perjantai 19. heinäkuuta 2013

Kirjasfääri siirtyy Kirjasfääriin

Finncon 2013 -kuvat ja uusimmat kirja-arviot löytyvät Kirjasfääristä!
Kirjasfääreissä liitely on jo jonkin aikaa osoittautunut liian raskaaksi ja niinpä siirryn lopullisesti liihottamaan Kirjasfääriin, http://kirjasfaari.fi. Tervetuloa lennolle!

Aloitin bloggaamisen Wordpressissä, mutta sen avuttomat someominaisuudet ajoivat kokeilemaan Bloggeriakin. Sittemmin ostin oman osoitteeni, asensin sinne halutut WP:n lisäosat ja voilà. Selkeästi tykkään siitä paljon enemmän kuin tästä, koska tänne kirjoittelu ja sittemmin kopioiminenkin ovat jääneet yleisajankäytöllisten ristipaineiden johdosta.

Kiitos ja lukemisiin!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)
Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa


Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä - ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset - ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***
 
Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Karisto 2013)
Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. "Ei lembas-vitsejä, pyydän", Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. "Olen jo kuullut ne kaikki." (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

torstai 30. toukokuuta 2013

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)
Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. "Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!" hän huusi kylän ryyppäjäisissä. "Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!" (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

"Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!" (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä...

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin - ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

 ***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.

torstai 23. toukokuuta 2013

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg kierrättää Äitikortissa Helsingin Sanomien kolumnejaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan äitiydestä normatiiviseksi yhteiskunnallisen äitiyskeskustelun normatiivisuuden vastalauseeksi. Nimensä mukaisesti Äitikortti kritisoi yhteiskunnallisia keskustelijoita, jotka perustelevat näkemyksensä asiasta kuin asiasta vetoamalla omaan asemaansa äitinä. Silverberg pyrkii asettamaan äitikorttijengin naurunalaiseksi, mutta joko ironisesti tai huomaamattaan käyttelee äitikorttia sujuvasti itsekin. Punaisena lankana kulkee pyrkimys liputtaa erilaiset äitiyden tavat hyväksyvän moniäänisen tai -arvoisen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Nostaa kissa pöydälle.

On traagista, kun täysin vailla merkittävää työkokemusta olevat ihmiset pyrkivät työmarkkinoille valittaen, että heidän kokemuksellaan [kotiäitinä] ei ole arvoa. Se on pohjattoman murheellista. Sillä totuus on, että heidän kokemuksellaan ei olekaan arvoa sillä tavalla, jolla he toivoivat sitä olevan. Heitä on huijattu. Tämä petos on samaa luokkaa kuin se valhe, jota isovanhemmille syötettiin: että uhrautuminen lasten puolesta johtaisi laajan suvun ikuiseen kiitollisuuteen ja siihen, että vanhoilla päivillä joku pitäisi kädestä kiinni, kiitollisena pelkästä syntymästään. (s. 198)
 
Äitikortti kuitenkin valahtaa ylevästä päämäärästään Silfverbergin ja hänen toveriensa omasta äitiydestä kumpuavaksi, monenlaisia muita äitiyksiä kritisoivaksi monologiksi. Tämä ei tarkoita, etteivätkö Silfverbergin jutut olisi samalla älykkäitä tai hauskoja kannanottoja äitiyteen, etenkin niihin normatiivisiin seikkoihin, joihin jokaisen äidin on ollut pakko ottaa kantaa jossain vaiheessa: ehkäisyyn, lisääntymiseen, synnytykseen, imetykseen. Se osoittaa, että on hurjan vaikea käydä kokemuspohjalla kokemuspohjaista vastaan vaikuttamatta tekopyhältä.
 
 [S]ynnytysharrastamisesta selviää melko nopeasti kaksi pääpiirrettä. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että mitä innokkaampi harrastaja, sitä kriittisemmin hän suhtautuu kivunlievitykseen. Kukaan ei nimittäin harrasta epiduraalisynnytyksiä. Ne käydään suorittamassa, ja sitten unohdetaan se aihe. (s. 152)
Äitikortti lähtee äitiyssotiin olettaen, että tavisäitiyden, tai äitiyden kohtuullisen suorittamisen puolesta ei Suomessa ole kirjoitettu aiemmin. Olettamus on väärä (ks. esim. Vuoden mutsi), mutta kuvaa hyvin useimpien äitiyskirjoittajien lähtökohtia. Oma kokemus tai jopa oman lähipiirin kokemus on paitsi ainutlaatuinen, myös riittävän syvä kuvatakseen kaikenlaista nykyhetken äitiyttä.

Sanotaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta se kyllä muistuttaa enemmän sairautta kuin mikään muu ei-sairaus, jonka olen elämässäni kokenut. (s. 106)

Tutkimusta tehdään oman position vahvistamiseksi. Muiden neuvot lähinnä ärsyttävät, mutta omia jaellaan auliisti (joskin varmuuden vuoksi ironisesti). Omasta kokemuksesta poikkeava äitiys, neuvolan tarjoama yhteiskunnan määrittelemä tilastollinen haave ja historialliset havinat toimivat peilikuvana, johon omaa toimintaa vertaillaan. Vertailusta syntyy enimmäkseen ahdistusta joko omasta tai muiden puolesta, niin toimittajalle itselleen kuin hänen tarkkaavaisen katseensa kohteillekin.

Imetysaktivisteilla on kuitenkin käsitys, että myös toisten naisten imettäminen on tärkeää. Ja taistelu tämän asian puolesta on ensisijaisen tärkeää, sillä yhteiskuntamme on "imetyskielteinen". (s. 165)

En silti mene sanomaan, etteikö Silfverbergin käsitys äitiydestä ja etenkin yhteiskunnallisesta
äitiysdiskurssista ja sen jälkipyykistä olisi melko lähellä omaani. Näin äitinä.

***

Anu Silfverberg: Äitikortti
Kansi: Satu Kontinen
Teos 2013
251 s.  

maanantai 13. toukokuuta 2013

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi (Gummerus 2013)
Varpu Tavin Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä sopii aloittelevalle parveke- tai ikkunalautapuutarhurille ensimmäiseksi kosketukseksi kasvisten kasvatukseen. Villiiinny kaupunkiviljelijäksi on erittäin kevytlukuinen, ainoastaan lievää maalaisjärkeä vaativa opas aloittelijalle, jonka lukemisen jälkeen lukija uskaltautuu jo puutarhakauppaan. Artikkelikokoelmana kirja on kuitenkin epätasainen, ikään kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tehdäänkö tässä nyt terveysruoka-, viljely-, kaupunkiviljelytutkimus- vai luonnonlääkintäopasta. Se, ärsyttääkö tämä lukijaa vai antaako se mahdollisuuksia oman puutarhurointisuunnan löytymiseen riippuu lukijan tarpeista.

Villiinny kaupunkiviljelijäksi sisältää muutamia innostavia artikkeleita kaupunkiviljelystä, jota on harrasteltu perinteisesti kotipuutarhoissa, mutta nyt myös katoilla, joutomailla ja puistoissa. Lisäksi se kertoo kevyesti erilaisista sisäviljelymenetelmistä ja melko syvällisesti idättämisestä ja eri yrttien ominaisuuksista niin kasvatus-, kokkaus- kuin uskomuslääkintämielessä. Lopuksi käydään läpi parvekeviljelymenetelmiä sekä tutustutaan pikaisesti viherseiniin.

Monipuolinen, puutarha- tai naistenlehtimäinen sisältö värikkäine kuvineen voi hyvinkin olla  empivälle aloittelijalle se viimeinen tönäisy mullan ja siementen hankinnan suuntaan. Vielä ehtii, sillä kuten Tavi toteaa, useista kasveista voi tehdä monta kylvöä kesän mittaan. Mikäli kevyt mainosmaisuus ei häiritse lukijaa, kirjan avulla voi myös tehdä suoraan ostoslistan sopivista multa-, torjunta-aine- ja ruukkumerkeistä. Toki kirjailja neuvoo myös, miten kirpparilöytöjä ja omia askarteluja voi käyttää hyväksi. Toisaalta ainakin tällainen viherpeukaloa nupusta puhkeavaksi toivova parvekepuutarhuri olisi kaivannut tarkempiakin ohjeita. Niitä toki löytyy muista oppaista tai googlaamalla nyt, kun tietää asioiden, vehkeiden ja toimintojen nimet.

