Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa


Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä - ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset - ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)

Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. "Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!" hän huusi kylän ryyppäjäisissä. "Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!" (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

"Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!" (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä...

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin - ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

 ***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg kierrättää Äitikortissa Helsingin Sanomien kolumnejaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan äitiydestä normatiiviseksi yhteiskunnallisen äitiyskeskustelun normatiivisuuden vastalauseeksi. Nimensä mukaisesti Äitikortti kritisoi yhteiskunnallisia keskustelijoita, jotka perustelevat näkemyksensä asiasta kuin asiasta vetoamalla omaan asemaansa äitinä. Silverberg pyrkii asettamaan äitikorttijengin naurunalaiseksi, mutta joko ironisesti tai huomaamattaan käyttelee äitikorttia sujuvasti itsekin. Punaisena lankana kulkee pyrkimys liputtaa erilaiset äitiyden tavat hyväksyvän moniäänisen tai -arvoisen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Nostaa kissa pöydälle.

On traagista, kun täysin vailla merkittävää työkokemusta olevat ihmiset pyrkivät työmarkkinoille valittaen, että heidän kokemuksellaan [kotiäitinä] ei ole arvoa. Se on pohjattoman murheellista. Sillä totuus on, että heidän kokemuksellaan ei olekaan arvoa sillä tavalla, jolla he toivoivat sitä olevan. Heitä on huijattu. Tämä petos on samaa luokkaa kuin se valhe, jota isovanhemmille syötettiin: että uhrautuminen lasten puolesta johtaisi laajan suvun ikuiseen kiitollisuuteen ja siihen, että vanhoilla päivillä joku pitäisi kädestä kiinni, kiitollisena pelkästä syntymästään. (s. 198)

 

Äitikortti kuitenkin valahtaa ylevästä päämäärästään Silfverbergin ja hänen toveriensa omasta äitiydestä kumpuavaksi, monenlaisia muita äitiyksiä kritisoivaksi monologiksi. Tämä ei tarkoita, etteivätkö Silfverbergin jutut olisi samalla älykkäitä tai hauskoja kannanottoja äitiyteen, etenkin niihin normatiivisiin seikkoihin, joihin jokaisen äidin on ollut pakko ottaa kantaa jossain vaiheessa: ehkäisyyn, lisääntymiseen, synnytykseen, imetykseen. Se osoittaa, että on hurjan vaikea käydä kokemuspohjalla kokemuspohjaista vastaan vaikuttamatta tekopyhältä.

 

 [S]ynnytysharrastamisesta selviää melko nopeasti kaksi pääpiirrettä. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että mitä innokkaampi harrastaja, sitä kriittisemmin hän suhtautuu kivunlievitykseen. Kukaan ei nimittäin harrasta epiduraalisynnytyksiä. Ne käydään suorittamassa, ja sitten unohdetaan se aihe. (s. 152)
Äitikortti lähtee äitiyssotiin olettaen, että tavisäitiyden, tai äitiyden kohtuullisen suorittamisen puolesta ei Suomessa ole kirjoitettu aiemmin. Olettamus on väärä (ks. esim. Vuoden mutsi), mutta kuvaa hyvin useimpien äitiyskirjoittajien lähtökohtia. Oma kokemus tai jopa oman lähipiirin kokemus on paitsi ainutlaatuinen, myös riittävän syvä kuvatakseen kaikenlaista nykyhetken äitiyttä.

Sanotaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta se kyllä muistuttaa enemmän sairautta kuin mikään muu ei-sairaus, jonka olen elämässäni kokenut. (s. 106)

Tutkimusta tehdään oman position vahvistamiseksi. Muiden neuvot lähinnä ärsyttävät, mutta omia jaellaan auliisti (joskin varmuuden vuoksi ironisesti). Omasta kokemuksesta poikkeava äitiys, neuvolan tarjoama yhteiskunnan määrittelemä tilastollinen haave ja historialliset havinat toimivat peilikuvana, johon omaa toimintaa vertaillaan. Vertailusta syntyy enimmäkseen ahdistusta joko omasta tai muiden puolesta, niin toimittajalle itselleen kuin hänen tarkkaavaisen katseensa kohteillekin.

Imetysaktivisteilla on kuitenkin käsitys, että myös toisten naisten imettäminen on tärkeää. Ja taistelu tämän asian puolesta on ensisijaisen tärkeää, sillä yhteiskuntamme on "imetyskielteinen". (s. 165)

En silti mene sanomaan, etteikö Silfverbergin käsitys äitiydestä ja etenkin yhteiskunnallisesta
äitiysdiskurssista ja sen jälkipyykistä olisi melko lähellä omaani. Näin äitinä.

***

Anu Silfverberg: Äitikortti

Kansi: Satu Kontinen

Teos 2013

251 s.  

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)

Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

***

Jari Tervo: Jarrusukka

Kirjakauppaliitto 2013

118 s. 

Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes (Faros 2012)

Lazarillo de Tormes on tuntemattoman kirjailijan loihtima, katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle päätynyt 1500-lukulainen romaanikirjallisuuden esivanhempi. Arto Rintalan raikas suomennos vie mukaan renessanssi-Espanjaan, veijaritarinaan, josta hyökyy päälle historiallinen todellisuus ruumiillisuudessaan ja henkisyydessään.

Lazarillo de Tormes, Tormesjoen pikku Lasarus, on samanaikaisesti omaelämäkerrallinen kertomus päähenkilön seikkailuista ja ylistyskirje hänen nykyiselle isännälleen. Tällaiset ylistyskirjelmät, niin julkaistut kuin yksityisesti esitetyt ovat uuden ajan alulle tyypillisiä ja niitä näkee esimerkiksi tieteellisten julkaisujen esipuheissa. Lazarillossa tuntematon kirjailija  hyödynsi ylistyskirjeen muotoa ja laajensi sen monipolviseksi moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi veijaritarinaksi. Lisäksi hän hyödynsi vielä uutuuttaankiilltelevää keksintöä, kirjapainotaitoa ja saattoi näin katolista kirkkoa kritisoivan ja nolostuttavan kertomuksensa kaiken lukevan kansan saataville. Anonymiteetti oli tarpeen kirjailijan pakoillessa paikallista inkvisitiota.

Lazarillo on palvelija, joka jo pikku poikana joutuu lähtemään kotoaan ja selviytymään hoksnokkansa avulla leivässä vaihtuvien isäntiensä armoilla. Isännät ovat yksi toistaan pahempia:

Monta kertaa ajattelin jättää itaran isäntäni, mutta kaksi syytä sai minut jäämään. Ensinnäkään en voinut luottaa jalkojeni kantavuuteen, sillä niin heikoiksi ne olivat nälän vuoksi käyneet. Toista syytä mietin itsekseni näin: "Minulla on ollut kaksi isäntää. Ensimmäinen yritti tappaa minut nälkään, joten karkasin ja törmäsin tähän toiseen, joka on melkein jo onnistunut saattamaan minut hautaan. Jos minä nyt tuonkin jätän ja sama meininki jatkuu, niin kolmas onnistuu varmasti tekemään minusta selvää." (s. 52)

Lazarillo ennustaakin kohtalonsa oivasti, tapainturmelus vain siirtyy ajan ja isäntien mittaan ruumiillisesta kärsimyksestä myös henkisen rappion ja tekopyhyyden eri ilmentymiin.

