Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY 2013)

Orvokki Leukaluun urakirja vastaa moniin päivänpolttaviin kysymyksiin työelämän todellisuudesta fiktiivisen ammatinvalintapsykologin Orvokki Leukaluun miittasorvalinkuuloisella äänellä. Kirja sisältää niin radiossa aiemmin kuultuja kuin uusia näkemyksiä ammatillisten haasteiden ja henkilökohtaisen kasvun selättämiseen tehostamiseen. Miina Supisen iloisen hävyttömästi nyrjähtänyt huumori puree ja ravistaa myös kirjallisessa muodossa, vaikka Miitta Sorvalin intonaation kuvitteleminen sisäisenä lukijanäänenä auttaa kiepauttamaan hymähtelyn hörönauruksi.

Keskijohdon kärsimyksistä puhutaan liian vähän. Ilkeistä esimiehistä jauhetaan kaiken aikaa, mutta harva kehtaa sanoa ääneen, että alaiset ne sitä varsinaista pohjasakkaa ovat. Alaisilla on monopoli purnaamiseen, vaikka juuri heidän epäpätevyytensä on syynä useimman firman [sic?] alamäkeen.     (s. 106)

Orvokki Leukaluun urakirja irvailee työelämälle ja sen inhimillisille lieveilmiöille: työelämän osallistujille ja sen laidoilla keikkuville teineistä urakonsultteihin. Orvokki hahmona on yksi näistä kaikentietävistä oman tangenttinsa elämänuraohjaajista, joka henkilökohtaisella karismallaan personalisoi, mikä on juuri sinulle hyväksi. Orvokki ei verhoudu asiantuntijailusta seuraavaan objektivisuuden panssariin vääntäessään uskonnonopettajasta broilerinkasvattajan, hahmottellessaan insinöörille henkilökohtaisen brändin ja kikkakolmostellessaan konsulentille suuremman provikan. Orvokin uraehdotukset ovat usein kekseliäitä, toisinaan kliseisiä, mutta kaikki tyynni ne kumpuvat rehellisesti Orvokin yltiöitsekkäistä, omaa subjektia korostavista lähtökohdista.

Orvokki Leukaluun urakirja eroaa positiivisesti tavanomaisesta itseapukirjallisuudesta näyttämällä huumorin keinoin, miten muiden, asiantuntijoidenkin, ohjeet ovat aina heistä ja heidän elämänkokemuksestaan lähtöisin. Hiukan epätasalaatuisessa kokoelmassa kulkee punaisena nuorana, että eniten kannattaa kuulla omia kykyjään, toiveitaan ja unelmiaan. Toki siinä sivussa on syytä tutkailla, mitä mahdollisuuksia on, tai mitä mikäkin ammatti tai ura mahtaa arkisessa puurtamisessa sisältää, mutta tärkeintä kuitenkin on ohjata omaa kohtaloaan. Eikä haittaa, jos se omin ei ole aina hallussa, tuntuu Supinen lohduttelevan naurun takaa. Ei ole Orvokillakaan.

[V]uokrattavan pomon tehtävä on astella ankaran näköisenä freelancerin makuuhuoneeseen ja pitää hänet ruodussa.                               
Pomo tarkkailee freelancerin työtä, kommentoi sitä, asettaa aikatauluja, muistuttaa, että työ on todella tehtävä, eikä passaa olla koko päivää facebookissa vaikka siellä onkin kissan kuvia ja kiinnostavia juttuja sieniretkistä. Vuokrapomo voi myös huomauttaa, että itse itsensä työllistävän olisi syytä käydä joskus silmälääkärissä, vaihtaa työtuolia tai kalsareita.
(s. 90)

***

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Kansi: Elina Warsta

WSOY 2013

134 s.

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt. (Otava 2013)

Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia on Anna-Leena Härkösen neljäs Anna-lehden kolumneista koottu kirjoituskokoelma. Teos sisältää 40 kolumnia vuosilta 2003-2011. Ne käsittelevät naiseutta ja perhe-elämää kirpeän humoristiseen tyyliin.

Ihan ensiksi haluaisin myöntää, etten lue naistenlehtiä kuin odotushuoneissa. Ekana selaan esiin kolumnit, koska ne ovat parhaita. Huokaisen liikutuksesta tai ihastuksesta, kun kolumnisti jakaa koskettavan tai hellyyttävän tarinan, mutta erityisen riemastuttavaa on huomata, että Anua, Hannaa, Anna-Leenaa tai muita kismittävät tismalleen samat asiat kuin itseäni.

Niinpä en voi olla pitämättä kolumnikirjoista. Ne ovat käteviä erityisesti aamiaslukemiseksi. Kolumneihin ei jää nalkkiin samalla tavoin kuin novelleihin tai romaaneihin, joten kiire ei lähde kasautumaan "mä luen vielä tän luvun loppuun" -efektin vaikutuksesta. Parhaat kolumnit sisältävät jonkin asiallisen pointin, tunnelatautuneen anekdootin tai pari, ja muutaman nasevan piston, joita vastaan tai joiden puolesta voi tarmokkaasti argumentoida omassa sisäisessä dialogissaan. Parhaassa tapauksessa kolumni tarjoaa jopa pienen valaistumisen kokemuksen.

Härkösen kolumnit ovat näiden kriteerien valossa oivallisia. Vaikka kirjailijaa eivät aina kismitäkään samat asiat kuin itseäni, hänen kolumninsa eivät sentään ikinä sorru hymistelyyn. Niissä tuodaan esille arjen ja juhlan epäkohtia mukavan lupsakankirpsakkaan tyyliin. Elämänviisauksien jakeluun kirjailija ei useimmiten sorru. Hän luottaa, että lukija oivaltaa itsekin, jos haluaa. Avautuessaankin Härkönen on pikemminkin hauska kuin katkera, joten lukijalle ei jää itseterapoinnin sivustakatsojan lähmäistä oloa.

Kokoelman novellit on valittu sikäli huolella pitkän aikavälin kirjoituksista, ettei lukemansa perusteella pysty arvailemaan tulevaa. Epätasaisuus on tässä tapauksessa positiivista: Laskeva neitsyt pysyy tuoreena läpi lukukokemuksen, oli kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei.

Normaali itsekeskeisyyskin tuntuu täyttävän narsismin mitat. Mutta kukapa meistä ei olisi itsekeskeinen? Mehän joudumme jumalauta olemaan itsessämme vuorokaudet ympäri.    (s. 38)

***

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia

Otava 2013

203 s.

***