Itseäni kiusasi lukiessa kirjailijan pedagoginen ote. Kirjassa korostetaan jatkuvasti terveellisen lähiruuan arvoja - ikäänkuin kirjan käteensä poiminut lähtökohtaisesti vastustaisi lähiruokaa ja/tai terveellisen ruuan käyttöä. Erityisesti riipi yrttien terveysarvojen painottaminen "täydentävän lääketieteen" resepteissä. Ehkä kyseessä on vain terminologinen ongelma, sillä ainakin itse ymmärrän "täydentävän lääketieteen" tarkoittavan uskomushuuhaan naamioimista ikäänkuin osaksi koululääketiedettä.* Itse kun lähdin tähän puutarhailuun ihan siltä pohjalta, että opetetaan kaupunkilaislapselle, mistä ruoka tulee ja sitäpaitsi kasteleminen on lapsesta kivaa, puuhan moraaliseettinen tai muu glorifiointi ei omalla kohdallani tunnu mielekkäältä.

Tunneilmastollisista eroista huolimatta Villiinny kaupunkiviljelijäksi täytti tarkoituksensa aloittelijan helppolukuisena perustietopakettina pärrrrfekt. Uskalsin lapsen kanssa puutarhaliikkeeseen, valitsimme taimia, siemeniä ja multaa, istutimme ja olemme kastelleet ahkerasti. Ratkaisin jopa akuutin ruukkuongelman istutusvaiheessa askartelemalla mansikantaimille sisäpesiä limsapulloista. Syksyllä laitamme mansikat ohjeen mukaisesti kellariin talvehtimaan ja idätämme, ellemme jopa ihan vesiviljele. Hyvin villiinnytetty!

* Olen anekdoottien perusteella ymmärtänyt, että monet kokevat saaneensa uskomus- tai vaihtoehtoisesta lääkinnästä apua. Hyvä. On kuitenkin kaksinaamaista väittää, että uskomus/perinne/luonnonmukainen lääkintä toimii paremmin kuin koululääketiede, mutta samalla kuitenkin hakea sille uskottavuutta lääketiede -termin avulla. HUOM. tällaista ei siis Tavin kirjassa väitetä.

***

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
128 s.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)
Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

***

Jari Tervo: Jarrusukka
Kirjakauppaliitto 2013
118 s. 

torstai 25. huhtikuuta 2013

Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes (Faros 2012)
Lazarillo de Tormes on tuntemattoman kirjailijan loihtima, katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle päätynyt 1500-lukulainen romaanikirjallisuuden esivanhempi. Arto Rintalan raikas suomennos vie mukaan renessanssi-Espanjaan, veijaritarinaan, josta hyökyy päälle historiallinen todellisuus ruumiillisuudessaan ja henkisyydessään.

Lazarillo de Tormes, Tormesjoen pikku Lasarus, on samanaikaisesti omaelämäkerrallinen kertomus päähenkilön seikkailuista ja ylistyskirje hänen nykyiselle isännälleen. Tällaiset ylistyskirjelmät, niin julkaistut kuin yksityisesti esitetyt ovat uuden ajan alulle tyypillisiä ja niitä näkee esimerkiksi tieteellisten julkaisujen esipuheissa. Lazarillossa tuntematon kirjailija  hyödynsi ylistyskirjeen muotoa ja laajensi sen monipolviseksi moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi veijaritarinaksi. Lisäksi hän hyödynsi vielä uutuuttaankiilltelevää keksintöä, kirjapainotaitoa ja saattoi näin katolista kirkkoa kritisoivan ja nolostuttavan kertomuksensa kaiken lukevan kansan saataville. Anonymiteetti oli tarpeen kirjailijan pakoillessa paikallista inkvisitiota.