Arto Rintalan nykykielinen suomennos taikoo hämmästyttävästi lähes viisi sataa vuotta vanhasta pikareskista reippaan ja hauskan lyhytromaanin, joka vie nykykielisyydestään huolimatta matkalle Lazarillon maailmaan. Ehdoton (mutta nopea) luettava kaikille, jotka ovat kiinnostuneita romaanitaiteen alkuhämäristä tai uuden ajan alun elämästä ja kansankuvasta.

Näistä mietteistä Herra johdatti minut eteenpäin valaisemalla minulle oikean ja tienestejä lupaavan tien. Ystävieni ja ylhäisten herrojen avulla sain lopultakin maksun menneistä kärsimyksistäni ja koettelemuksistani: pääsin valtion virkaan. Ei tässä maailmassa mies muuten pärjää. (s. 106)

***

Anon: Lazarillo de Tormes

Suom. Arto Rintala

Faros 2012

125 s.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013)

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa pureutuu vanhuuden tragikomiikkaan nyky-Helsingissä jännitysromaania löyhästi mukailevassa muodossa. Lindgren on parhaimmillaan yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti pisteliäässä komiikassa: palvelutalo Ehtoolehdon asukkaat noukkivat elämänsä suolan vanhenemisen lieveilmiöistä ja sivujuonteista. Ne pitävät lukijan viihdytettynä silloinkin kun juonet hyppäävät kutosesta Pitkältäsillan puolivälissä viimeiselle uimareissulleen.

Kuolema Ehtoolehdossa seuraa vireiden yhdeksänkymppisten Siirin, Irman ja Anna-Liisan sekä heidän ikätovereidensa käytännön pakosta leppoistettua elämää yksityisessä palvelutalossa. Hautajaisissa rillutellaan tiuhaan, punaviiniä tissutellaan, korttia laitetaan ja ratikoilla huviajellaan. Palvelutalo näyttäytyy vanhuksille itselleenkin vanhojen ihmisten säilytyspaikkana. Pahin paikka on ryhmäkoti, pelätty dementikkojen loppusijoitusyksikkö, josta pääsee ulos vain jalat edellä. Kuoleman kohdatessa Ehtoolehdon nuoren kokin alkaa paljastua kaikenlaista pienempää ja isompaa väärinkäytöstä. Näitä Siiri ja Irma lähtevät selvittämään yhdessä nahkaliivisen enkelipoika Mikan kanssa, mutta Irmalle käy köpelösti kesken kaiken. Siirin onkin jo aika ryhtyä sankarittareksi.

Kuolema Ehtoolehdossa oireilee dementtisesti: se alkaa komediana, jatkuu jännärinä ja loppuu romanttisena viihdekirjana. Koomiset arvot toteutuvat kuitenkin tasalaatuisesti läpi teoksen, sillä Lindgren nakkelee tiuhaan huomioita vanhustenhoidon tilasta, ikäpolvien suhteesta ja vanhuksista välittämisen nykytasosta.

Hyvä hoitosuhde ei tarkoittanut sitä, että hoito oli hyvää, vaan että vanhuksia oli niin vähän, että he eivät rasittaneet yhteiskuntaa. (s. 159)

Hersyvän komediallisen alun jälkeen romaaniin ilmestyy juonten siivellä yhä tummempia sävyjä. Niissä pahinta on todenmukaisuus: nämä samat huomiot kohtaamme lähes päivittäin aamun sanomalehdissä. Kuitenkin aina tuntuu olevan kyse siitä, että on jonkun muun, esimerkiksi yhteiskunnan, asia tehdä tällekin pöyristyttävälle epäkohdalle jotain. Lindgren herättelee romaanillaan lukijoita tavalla, jolla uutisarvoa metsästävät sanomalehdet eivät voi: välittäkää vanhuksistanne.

Minun kullanmuruilleni ei tulisi mieleenkään ilahduttaa minua mämmillä, eivät he ole koskaan panneet merkille, että mämmi on minun suurta herkkuani. He ovat Kairossa ja Japanissa ja lomallakin hirveän kiireisiä, mutta se taitaa olla tekosyy. Jos on aikaa käydä toisella puolella maapalloa ja hoitaa hevosia, luulisi sitä ehtivän sairaalaankin kertomaan, että minusta on tehty koditon. (s. 244)

***

Kirsi julkaisi arvionsa tästä kirjasta samalla kellonlyömällä, käykäähän katsomassa.

***

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013)

Toverini Juhana Petterssonin esikoisromaani Sokerisamurai on teeskentelemätön kasvukertomus teinityttöjen etsikkoajasta musiikkibisneksen, seksin ja rakkauden pyörteissä.* Sokerisamurai ei kuitenkaan kompastu sensationalistiin teemoihinsa. Kirjailijan kerronta rullaa vauhdikkaasti tunteiden ja tapahtumien vuoristoradalla, päähenkilöt ovat symppiksiä ja musabisneksen kauniin ja jännittävän ulkokuoren alla muhiva raadollisuus paljastuu monin tavoin. En ole täysin varma, mihin genreen tämän kirjan lätkäisisin, mutta jos on olemassa teinilesbopornoa kauhukomediaeksploitaatiota, niin tämä olisi kyllä nyt sitten sitä. Kirja toimisi erinomaisesti nuorten aikuisten viihderomaanina, mikäli seksikohtaukset siivottaisiin pois. Mitä emme siis halua tehdä, joten puhumme niistä myöhemmin.

Sokerisamurai kertoo kahden huolella valitun alaikäisen teinitytön muodostamasta tyttöbändistä, Sugar Samuraista. Lumi on bändin musikaalinen kyky, Stella uhkuu seksiä ja asennetta. Tuottaja Idi Aminin pääasiallinen markkinointikeino on tietysti tyttöjen välinen salajulkinen feikkilesbosuhde, onhan tässä kuitenkin popmusiikista kyse. Stella ja Lumi rämpivät yhdessä maineeseen Stellan tahdonvoiman ja toinen toistaan koomiskarmivampien sivuhahmojen auliista avusta ja omituisista, törkeistäkin hyväksikäyttökuvioista huolimatta.

Stella ymmärtää showbisneksen hyväksikäyttökuviot alusta lähtien, onhan hän kuitenkin kasvanut jo lapsitähdestä alkaen wannabe-äitinsä tiukassa ohjauksessa. Lumi yllättyy enemmän, mutta heittäytyy mukaan oman seksuaalisuutensa etsimisen merkeissä. Niinpä Sokerisamurai alkaa pyöriä sitä enemmän seksin ympärillä, mitä pidemmälle kirjassa edetään, olipa seksi sitten Lumin toiveajattelua, Stellan käsitys siitä, miten hän pääsee tavoitteisiinsa tai orastavaa rakkautta. Seksuaaliset teemat tulevat kirjassa esiin niin toiminnan kuin pohdinnan tasolla mitä moninaisimmin tavoin: seksi näytetään olennaisena osana teini-ikäisten itsensä etsimistä ja musabisnestä.

