onneksi vain hetkittäin kuitenkin. Kirjaan tartuin jälleen Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen merkeissä, ja tästä jäi kaiken kaikkiaan niin hyvä maku suuhun, että taidanpa tutustua Suden uudempaakin tuotantoon, nyt kun äitiyslomalaisena laiskottelen muiden rahoilla ilman toivoakaan minkään hyödyllisen suorittamisesta.

***

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

kansi: Miia Hujanen, Taina Markko

Tammi 2005

253 s.

*** 

Ruuhkavuodesta ovat bloganneet myös ainakin: Mirka, Linnea ja Marielka (jotka kaikki ihmettelivät tämän kirjan mainostamista komediana). Katso myös City-lehden kirjailija-haastattelu vuodelta 2005. 

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

© Taika. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton  (Tammi 2012)

 Pauliina Vanhatalon neljäs romaani Korvaamaton kuvaa erään äidin elämän mullistavaa suruprosessia sikiön menehdyttyä aivan viime hetkillä ennen synnytystä. Vaikka aihe on äärimmäisen painava ja pelottava ainakin näin raskaana olevalle äiti-ihmiselle, Vanhatalon käsittelyssä surutarina soljuu eteenpäin turhia mässäilemättä tai hehkuttamatta. Niinpä lukukokemus on erittäin miellyttävä karmivasta teemasta huolimatta.
Korvaamaton (Tammi 2012) virkkaa yhteen päähenkilö Aamun elämässä oikeuden, vääryyden ja sovituksen monisäikeisiä teemoja. Aamu on ammatiltaan käräjäoikeuden tuomari. Hän joutuu päivittäisessä työssään punnitsemaan niitä ihmiselämän tragedioita, joista joku haluaa jonkun maksavan jotain, rahalla, vapaudella tai hengellään. Oikeutta on saatava, oikeus korjaa tapahtuneen vääryyden.

Kukaan ei voi kuitenkaan antaa oikeutta Aamulle. Se vain tapahtui. Ja sen kanssa on elettävä. Korvaamattomassa tarinan jännite syntyykin päähenkilön ja hänen läheistensä eläessä arjen keskellä suruaan yhdessä ja yksin. Arki ja suru, näiden yhdistäminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin oikeuden ja sovituksen, eikä niiden yhdistämiseen ole käytettävissä edes mitään sääntöjä tai käsikirjaa.

Toisaalta jännitteitä syntyy työn ja surun yhdistämisessä. Työ auttaa Aamua pysymään elämänsyrjässä kiinni toimiessaan pakopaikkana, jonne suru ei kuulu. Mutta miten käy, kun työtoverit saavat tietää? Vuotaako suru sinnekin, missä sille ei ole tilaa?

Vanhatalon kuvaus tuomarin työstä ja työilmapiirista "kehittyvässä" työyhteisössä on erittäin mielenkiintoista ja ansiokasta. Kirjailija onnistuu puhaltamaan hengen pienimmissäkin osissa näyttäytyviin sivuhahmoihin, jotka kaikki kytkeytyvät merkityksellisesti romaanin päätarinaan ja -henkilöön. Sivurönsyjä ei ole: Vanhatalo on onnistunut tiivistämään tarinan ja pohdinnan 203 sivuun. Tässä romaanissa kaikki on olennaista, mikä on harvinainen saavutus näin vapaan koneellisen tekstinkäsittelyn aikana.

Vaikka Korvaamaton on ensimmäinen lukemani Vanhatalo, lukulistalleni pompsahtivat välittömästi myös muut Vanhatalon teokset. Koskettava Korvaamaton sopisi rankasta aiheesta huolimatta mielestäni eritoten äideille: jos sitä aina välillä unohtaakin arjen pyörityksessä, miten kiitollinen saa olla elämälle äitiydestään, Korvaamaton palauttaa maan pinnalle.

Korvaamattoman ovat lukeneet myös ainakin Kirsi, Jaana, Hanna, Susa ja Unni.

***

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton 

Kansi: Laura Noponen

 Tammi 2012

 203 s.

***

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä. Kuva Suomen Kuvapalvelusta.

