Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010).

Eve Hietamiehen Yösyöttö hupailee vauvaperheen arjella osoittaen, että isästäkin on äidiksi. Jos ei nyt täydelliseksi äidiksi, niin vähintään keskinkertaiseksi. Vuoden mutsit ja muut elämänmakuisesta lapsiarjesta huvittuvat  saavat Yösyötöstä varmasti hyvät naurut. Toki kirjassa on se tummempi pohjavire koko ajan läsnä: poissaolevan äidin tragedia, joka vaaditaan, jotta läsnäoleva isä pääsisi syntymään.

Ylipäänsä Yösyöttö (Otava 2010) sohaisee nykyisiin ydinperheideaaleihin: vauvaperheessä se vauva on elämän keskus, äänekkäästi ja jatkuvasti huomiota vaativa keskus. Ja jonkun on pakko antaa sitä huomiota. Tällainen henkilö tavataan mieltää äidiksi, joka on sitä parempi, mitä enemmän hän antaa aikaansa ja muita resurssejaan lapsen käyttöön. Jos äiti ei kuitenkaan ole pelissä mukana, niin kuin Pasasen Pia ei Yösyötössä ole, mitä sitten?

No ekana pitää olla järkevä selitys sille, miksi äiti tai edes isoäiti ei ole kuviossa mukana: äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja psykoosiin. Toinen isoäiti on menehtynyt aikaa sitten ja toinen isoäiti asuu Espanjassa. Niinpä Antti ja Paavo saavat tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa, ja Antti siinä sivussa selvittelee, miten vauva noin ylipäänsä pidetään hengissä pidempäänkin (ja miten töissä kehtaa sanoa, että nähään kun skidi on riittävän vanha selviytyäkseen päivät tarhassa). Siis perinteinen mutsiutumisavaus. Alkuvaikeuksista selviytymisen jälkeen on puolestaan vuorossa vauvaperhearjen pyörittäminen tylsyyden sietämisen opettelusta niskakakkojen torpedointiin ja leikkisäitikommunikaation kehittelyyn saakka.

Yösyöttö on älyttömän hauska kirja, jossa arkielämän sketsikkyys ja haastellisuus näyttäytyvät yhtä aikaa kiperissä kohtauksissa. Antti syöttää lapselleen (rakastamalleen lapselle, huom.) äidinmaidonkorviketta, kaupallista valmissosetta ja nakkeja, vetää iltaisin rentoutusoluen saatuaan sen tointumaan ja hoitaa hermojaan poistumalla pääkallonpaikalta. Siis täysin loogisia ja logistisesti rationaalisia selviytymiskeinoja, joilla Hietamies hauskuuttaa lukijoitaan.

Olisiko Pasasen perhe-elämä yhtä hauskaa seurattavaa,  jos päähenkilö ei olisikaan keski-ikäinen mies, vaan keski-ikäinen nainen? Tekisikö lukijan mieli moralisoida, että imetys on tärkeää lapsen kehitykselle, lapsen ainoa vahtihenkilö ei missään nimessä saa nauttia tippaakaan alkoholia, eikä nakkeja saa antaa skidille kuin yhden viikossa korkeiden nitriittipitoisuuksien vuoksi (ja mistähän ihmeestä mä tämänkin tiedon olen sisäistänyt, toim. huom.)? Isämerkkinen äiti saa vaikka kyllästyä yöheräilyihin, harmistua riskaamisiin ja tuskastua oman ajan puutteeseen, äitimerkkisen äidin keskinkertailu ja satunnaiset rimanalitukset saattaisivat tuottaa hupaisan sijasta pelottavia ja ahdistavia kohtauksia. Lopputulemana on, että ei se isämerkkinenkään selviä yrityksestä huolimatta ilman samassa jamassa olevien laumaa, se vaan kutsuu sitä verkostoitumiseksi kaveeraamisen sijaan.

Yösyöttö on tragikoomisen keveää ja sujuvaa luettavaa yhteiskunnallisfilosofisella pohjavireellä. Ei täydellisestä äitiydestä 24/7 täpöillä nauttiville luomutosikoille (sis. äitien itsensä lisäksi myös lapset, isät ja lemmikit sekä puhtauttaan hohtavat puklurätit).