"Mutta nyt sun täytyy kertoa, onko se Idi Amin sinkku?"                                      
 Tyrmistyttävä ajatus. En voi sietää äitini miehiä. Reaktion täytyy näkyä kasvoiltani, sillä äiti alkaa nauraa: "En mä ollut tosissani. Sun täytyy nyt kyllä luottaa äitiisi vähän enemmän. En mä voisi tulla sotkemaan sun työasioita mun henkilökohtaisilla asioillani. Minkälainen äiti mä olisin, jos tekisin niin?" (s. 41)


Sokerisamuraissa seksi on enimmäkseen sadomasokistista. Petterssonilla on kuitenkin Fifty Shades of Greytä realistisempi ote seksin ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Sokerisamurain seksikohtaukset eivät sisällä yhtään yhtäaikaista laukeamista toinen toistensa nimeä huutaen, mutta eivät toisaalta eritteillä tai inholla fiilistelyäkään. Suoraviivaisten, joskin roisien, jopa shokeeraavien kuvausten lukemisesta ei jää lähmäinen olo.

Sokerisamurain seksikeskeisyys herättää moraalista närkästystä, etenkin selvissä hyväksikäyttökohtauksissa. Lukijan empatia ohjataan kuitenkin koko ajan uhrin puolelle. Seksiä näyttämällä kirjailija esittää myös tärkeitä huomioita seksuaalisuudesta, joita ei opita nettipornosta, harlekiineista eikä koulun ehkäisyvalistustunneilta. Pettersson painottaa, että vain keskinäisellä kommunikaatiolla päästään molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen, ja että harvemmin edes toinen, saati sitten molemmat osapuolet ovat 100% tyytyväisiä suoritukseen, vaikka seksi olisi ollut molempien mielestä hyvää. Kirjailijan sanomana tuntuu olevan, että ylipäänsä ihmisten välisessä kanssakäymisessä olennaista on, että toista osapuolta kunnioittaa ihmisenä yhtä paljon kuin itseään ja että tämä kunnioitus näkyy siinä, miten kumppaniaan kohtelee.

***

Lue luku Sokerisamuraista täältä. Se kertoo intensiivisistä keikkatunnelmista.

***

* En olisi ikinä tullut lukeneeksi Sokerisamuraita, ellei kirjailija olisi toveri. Tästä kevyestä kohtalon oikusta johtuen luin kuitenkin kirjan kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen painatuksen. Vaikka romaani ei minua eroottisen kirjallisuuden faniksi kertaheitolla intouttanut, niin tuskin olisin sitä kahdesti lukenut, jos se olisi ollut huono.

***

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Kansi: Tex Hänninen

Into 2013

316 s.

Näytelmäadaptaatio: Mikko Rimminen,"Nenäpäivä"

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos 2010)

Kävimme viime viikolla kirjabloggaajakollegoiden kanssa hiukan viihteellä, sivistyneesti toki. Kohteeksi valikoitui Mikko Rimmisen Nenäpäivä Kansallisteatterissa. Itsehän en ollut tätä Finlandia-palkinnon vuonna 2010 romaania lukenut aiemmin, joten suoritin näytelmän kirjallinen elämys tuoreena mielessä, nyt kun sen ihan varta vasten teatteriin valmistautuakseni luin. Jotkut toki kävisivät kampaajalla tai harjaisivat hampaat.

Nenäpäivä -romaani vyöryttää suomalaiskansallista yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä rankalla kädellä, mutta kevyellä otteella. Tajunnanvirtaromaanissa seurataan tavanomaisilta raiteilta hiukan takavasemmalle solahtaneen Irman seilaamista Säästöpankinrannasta keravalaiseen betonilähiöön ja takaisin. Keravalle ensi kerran etsiytyessään Irma sattuu löytämään vahingossa annoksen inhimillistä lämpöä kerrostalo-oven takaa. Siinä paistatellakseen hän omaksuu taloustutkimuskyselijän ammatti-identiteetin, mutta paljastumisen pelko ajaa Irman yhä syvemmälle valheiden verkkoon, samalla kun hän kiintyy kohtaamiinsa keravalaisiin.

Nenäpäivä -romaanissa juoni, tarina ja henkilöhahmot jäävät Rimmisen runoltelevan tyylittelyn jalkoihin. Rimmisen monimutkitteleva, kekseliäinen tyyli jakaltanee lukijoita. Sen voi hyvinkin kokea positiivisena, Finlandia-palkintolautakunta ymmärtääkseni ainakin koki.

Oma lukukokemukseni löytyi jostain tekotaiteellisuuden ja kirjoitusharjoittelun välimaastosta, semminkin kun en keksinyt, miksi romaanin omien elämiensä surkeuden multihuipentumilla kiiveltävät hahmot liekuttaisivat ajatelmiaan teelmäisen teennäisesti. Lisäksi jäin epäilemään (en kyllä täysin vakuuttunut), että jos Nenäpäivästä poistettaisiin kielellinen kikkailu, jäljelle jäisi yhdentekevää vellaamista.

– Ei se helppoa ole, sanoin jotenkin jäykästi. – Istua kaiket päivät kotona. Jälkimmäiseen lauseeseen takertui jostain sävy jota poika olisi varmaan luonnehtinut diplomaatilliseksi, ja jostain syystä siinä tuli sitten nopeasti kauhistuneeksi sanomisiaan, että oliko tullut joutopuhepaineissaan jotenkin tölväistyä, loukattua, sehän se kun juurikin taisi istua kaiket päivät kotona, Irja. Ei siinä oikein tainnut auttaa sekään että minuthan sitä olisi tietysti voinut nimittää vaikka miksi kotonaistumisprofessoriksi, -neuvokseksi, -tirehtööriksi, tai -asiantuntijaksi, eihän Irja siitä mitään tiennyt, ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli puhella sen kanssa ihan yhdenvertaisesti kaikista niistä pitkistä, tomuisista, hiljaisista päivistä yksin kotona niin sillehän minä olin siinä paraikaa niin kuin töissä. (s. 161-162)

Kansallisteatterin näytelmällinen sovitus romaanista vaikutti erityisen mielenkiintoiselta, sillä pahat mielessä menin sen katsomaan. Odotukseni täyttyivät, vaikka eri osin kuin olisin kuvitellut.

Nenäpäivän tarina toimi näytelmäksi kondensoituna hyvin: romaani oli tunnistettavissa näytelmästä. Kirjan pitkäpiimäisyys oli muokattu väliin jopa liiankin vauhdikkaaksi pörähtelyksi eri kerrostalojen luukuissa. Runollisuus oli karsittu pois kokonaan, ja hahmot vedetty slapstickiksi.

Kirjan herättämät mielikuvat hahmoista eivät toteutuneet näytelmässä. Osa hahmoista tuntui liian vanhoilta tai nuorilta kirjan herättämiin mielikuviin verrattuna. Lisäksi nykyään niin muodikas minimalistinen (= halpa) lavastus meni minimalistisuudessaan niin pitkälle, ettei edes kirjan lukenut ottanut väliin heti selvää, missä ihmeessä oikein mentiin. Näytelmään oli huolittu kohtauksia etenkin romaanin alusta, ja loppu kuljettiin pikakelauksella. Tässä oli tehty paljon hyviä valintoja, sillä Rimmisen romaanissa juuri lopussa jahkataan päähenkilön etsikkoaikaa kielen pauloissa hikihelmeillen.