[caption id="attachment_571" align="alignright" width="205"] Eve Hietamies: Tarhapäivä. Kuva Suomen Kuvapalvelusta[/caption]

Eve Hietamiehen Tarhapäivä jatkaa lapsiperhe-elämän elämänmakuista kuvaamista  Yösyötöstä alkaneen viisivuotiskauden loppupuolelta. Paavo on edelleen hengissä! Antti on edelleen hengissä! Terttu, Enni ja koko muu leikkisjengikin ovat hengissä, parhaimmat jopa entistä useampine jälkeläisineen. Hyvinhän ne vetävät.

Ja sitten. Käy niin kuin elämässä monesti käy. Arkipäiväänsä Paavon kanssa vähän kyllästynyt ja väsynyt Antti hankkiutuu jälleen lapsiperheongelmiin, kun taas yksi äiti-ihminen häviää kuvioista. Taloon muuttaa yllättäen vain Terttu. Koska sillä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä, lapsparka. Ajankäytöllisesti tämä on ongelma, vaikka Paavo ja Terttu ovat sentään samassa tarhassa. Ajankäyttöongelmat eivät ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen isoon
ongelmaan
haasteeseen, joka on Uusi Lapsi.

Tarhapäivässä (Otava 2012) Antti saa lisälapsen, joka on varustettu uudella sukupuolella, temperamentilla ja muilla lisävarusteilla. Tästä asetelmasta Hietamies repii reippaasti huumoria - banaalit ongelmat kuten tunikan ja mekon ero saavat elämää suurempia mittasuhteita heti, kun läsnä on joku, jolle asia on Todella Tärkeä. Niinpä Hietamiehen sketseistä kasvaa jälleen suurempia pohdintoja lastenkasvatukseen ja lapsiperheilyyn liittyen.

Periaatteessahan kaikkia lapsia kasvatetaan rakkaudella ja rajoilla. Mikä kuulostaa suunnattoman yksinkertaiselta, mutta käytännössä ei kuitenkaan ole. Sillä ne pikku kultamussukat ovat kaikki erilaisia, on pakko personalisoida. Esim. (omaelämäkerrallinen): jos sitä ennen oman lapsen kohtaamista kuvitteli kasvattavansa sukupuolineutraalisti, niin kasvatusmielikuvat on  kiltisti mukautettava todellisuuteen, kun lapsi 8 kk heittää uninallen raivoten pinniksestä, eikä suostu nukahtamaan ilman unikaivuria (huom. turvallisuusriski). Ja sukupuoli nyt on yksi pieni haaste kaikkien luonne- ja temperamenttikommervenkkien seassa.

Eikä tässä vielä kaikki! Ne muuttuvat jatkuvasti, "vaiheet" seuraavat toisiaan. (Meillä on menossa nyt kaivuri-, vene-, juna-, rekka-, bussi-, ja ambulanssivaiheiden jälkeinen betoniautokausi. Olen henkisessä kasvussani lapsen myötä vaiheessa, jossa pystyn tunnistamaan lavettirekan vaihtolavattomasta vaihtolavakuormurista.) Jos lapsen elämässä tapahtuu suuria muutoksia, ennen näkemätön vaihe hyökkää välittömästi päälle ja tutustakin lapsesta kuoriutuu uusi uniikki hyönteinen (mikä?).

Niinpä Tertun muutto Pasasille ei vaikuta ainoastaan Anttiin, vaan ennen kaikkea Terttuun ja Paavoon, jonka elämässä muutokset näyttävät hengailevan kuin mehiläiset hunajassa. Koska lapset osaavat tässä kirjassa jo puhua, Tarhapäivä on monitahoisempi kuin Yösyöttö (Otava 2010). Tragikomediakin on syvempää: tragedia välillä hyvinkin surullista, komedia ratkiriemukasta. Aikuiset saavat toki suurimman osan dialogista ja juonikuvioista - lasten elämän seuraamisesta huolimatta Tarhapäivä on aikuislukijoille tarkoitettu romaani, jossa romantiikkaakin on onnistuttu ropsauttelemaan lapsiperhearkeen. Ehdottomasti chick litimpi kuin Yösyöttö, mutta ei tää vielä ihan hömppää ole.

Mä niin näen tämän kirjasarjan jatkon: Koulupäivä, Teinidisko, Abiristeily, Pussikaljaromaani, Suden vuosi, Juoksuhaudantie... Vähän niin kuin Harry Potter, mutta ilman Suurta Tarinaa ja nakkikeitolla. Hietamiehen arjen magia tapahtuu pienissä piireissä, mutta koskettaa.