Lazarillo on palvelija, joka jo pikku poikana joutuu lähtemään kotoaan ja selviytymään hoksnokkansa avulla leivässä vaihtuvien isäntiensä armoilla. Isännät ovat yksi toistaan pahempia:

Monta kertaa ajattelin jättää itaran isäntäni, mutta kaksi syytä sai minut jäämään. Ensinnäkään en voinut luottaa jalkojeni kantavuuteen, sillä niin heikoiksi ne olivat nälän vuoksi käyneet. Toista syytä mietin itsekseni näin: "Minulla on ollut kaksi isäntää. Ensimmäinen yritti tappaa minut nälkään, joten karkasin ja törmäsin tähän toiseen, joka on melkein jo onnistunut saattamaan minut hautaan. Jos minä nyt tuonkin jätän ja sama meininki jatkuu, niin kolmas onnistuu varmasti tekemään minusta selvää." (s. 52)

Lazarillo ennustaakin kohtalonsa oivasti, tapainturmelus vain siirtyy ajan ja isäntien mittaan ruumiillisesta kärsimyksestä myös henkisen rappion ja tekopyhyyden eri ilmentymiin.

Arto Rintalan nykykielinen suomennos taikoo hämmästyttävästi lähes viisi sataa vuotta vanhasta pikareskista reippaan ja hauskan lyhytromaanin, joka vie nykykielisyydestään huolimatta matkalle Lazarillon maailmaan. Ehdoton (mutta nopea) luettava kaikille, jotka ovat kiinnostuneita romaanitaiteen alkuhämäristä tai uuden ajan alun elämästä ja kansankuvasta.

Näistä mietteistä Herra johdatti minut eteenpäin valaisemalla minulle oikean ja tienestejä lupaavan tien. Ystävieni ja ylhäisten herrojen avulla sain lopultakin maksun menneistä kärsimyksistäni ja koettelemuksistani: pääsin valtion virkaan. Ei tässä maailmassa mies muuten pärjää. (s. 106)

***

Anon: Lazarillo de Tormes
Suom. Arto Rintala
Faros 2012
125 s.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? (Atena 2013)
Anne Taintor tekee sarkastista kollaasikitchiä vintage-kuvista. Onhan tässä palautusoikeus?: Joka naisen opas äitiyden iloihin on aikuisten kuvakirja, joka pureutuu äitiyteen lakatuin kynsin ja säihkyvin hampain. Yhden kuvan teokset paljastavat armotta niin äitiyden yhtäaikaisen ilahduttavuuden ja ahdistavuuden, myös amerikkalaisen ja suomalaisen äitiyskulttuurin yhtäläisyyden ja eroavaisuuden. Kulttuurierot vaikuttavat myös käännöksen epätasalaatuisuuteen: jotkut jutut eivät vain käänny luontevasti. Taintorin teoksissa parasta kun on sekä tekstin että kuvan rajat ylittävä tarinallisuus.

Anne Taintor, alkusanojen mukaan itsekin äiti, ymmärtää äitiyden haasteiden päälle. Suurin haaste on äitiyden skitsofreeninen luonne, joka nykykulttuurissa sisältää vaatimuksen lasten huoltamisesta ja hoivasta täydellisesti 24/7, kun toisaalta sitä pitäisi panostaa itseensä, omiin lempiharrastuksiinsa ja parisuhteeseenkin. Satunnaisesti näiden vaatimusten tangentit risteävät: esimerkiksi ruuanlaitto ja sisustaminen ovat täydellisiä, kaikkien osapuolten onnellistamista palvelevia toimia. Äidit, joille ne eivät ole, voivat kihistä omissa epäonnistumisen ja syyllisyydentunnon liemissään, joista Taintorin teokset tuovat hetkellistä helpotusta. Joku sentään ymmärtää, olkoonkin että se on amerikkalainen kitchtavarafirma.
Anne Taintor (Atena 2013)
Tämä läpeensä ironinen sarkastinen konstruktio on niin monisävyinen, että ehkä on parasta jättää tarkemmat analyysit sikseen ja heittäytyä ankaraan nyökyttelyyn, helpotuksen huokauksiin ja satunnaisiin epänaisellisiin röhönauruihin. Ja jos amerikkalainen äitiyssarkasmi ei taivukaan aina suomeksi, voi sekin olla hyvä juttu. Onneksi niillä menee  vielä heikommin kuin meillä.

Oikein hyvää alkanutta Lukuviikkoa kaikille!
Anne Taintor (Atena 2013)

***

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? Joka naisen opas äitiyden iloihin
Atena 2013
112 s.