Vahva komediallisuus ei peittänyt Nenäpäivän yksinäisyyden teemaa, vaikka siitä satunnaisella kohelluksella ja etenkin komedialliseen traditioon sopivaksi vedetyllä heppoisella loppuratkaisulla löydettiin monenlaisia sävyjä. Enimmäkseen kuitenkin sellaisia, joissa pienetkin yhteisymmärryksen hetket lämmittävät sielua pitkään.

***

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Kansi: Johannes Nieminen

Teos 2010

339 s.

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2012)

David Mitchellin Pilvikartasto on loistava kerrontataiteen timantti, joka pohtii  ihmisluonnon pysyvyyttä taiteillessaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden mentaliteettien fiktiitivisissä kulminaatiopisteissä. Romaani sisältää kuusi tarinaa, jotka limittyvät toisiinsa ja kaatuvat toistensa syliin kuin romahtava korttitalo. Vesa Suomisen suomennos tavoittaa alkuperäisen tyylipuhtaasti siitä huolimatta, että Mitchell on romaanissaan käyttänyt historiallisia puheenparsia ja keksinyt oman kreolikielensä. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka haluaisi lukea uudelleen ja uudelleen ensimmäistä kertaa.

Pilvikartastoa on vaikea selittää avaamatta tarinaa liikaa (eli jos haluat yllättyä ja ällistyä, tämä kappale kannattaa varmaankin jättää väliin). Sen kuuden tarinan päähenkilöt vievät romaanin alkuosassa eteenpäin, sekä toisintavat, ihmisluonnon taipumusta hyväksikäyttää kanssaihmisiään, mutta toisaalta myös auttaa kanssaihmisiään. Tämä hämmästyttävä dikotomia yhdistää kaikkia kirjan toisiinsa lomittuvia tarinoita. Notaari Adam Ewingin 1800-lukulaisessa matkapäiväkirjassaan kertomaa liikematkaa Tyynellä valtamerellä lukee toisen maailmansodan jälkeisessä Bruggessa säveltäjä Frobisher , joka kirjoittaa kirjeitä fyysikko Sixsmithille, jonka kohtaloa selvittelee -70-luvulla lehtinainen Luisa Rey, joka on päähenkilönä romaanissa, joka on nyttemmin lähetetty kustantaja Timothy Cavendishille, joka joutuu vangiksi vanhainkotiin, jossa hänelle tuo lounaan sukupuolettoman robotin oloinen tarjoilija. Seuraavaksi seuraamme sukupuolettoman tarjoilijarobotin, Sonmi-451:n tarinan oratiotaltiota, jota käytetään lasten leluna ja uskonnollisena symbolina kaukaisen tulevaisuuden dystooppisessa kyläyhteisössä.

Ihmiskunnan historian läpi soljuvan kirjallisen jäämistön (jos näin nyt voi sanoa) lisäksi päähenkilöitä yhdistävät muutkin tekijät, joiden periytymistä sukupolvien yli Mitchell pohtii Pilvikartastossa. Mikä oikein saa ihmisen olemaan ihmiselle susi? Kuka saa määritellä, kenelle käy paremmin tai heikommin, mikä ajaa ihmisen olemaan julma toiselle? Mitchell ei päädy helppoihin heittoihin, vaan näyttää tarinoidensa avulla sosiaalisten hierarkioiden ja henkilökohtaisten suhteiden muodostamia verkostoja kunkin kertomuksen aikakaudelle tyypillisten tilanteiden avulla.

Ali-ihmisslummit motivoivat alempien luokkien kuluttajia osoittamalla heille, mikä koituu niiden osaksi, jotka eivät onnistu kuluttamaan rahaa ja tekemään työtä kunnon kansalaisten tavoin. (s. 429)

Myös kirjan tarinoissa heijastuu kirjailijan tarkka historiatietoisuus: niistä jokainen on kirjoitettu ajassaan uskottavalle äänelle, joka on kerrottu aikakaudelle tyypillisellä tyylillä. 1800-lukulainen matkakertomus, -70-luvun dekkari ja kirjoitustaidottoman taatan kyläyhteisössään kertoma tarina ovat erityisen tyylipuhtaita kokonaisuuksia, vaikka jälkimmäinen on kielenkäytöltään haastavaa luettavaa runsaiden kirjailijan keksimien uudisilmausten takia. Siinä, missä todellisille historiallisille ilmaisutavoille on useimmilla lukijoilla jonkinlaista kokemusta lukemista helpottamassa, Pilvikartaston futuristiset scifi-tarinat joutuvat kannattelemaan toisiaan ja ne tekevätkin sen erinomaisesti. Suomentaja on selviytynyt tuskallisen vaikealta vaikuttavasta tehtävästään äärettömän hyvin, sillä erilaiset historialliset tyylit ja äänet pitävät kutinsa pilkulleen myös suomeksi.

Rakenteellisesti Mitchellin romaani on mestarillinen. Draaman kaaren voisi visualisoida Fuji-vuoreksi, sillä ensimmäiset viisi tarinaa etenevät kronologisesti, mutta jäävät kesken huippukohdissaan. Seuraava tarina sitoutuu aina edellisen loppukohtaan, kuudes tarina näyttää kaikkien tarinoiden kronologisen lopun ja sen jälkeen aiemmat tarinat jatkavat siitä mihin jäivät. Kuulostaa postmodernilta kikkailulta, mutta Mitchellin toteutuksessa rakenne toimii uskomattoman hyvin lukijan liidellessä tarinoiden ja eettisten pohdintojen laineilla silloinkin kun kirjailija huomauttaa näiden olevan vain kuvitelmaa.

Me emme pysy kauaa kuolleina. Kun Lugerini päästää minut menemään, seuraava syntymäni koittaa yhden sydämenlyönnin päästä. Kolmentoista vuoden kuluttua tästä päivästä me tapaamme taas Greshamissa, kymmenen vuotta myöhemmin minä olen taas tässä samassa huoneessa, pitelen tätä samaa asetta, kirjoitan tätä samaa kirjettä, päättäväisyyteni yhtä täydellinen kuin monipäinen sekstettoni. Sellaiset elegantit varmuudet lohduttavat minua. (s. 625)

***

Wachovskin veljesten tekemä elokuva Pilvikartastosta saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 1.3.2013. Odottelen mielenkiinnolla, miten tästä romaanista on kyetty tekemään elokuva, mutta kirja antaa odottaa visuaalista ilotulitusta.

***

David Mitchell:  Pilvikartasto

Suom. Vesa Suominen 

Kansi: Riikka Majanen

Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2012

676 s.

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22 (Gummerus 2012)

Melanie Gideonin romaani Vaimo 22 on tilitys keski-ikäisen naisen kasvamisesta eroon kaikesta, mikä on hänelle tärkeää. Vaimo 22 on teknisesti ottaen onnistunut kirja: monien tyylilajien käyttö selittyy tarinansisäisesti, kirjan nostamat teemat ovat yleisinhimillisiä ja hahmotkin melkolailla uskottavia. Lähes loputon emotionaalinen vellaaminen kuitenkin lähmäyttää lukukokemuksen itsesäälinsekaiseksi.