Tarhapäivän ovat lukeneet myös ainakin Susa, Matti, Anni M., Norkku, toinen Susa, Amma ja Annika.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010).

Eve Hietamiehen Yösyöttö hupailee vauvaperheen arjella osoittaen, että isästäkin on äidiksi. Jos ei nyt täydelliseksi äidiksi, niin vähintään keskinkertaiseksi. Vuoden mutsit ja muut elämänmakuisesta lapsiarjesta huvittuvat  saavat Yösyötöstä varmasti hyvät naurut. Toki kirjassa on se tummempi pohjavire koko ajan läsnä: poissaolevan äidin tragedia, joka vaaditaan, jotta läsnäoleva isä pääsisi syntymään.

Ylipäänsä Yösyöttö (Otava 2010) sohaisee nykyisiin ydinperheideaaleihin: vauvaperheessä se vauva on elämän keskus, äänekkäästi ja jatkuvasti huomiota vaativa keskus. Ja jonkun on pakko antaa sitä huomiota. Tällainen henkilö tavataan mieltää äidiksi, joka on sitä parempi, mitä enemmän hän antaa aikaansa ja muita resurssejaan lapsen käyttöön. Jos äiti ei kuitenkaan ole pelissä mukana, niin kuin Pasasen Pia ei Yösyötössä ole, mitä sitten?

No ekana pitää olla järkevä selitys sille, miksi äiti tai edes isoäiti ei ole kuviossa mukana: äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja psykoosiin. Toinen isoäiti on menehtynyt aikaa sitten ja toinen isoäiti asuu Espanjassa. Niinpä Antti ja Paavo saavat tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa, ja Antti siinä sivussa selvittelee, miten vauva noin ylipäänsä pidetään hengissä pidempäänkin (ja miten töissä kehtaa sanoa, että nähään kun skidi on riittävän vanha selviytyäkseen päivät tarhassa). Siis perinteinen mutsiutumisavaus. Alkuvaikeuksista selviytymisen jälkeen on puolestaan vuorossa vauvaperhearjen pyörittäminen tylsyyden sietämisen opettelusta niskakakkojen torpedointiin ja leikkisäitikommunikaation kehittelyyn saakka.

Yösyöttö on älyttömän hauska kirja, jossa arkielämän sketsikkyys ja haastellisuus näyttäytyvät yhtä aikaa kiperissä kohtauksissa. Antti syöttää lapselleen (rakastamalleen lapselle, huom.) äidinmaidonkorviketta, kaupallista valmissosetta ja nakkeja, vetää iltaisin rentoutusoluen saatuaan sen tointumaan ja hoitaa hermojaan poistumalla pääkallonpaikalta. Siis täysin loogisia ja logistisesti rationaalisia selviytymiskeinoja, joilla Hietamies hauskuuttaa lukijoitaan.

Olisiko Pasasen perhe-elämä yhtä hauskaa seurattavaa,  jos päähenkilö ei olisikaan keski-ikäinen mies, vaan keski-ikäinen nainen? Tekisikö lukijan mieli moralisoida, että imetys on tärkeää lapsen kehitykselle, lapsen ainoa vahtihenkilö ei missään nimessä saa nauttia tippaakaan alkoholia, eikä nakkeja saa antaa skidille kuin yhden viikossa korkeiden nitriittipitoisuuksien vuoksi (ja mistähän ihmeestä mä tämänkin tiedon olen sisäistänyt, toim. huom.)? Isämerkkinen äiti saa vaikka kyllästyä yöheräilyihin, harmistua riskaamisiin ja tuskastua oman ajan puutteeseen, äitimerkkisen äidin keskinkertailu ja satunnaiset rimanalitukset saattaisivat tuottaa hupaisan sijasta pelottavia ja ahdistavia kohtauksia. Lopputulemana on, että ei se isämerkkinenkään selviä yrityksestä huolimatta ilman samassa jamassa olevien laumaa, se vaan kutsuu sitä verkostoitumiseksi kaveeraamisen sijaan.

Yösyöttö on tragikoomisen keveää ja sujuvaa luettavaa yhteiskunnallisfilosofisella pohjavireellä. Ei täydellisestä äitiydestä 24/7 täpöillä nauttiville luomutosikoille (sis. äitien itsensä lisäksi myös lapset, isät ja lemmikit sekä puhtauttaan hohtavat puklurätit).