Vaimo 22 keskiössä ovat päähenkilön oman pahan olon vatvominen, sen sälyttäminen perheenjäsenten niskoille mitä banaaleimmilla keinoilla sekä jatkuva nettaaminen. Alicella on menestynyt aviomies, teinilapset, koira, talo ja osa-aikatyö alakoululaisten ilmaisutaidon opettajana. Oikeasti hänestä piti tulla Oikea Näytelmäkirjailija, mutta ensimmäisen näytelmän saaneiden murska-arvioiden jälkeen Alice ajautui elämään unelmiaan pienempää elämää. Säästöliekin katkeroittama Alice on nelivitosena ajautunut niin ahtaalle ja etäälle läheisistään, että pelastus tuntuu löytyvän mieluiten salasuhteesta.

79. Minusta tuntuu, että kaikilla on jossain vaiheessa oma vuoronsa: olla kulisseissa huolehtimassa lavasteista, näytellä sivuroolia, olla kuorossa ja näytellä pääroolia. Lopulta päädymme katsomon pimeyteen kasvottomina ihailemaan näytelmää. (s. 281)

Kirjailija on onnistunut änkemään Vaimo 22:een runsaasti uskottavaa kuvausta keski-ikäisten naisten elämästä, jossa itsesäälivellaaminen saattaa hyvinkin olla elämän keskeinen sisältö. Kirjailijan chick litmäinen ote antaa kuitenkin alusta lähtien ymmärtää, että parempaa on luvassa. Taite parempaan tapahtuukin noin sivulla 370, josta lähtien lukijan eteen vyöryää onnellisten juonenpäättelyjen tulva.

Romaanin emotionaalisen sisällön yksinuottisuuden lamaavaa vaikutusta keventävät romaanin monet tekniset ratkaisut. Facebook-keskustelut, näytelmänomaiset kohtaukset, google-haut ja tavanomainen proosa limittyvät yhtenäiseksi tarinaksi ja selittyvät osin päähenkilön taiteellisilla pyrkimyksillä. Itseapumaista sisältöä tuodaan päähenkilön läpikäymän kyselykaavakkeen avulla. Sen kysymykset löytyvät liitteenä kirjan lopusta. Teknisen sekametelisopan lisäksi iso fontti ja väljä taitto tuovat keveyttä lukukokemukseen.

Harvat chick lit -kirjat tekevät näin suuren vaikutuksen. Johtuu mahdollisesti välittömässä tulevaisuudessa uhkaavasta omasta keski-ikäistymisestäni, mutta koin tämän kirjan ranteet auki -tason masennuskokemukseksi. Tällaisetkin kokemukset voivat olla kuitenkin hyödyllisiä: kirja on vahva puhe katkeruuteen vajoamista ja jaettua itsesäälittelyä vastaan ja perheenjäsenten välisen yhteyden rakentamisen ja jatkuvan ylläpitämisen puolesta.

***

Melanie Gideon: Vaimo 22

Suom. Paula Takio

Kansi: ?

445 s.

Gummerus 2012

Engl. alkup. Wife 22

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi (Tammi 2009)

Pauliina Suden Pyramidi avaa oven verkostomarkkinoinnin maailmaan huoneteatterimaisen farssijännärin avulla. Huijauksen maku tirisee niin tarinasta kuin kerronnasta, mutta vauhdikas romaani pitää otteessaan alusta loppuun. Pyramidin peruskysymys on edelleen ajankohtainen, mahdollisesti jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusaikana. Jos samaa viestiä toistaa jatkuvasti riittävän vaikein sanankääntein esittäen viestinsä itsestäänselvyytenä, ostavatko ihmiset sen?

Pyramidi alkaa sinisilmäisestä Sinistä, jonka arkipäivän tyhjyys ja ankeus kiteytyy päivisin klaustrofobisessa kassatyössä ja iltaisin yksinäisessä yksiössä. Kun vanha tuttava Janita ottaa yhteyttä kahvittelun merkeissä, Sini ilahtuu edes jostain vaihtelusta. Tyylikäs, kalliiseen pukuun pukeutunut Janita ylipuhuu Sinin kokeilemaan verkostomarkkinointia. Ja yhtäkkiä Sini on huijattu viimeisillä rahoillaan kiinni laajaan verkostomarkkinointiverkostoon, josta pääsee irti vain huijaamalla huijaajia. Tai näin Sinille vakuuttaa apuun leiskauttanut prinssi Uljas. Kuinka Sinin käy?

Pyramidiin luo karmaisevan todentunnun kirjailijan paneutuminen verkostomarkkinoinnin saloihin. Lipevä amerikkalaistyylinen markkinointikieli iljettää riemastuttavasti läpi romaanin. Verkostomarkkinoinnin taustalla näkyy oksettava, mutta myyvä yksinkertaistus ihmissuhteista vain yhtenä bisnesmuotona:

"Ajattele elämääsi bisneksenä, ajattele itseäsi bisneksenä. Ystävänä myyt ystävyyttäsi ja lisäät ystäväsi elämänlaatua. Perheenjäsenenä... myyt itseäsi ja merkitystäsi, vastapainoksi saat rakkautta ja tunnet itsesi tärkeäksi. Älä arastele tätä ajatusta. Kun ymmärrät ja uskot tämän totuuden, se tekee sinusta yksilöllisen ja voimakkaan ja elämästäsi täyteläisen ja rikkaan." (s. 56)

Verkostomarkkinoinnin huijausluonteesta useimmat lukijat ovat varmaankin samaa mieltä jo romaania aloittaessaan. Ihmetyttää, että miten ne ihmiset nyt tuolla tavalla antavat itseään huijata. Kirjailija pyrkii kuitenkin romaanin edetessä näyttämään lukijalle omakohtaisen kokemuksen kautta, miten helppoa on ihmisen omien odotusten manipulointi niin, että valtavista logiikka-aukoista huolimatta lukija tempautuu mukaan kirjailijan vauhdikkaaseen tarinaan.

***

Pauliina Susi: Pyramidi

Kansi: Pentti Camilla

Tammi, 2009

255 s.

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän linna (WSOY 1968)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus - käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. ... Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta - 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso - muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna

 Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

266 s.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos 2012)

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kansi: Sanna Mander

Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)

Teos & Schildts & Söderströms 2012

437 s.

***

Timo Utterström: Nyt

Timo Utterström: Nyt (Basam Books 2012)

Timo Utterströmin esikoisteos Nyt on juonivetoinen urheiluromaani, jossa tennisotteluiden dynaamisuus taittuu itseapukirjallisuuden elämänopeilla ja romanttisella sivujuonella. Utterströmin erottaa Coelhosta kirjoittajankokemus, joka näkyy kielellisinä ongelmina, sillä sisältö on ehtaa elämänohjetta elämänohjeen perään, joiden vaikutus näkyy juonenkäänteissä. Romaani paketoi sanomansa rehellisesti, jopa haavoittuvasti, vaikka hienovaraisuuksia Utterström ei harrasta. Urheiluympyrät sopivat elämänohjeiden paketointiin yllättävän monipuolisesti.

Urheiluromaani on minulle lukijana uusi aluevaltaus, mutta lukukokemus toi juonellisesti mieleen teini-ikäisille tytöille suunnatut luistelu- ja tanssielokuvat, vaikkei Nyt mikään Flashdance olekaan. Ainakin päähenkilö Kristianilla käy Jennifer Bealsia parempi flaksi, sillä hänen ei uskomattoman sattuman johdosta tarvitse painaa duunia viiteen vuoteen treenauksen ohella. Tokikaan näitä treenivuosia ei romaanissa jauheta läpi. Treeni on tähdännyt hänen unelmaansa, joka on tennistähti Rafael Nadalin kohtaaminen liikunnallisten herrasmiesten shakissa. Nyt sijoittuukin Pariisiin, ja eritoten Pariisin avoimeen tennisturnaukseen. Turnauksessa Kristian kohtaa vastoinkäymisiä ylivoimaisten vastustajien muodossa, kunnes lopussa hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä painolastin, julkisuuden kirot, nautintojen viettelykset, tavoitetta häiritsevän romanssin ja ennen kaikkea itsensä. Onneksi Kristianilla on ylivoimaisilta näyttävien esteiden voittamiseksi aseita kiitollisuudesta, tietoisuudesta ja itseuskosta tatuointeihin, mittatilausluomupukuihin, vihersmoothieihin ja raakasuklaaseen.

Utterström on pätevä urheilukuvausten kirjoittaja. Tennisotteluiden kuvaukset ottavatkin ison osan romaanista. Toinen iso osa romaanista kuluu itseapusanomien toistoon. Nämä kirjan kaksi keskeistä faktoria yhdistetään toisilleen juonten avulla: päähenkilö pääsee toistamaan teesejään niin urheilukaverilleen, toimittajille, tyttöystävälleen ja muistikirjalleen kavutessaan Pariisin avointen kaaviossa idoliaan kohtaamaan. Päähenkilön lisäksi kirjassa pääsevät ääneen lähinnä päähenkilöä ihailevat hahmot, joita päähenkilökin puolestaan vastaihailee rajattomasti. Keskinäinen halinlämpöinen tsemppaushenki näyttääkin olevan tennismaailmaa ylläpitävä voima.

Nyt olisi hyötynyt tarkemmasta oikoluvusta ja kustannustoimittamisesta. Alati toistuva possessiivisuffiksittomuus häiritsi lukukokemusta huomattavasti ja kieliongelmat lisääntyivät romaanin loppua kohti. Rahoitusjuonen alkupiste ja loppu eivät kohdanneet: alussa sovittu diili erosi ehdoiltaan lopussa toteutuneesta. Romaani olisi hyötynyt myös kirjailijan luovien kielikuvien suitsimisesta vähemmän lennokkaiksi ja sanoman piilottamisesta kaunokirjallisten vehkeilyjen avulla esimerkiksi tapahtumiin jatkuvan saarnaamisen sijaan.

Ihoni alla ryömii elohiiret joukkovaelluksella. Jännitykseni surisee korvissani kuin raamatullinen heinäsirkkavitsaus. Tunnen itseni vaha-animaatioksi. (s. 197)

Tämän kokemuksen perusteella epäilen, etteivät urheiluromaanit ole minun heiniäni. Mutta tulipahan hypättyä rohkeasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle eli toteutettua itseapukirjallisuuden sanomaa oikein käytännössä. Olen kiitollinen kirjailijalle tästä mahdollisuudesta oman henkisen kasvuni tiellä.

***

Timo Utterström: Nyt

Kansi: Timo Utterström

Basam Books 2012

215 s.

***

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala. Kansi: Piia Aho (Otava 2012).

Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala sisältää laadukasta myöhäisteinityttöjen viihdekirjallisuutta. Paloheimo kirjoittaa Anni Polvan jalanjäljissä kansainvälisillä chick lit -tuulahduksilla silattuna. Mikä parasta, niin kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin kuvioihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Klaukkalassa on kevyesti glamoröösiä luksukkuutta, siedettävissä määrin lämminhenkistä itsensä etsimistä, reilusti dramaattisia rakkaussekoiluja rakkausseikkailuja ja onnellinen loppu. Kyseessä onkin kirjallinen versio nollakalorin kermakakkupalasta: sen nauttii nopeasti, tulee heti hyvä mieli, ei näy missään seuraavalla bikinikaudella.

Klaukkalan kirjavaliomainen lyhennelmä olisi yllättävän dynaaminen: päähenkilöchiksi pettyy maailman tuulissa, palaa himppeen ja laittaa haisemaan tuoksumaan. Kyseinen henkilö Julia (tuskin mitään yhteyttä Romeon ja Julian Juliaan, mutta romeotahan tässäkin etsitään) aloittaa luksuselämästä suomenruotsalaisen omistajaluokan tv-tuotannossa työskentelevänä Birkin-Fendi -linjan miniäehdokkaana. Hän hoksaa romaanin puolivälin kohdalla elämänarvojensa sattuman oman mokan johdattavan hänet yhtäkkiä downshiftaamaan kotopuoleen, jossa on tehtävä vaikea valinta kahden erilaisen hottismiehen välillä suloisissa suomalaisissa kesäöissä. Samalla hän pyrkii pelastamaan niin äitinsä kuin parhaan ystävänsäkin pulasta ja vielä päälle päätteeksi oman työpaikkansa. Kesälomalla. Joutuuko päähenkilömme luopumaan jopa käsilaukkukokoelmastaan päästäkseen jaloilleen? Epilogi kertoo, kuinka kävi.

Paloheimon lämminhenkisen humoristinen tyyli on ottanut paljon vaikutteita niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin nuorten naisten viihdekirjallisuudesta. Kirjailija onnistuukin naittamaan nämä keskenään paremmin kuin monet muut uudet yrittäjät, sillä sekä kansainvälisiin että kotimaisiin ympyröihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Suuri osa kotimaisten chick lit -kirjoittajien romaaneista sijoittuu maailman megametropoleihin, ja Paloheimo näyttää, että ihan turhaan. Hänen käsittelyssään Helsingistä irtoaa mehukasta bättre folk -draamaa, ja Klaukkala hurmaa torvenkyläläishenkisellä aitoudellaan.

Kirjailijan vahvuutena ovatkin kevyen tyylin lisäksi hänen henkilöhahmonsa. Vaikka hahmokavalkadi on chick lit -kirjallisuudelle tyypillinen ja innovaatioita on tehty lähinnä muokkaamalla homostylisti transuksi, Paloheimon ihmiset ovat sympaattisia eivätkä maistu juurikaan selluloosalta. Viihdekirjoittajana Paloheimo on konservatiivi: hän ei riko toimiviksi tunnettuja ratkaisuja niin juonten kuin romaanin rakenteenkaan suhteen. Miksi toisaalta pitäisikään? Klaukkalan tyyli kantaa. Juonet soljuivat hyvin, tosin muutamaan otteeseen niinkin nopein leikkauksin, että itse putosin kärryiltä.

Kaiken kaikkiaan Klaukkala on oivallinen esikoisteos, joka yhdistää menestyksekkäästi perinteisen suomalaisen pullaleetaviihdekirjallisuuden ja Sex in the Cityn.

***

Laura Paloheimo: Klaukkala

Kansi: Piia Aho

Otava 2012

319 s.

***

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

© Taika. Pauliina Susi: Ruuhkavuosi (Tammi 2005)

Pauliina Suden Ruuhkavuosi läväyttää lukijan silmille raadollisen kuvan tippaleipäaivoäitiyden sudenkuopista. Naistenlehdissä hehkutetaan äitiyden onnea ja mystiikkaa, joka ei nykyään tarvitse olla pelkästään puklun-, pullan- ja fairyntuoksuista, vaan lemahtaa myös henkiseltä kasvulta, urasuunnittelulta ja parisuhteen hoitamiselta. Vähintään. Miten käy kolmikymppiselle Minnalle, joka yrittää tosissaan piirtää kaikilla väreillä yhtä aikaa?

Ruuhkavuonna Minnalla on kolme tavoitetta: 1) Gradun kirjoitus ja uran luominen, 2) talon rakennus ja 3) vauvan synnytys. Vauva on toivottu, gradu ja ura suotavia ja talon valmistuminen osoittautuu välttämättömäksi, kun kaupunkiasunto joutuu putkirempan alle. Gradun ja töiden hallintaa, saati sitten vauvan kanssa elämistä ei suinkaan helpota se, että taloa rakennetaan uppo-oudossa maaseutukunnassa tontin reunalla nököttävästä asuntovaunusta käsin ja (miehen) hartiapankkivoimin. 

Ruuhkavuotta kuvataan takakannessa "viihdyttäväksi" ja "hauskaksi". Mitä se hämärien muistikuvieni mukaan olikin, kun ensimmäisen kerran luin kirjan vuosia sitten. Muistan sympanneeni täydeksi sivuhahmoksi jäävää vauvan isää, Harria: "Ryhdistäydy, Minna...".

Näin toisella otoksella oman äitiytymisen jälkeen naurattaa lähinnä oma, jo taaksejäänyt naiivius. Susi kuvaa napakasti ja osuvasti äitiyssuorittamisen harmaata pilvenhattaraa: toisten tarpeita varten elämisen turhauttavuutta, alituista väsymystä, pelkoa ja syyllisyyttä omasta vajavaisuudesta. Ruuhkavuosi kuvaa ensimmäistä äitiysvuotta toki nupit kaakossa negatiivisen puolella: tragikomediaa voi epäilemättä repiä siitä, mikäli stoori ei muuten kosketa.

Suden kirjailijanote on näkökulmasta huolimatta viihdekirjamaisen kevyt ja toteava. Selviytymiskertomuksena se rullaa hyvää tahtia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vähintään jokseenkin onnellista loppua kohden, koska liialliseen selittelyyn tai märehtimiseen ei jämähdetä. Kuinka sitäpaitsi selitellä selittämätöntä? Henkilökohtaisuutta Susi luo jättämällä Minnan repliikit viivoittamatta: jää epäselväksi, ovatko nämä ajatuksia vai kehtasiko hän todella sanoa tuonkin ääneen. Ruuhkavuoden tutunomainen, kielletty äitiysahdistus kulminoituukin pienissä mustissa hetkissä ja ajatuksissa: mitä jos unohtaisin, mitä jos jättäisin, mitä jos en... 
 Ruuhkavuosi muistutti näin toisen lapsen syntymän alla monista niistä miinoista, joihin tuli esikoisen kanssa astuttua. Onneksi vain hetkittäin kuitenkin. Kirjaan tartuin jälleen Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen merkeissä, ja tästä jäi kaiken kaikkiaan niin hyvä maku suuhun, että taidanpa tutustua Suden uudempaakin tuotantoon, nyt kun äitiyslomalaisena laiskottelen muiden rahoilla ilman toivoakaan minkään hyödyllisen suorittamisesta.

***

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

kansi: Miia Hujanen, Taina Markko

Tammi 2005

253 s.

*** 

Ruuhkavuodesta ovat bloganneet myös ainakin: Mirka, Linnea ja Marielka (jotka kaikki ihmettelivät tämän kirjan mainostamista komediana). Katso myös City-lehden kirjailija-haastattelu vuodelta 2005. 

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan (2006)

Lauren Weisbergerin esikoisromaanin Paholainen pukeutuu Pradaan on huhuttu olevan avainromaani, jonka painostavan työympäristön ja vastenmielisen pomon esikuvina olisivat muotiraamattu Vogue ja sen päätoimittaja Anna Wintour. Tässäpä ovatkin sitten ainekset, joiden avulla teoksesta on tullut chick lit -klassikko. Työpaikkakuvausta on huomattavasti tavanomaista enemmän ja biletystä vähemmän, mutta juonet ovat ehtaa peruschikkeriä ja henkilöhahmot herkullisen luotaantyöntäviä.

Valehtelisin, jos väittäisin, että tämä chick lit-klassikko roikkui vuosikausia lukulistallani. Kohtalon sormella oli osansa asiaan, sillä löysin BookCrossing-version kirjasta vieraillessani jälleen kerran kirjaston vaihtohyllyllä. Olen ajatellut joskus testailla krossausta, mutta aiemmin se ei ole edennyt käytännön teoiksi saakka.

Paholainen pukeutuu Pradaan (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006, suom. Tiina Talvitie engl. alkup. The Devil wears Prada, 2003) on tarina juuri valmistuneesta Andreasta, joka pääsee pitkänä ja laihana tyttönä itsensä Runway-lehden päätoimittajan Miranda Priestlyn kakkosassistentiksi. Eli paskahalpisduuniin, joka sisältää lähinnä käskytettävänä olemista, mutta sentään työympäristö on glamoröösi ja kirsikkana kakussa keikkuu mahdollisuus päästä joskus kirjoittamaan jotain lehteen. Ehkä. Urahissin nakkulat silmissä vilkkuen yliopistosta vastavalmistunut Andrea ajautuu nopeasti elämään työlleen, eli pukeutumaan ilmaisiin merkkivaatteisiin ja hylkäämään ystävänsä, poikaystävänsä ja perheensä. 

Mitään ihmeempiä paljastuksia kirjassa ei ole kellekään, joka on joskus katsonut jakson tai pari New Yorkiin ja/tai lehti- tai muotiympyröihin sijoittuvaa televisioviihdettä. Kaikki päähenkilöt ovat jotenkin vastenmielisiä. Andrea selviytyy työelämänsä ensimmäisestä vuodesta lähinnä ylemmyydentuntonsa ansiosta. Hänen poikaystävänsä puolestaan on laupias ylimoralisti, jonka pointti koko stoorissa on lähinnä toimia Andrean Samu-sirkkana. Andrean paras kamu on alkoholisti, hänen vanhempansa poissaolevia, ja päätoimittaja töykeä narsisti. Sympaattisimpia olivat lehden toimituksessa työskentelevät kliseiset homostylistit. Sitä kuvittelisi, että tällaisesta tasapainottomasta hahmopaletista saisi aikaan reippaasti hersyvää huumoria.

Suomennos oli muuten mukiinmenevä, mutta oikolukuvaiheessa useiden muotimerkkien nimet ovat jääneet väärinkirjoitetuiksi (esim. BadgleyMischka -duosta löytyi Baadgley ja eräskin Rodriguez oli kastettu uudelleen Narciscoksi). Koska chikkerikirjallisuus perustuu vahvasti merkkien tiputteluun, niiden nimien mokaaminen luo halvan haisun koko teokselle. Eikö muka riitä, että sisällön olemassaolo joudutaan feikkaamaan? Voiko muka merkkituoteväärennöksillä kehuskella muissakin kuin ruotsalaisissa chikkereissä? (Ks. Sofi Fahrmanin Elsas mode, jonka eräs suuri juoni liittyy väärennettyyn Chanelin laukkuun...)

Näennäisesti Paholainen pukeutuu Pradaan kysyy, onko muotibisneksessä mitään järkeä. Käytännössä kuitenkin Weisberger hakkaa lukijaa Manololla päähän koko matkan kotiin asti. Kirjan vapauttaminen takaisin kiertolaiselämään tuntuukin vapauttavalta: pääsen eroon ylemmyyydentuntoisen moralismin kierteestä.

***

BookCrossing puolestaan osoittautui näin ensiyrittämällä suunnattoman helpoksi. Hankkiudutaan kotisivulle, lykätään löytökirjan koodi oikeisiin laatikoihin ja voilà: kirjan matkahistoria maailmankaikkeudessa paljastuu. Omat kommenttinsa voi jättää perään jopa hankkimatta tiliä BookCrossingiin. Ilmeisesti todelliset bookcrossaajat jopa näkevät toisiaan ja jakavat paitsi mielipiteitään, myös kirjahyllyjensä sisältöä, varailevat toistensa kirjoja ja stalkkaavat vapautuneita kirjoja. Kuulostaa hauskalta, mutta melko työläältä. Onneksi on kirjaston kierrätyshylly meitä laiskempia varten.

***

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

suom. Tiina Talvitie

kansi: Nick Dewar

Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006

engl. alkup. The Devil Wears Prada (2003)

490 s.

***

Timo Vuorensola jne: Näin tehtiin Iron Sky...

Vuorensola &al: Näin tehtiin Iron Sky... Docendo 2012.

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä -teoksessaan Iron Sky -elokuvan tekijät kertovat, kuinka temppu tehdään, kukin omasta näkökulmastaan. Uskomatonta kyllä, tekijät toivottavat kaikki tervetulleeksi yhteiselle hiekkalaatikolle leikkimään heidän(kin) leluillaan. (Epätyypillistä suomalaisessa kulttuurielämässä, vrt. Suuri Mutuhuttukohu selittelevine jälkimaininkeineen.)

Niinpä tämä kirja valottaakin paitsi elokuvan syntyprosessia (Star Trek, sauna ja jengi), myös tuotanto- ja julkistusprosesseja, jotka tämän elokuvan kohdalla poikkeavat aika lailla totutusta. Avoimuus, havainnollisuus ja hyvä läppä ovat tämän teoksen vahvuuksia. Kirja solahtaa mukavasti elokuva-alan maallikonkin mukavuusalueelle, vaikka tekijät ovat rampanneet luennoimassa samaa asiasisältöä elokuva-alan ammattilaisille. Itse elokuva on vahvasti visuaalisesti läsnä läpi teoksen.

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä (Docendo 2012) päästää ääneen ohjaaja Timo Vuorensolan (3 krt), tuottaja Tero Kaukomaan (3 krt), CGI-tuottaja Samuli Torssosen (1 krt), yhteisöpäällikkö Jarmo Puskalan (1 krt), some-päällikkö Pekka Ollulan (1 krt) ja tiedottaja Janos Honkosen (1 krt). Kirjan artikkeleita yhdistää asiasisältöjen moninaisuudesta huolimatta tarinoiva ote ja naseva väliotsikointi jäsentää tarinoiden seuraamista. Tarinallisuus tukee tässä teoksessa informatiivisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka Puskala vihjaakin artikkelissaan, että hyvän tarinan ja totuuden välillä kannattaa valita hyvä tarina (s. 124), eikä kirjan artikkeleissa syväluodata kaikkia ammattisalaisuuksia, vaikuttaa useimmissa artikkeleissa pysytyn tarinoidessakin rehellisyyden puolella.

Kirjan artikkelit alkavat Torssosen lyhyellä yleishistoriikilla ja jakautuvat karkeasti ottaen elokuvan sisällön tekemiseen (Vuorensola, Puskala), rahoitukseen (Kaukomaa) ja yhteisöllisyyden luomiseen (Vuorensola, Honkonen, Puskala, Ollula, Kaukomaa) kaikin mahdollisin keinoin. Juuri yhteisön luominen jo elokuvan tekoprosessin aikana oli tässä elokuvassa paitsi sen valmistumisen elinehto, myös ennennäkemätöntä elokuvamaailmassa tässä mittakaavassa. Iron Skyn nettiyhteisöstä on pidetty (aiheestakin) suurta meteliä, mutta itseäni ällistytti tekijöiden kyky luovia virtuaalisten ja läsnäolevien ihmisten yhteisöjen välillä ja joukossa, sekä tarvittaessa muuntaa molempia toisikseen. Näkyvimmin tietysti muuntamalla elokuvan virtuaalinen nettiyhteisö käytännön katsojiksi ja rahoittajiksi, mutta toisaalta myös tuottaa oletusarvoisesti epäkiinnostuneista rahoitus- ja mediaresursseista osallistuviksi tekijöiksi.

Vaikka kirjan alkupuolen artikkelit olisivat hyötyneet vielä yhdestä oikolukukierroksesta, kirjan sisällön ja visuaalisuuden sinfonia kantaa kirjoitusvirheiden yli. Kuvallisuus ja osa kirjan sisällöstä toimivat paitsi kirjan sisällön havainnollistajana, myös elokuvan ja sen oheistuotteiden markkinointina. Markkinointi on kuitenkin luotu niin kevyellä kädellä ja toisaalta sisältöihin aiheellisesti sisältyvänä aspektina, ettei se häiritse.

Internetin ja erityisesti sosiaalisen median toiminnasta kiinnostuneille lukijoille kirjan yhteisöllisyys-artikkelit ovat erityisen antoisia. Vaikkei oman projektin kohteena olisikaan taiteen tuotanto, erityisesti Honkosen artikkeli osoittautunee hyödylliseksi, sillä siinä käydään läpi webbitiedottamisen perusteet. Ja jos oma projekti hyötyisi yhteisöllisestä rahoittamisesta, tämän teoksen luvut 7, 9 ja 10 kuvaavat yhtä onnistunutta yhteisörahoitusprojektia ja sen erinäisiä osatekijöitä, jotka vaikuttavat erinomaisen sovelluskelpoisilta.

***

Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen: Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä

Kansi: Mainostoimisto Zeniitti Oy

Docendo 2012

176 s.

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. 'tapaaminen' on joka kerran 'tapaus'. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***